torstai 27. helmikuuta 2014

1. luku: Eräänä kesäisenä päivänä

 
Elokuun päivä oli sellainen, jota läntisen Ylämaan asukkaat sanoivat ”miellyttäväksi”: ei satanut, ja puolenpäivän jälkeen noussut puuskittainen tuuli puhalsi pilviä koilliseen. Niiden takaa pilkisti tämän tuosta aurinko, jonka säteet näyttivät siltä kuin joku olisi heitellyt kultakolikoita nummen sinipunervien kanervien sekaan.

Pitkin Loch Linnhen rantaa, joutomaan ja siistien asuintalojen välissä, kulki kävelytie. Sitä pitkin kiiruhti nuori, hyvin solakka nainen, joka ei näyttänyt huomaavan auringonsäteitä järven harmailla laineilla. Hän oli asettanut hatun päähänsä vähän liiaksi eteen, aivan kuin olisi tahtonut peittää kasvojaan, ja hänen askeleensa horjahtelivat välillä niin pahasti, että muuan vastaantuleva rouva oli jo jäänyt katsomaan paheksuen hänen jälkeensä — noin nuori tyttö, ja jo tähän aikaan päivästä!

Alice Gordon, joka vaelsi suuren talonsa puutarhassa kori käsivarrellaan poimimassa kukkia kirkkoon seuraavan päivän jumalanpalvelukseen, huomasi tulijan matalan pensasaidan yli. Leskirouva Gordon, kuten monet häntä vielä nimittivät, oli laittanut pois surupukunsa, jota oli kantanut miehensä kuoleman jälkeen kahdeksan vuotta. Hän näytti valkoisessa kesäasussaan, leveälierinen puutarhahattu nauhojen varassa niskaan pudonneena ja muutamat hunajanväriset suortuvat nutturasta irronneina juuri siltä mikä olikin — kaksikymmentäviisivuotiaalta nuorelta naiselta, jolle koko elämä oli avoinna, ja joka sai suurta iloa pienistä asioista. Niihin kuului se, että hän saattoi antaa koko kesän ajan kauniista puutarhastaan kukat kirkkoon naisyhdistyksen puolesta.

Nyt Alice laski kukkakorin maahan ja meni portille, joka johti puutarhasta kävelytielle. Tulija lähestyi. Alice kiinnitti huomionsa tämän siniseen kävelypukuun, jonka hametta oli selvästi kurottu vyötäröltä kokoon hakaneuloin, horjahteleviin nilkkoihin, jotka eivät olleet tottuneet korollisiin kenkiin, ja hatun alta pilkistäviin maantienvärisiin hiuksiin, jotka pursuivat kömpelösti kasatusta nutturasta.

-Ruth Weilson, oletko sinä tulossa Buckinghamin palatsista? hän kysyi.

Tulija hypähti pelästyneenä, hän ei ollut huomannut ketään veräjällä. Sitten hän vaistomaisesti niiasi kuin koulutyttö — mikä olikin.

-Päivää, rouva Gordon, Ruth sanoi hengästyneenä, oli horjahtaa ja tarttui portinpieleen.

-Minä en tiedä pitäisikö minun kysyä… Alice silmäili Ruthin asua. -Oletko tulossa naamiaisista?

-Minäkö? En! Ruth vaikutti vähän närkästyneeltä. -Näytänkö minä siltä?

-Itse asiassa näytät. Muistanko väärin, vai onko tuo Bettyn kävelypuku? Ja tuon hatun hän osti toissa keväänä.

Ruthin kapeat posket värjäytyivät punaisiksi.

-Enkö — enkö minä teidän mielestänne näytä siltä, että — että olisin kuusitoistavuotias?

Alice Gordon oli viettänyt kahdeksan pitkää vuotta lähes erossa muusta ihmiskunnasta, mutta silti, tai ehkä juuri siitä johtuen, hänen vaistonsa oli ihmissuhteissa hyvin herkkä. Kuullessaan Ruthin kysymyksen kuka tahansa toinen olisi purskahtanut nauruun, mutta Alice ei edes hymyillyt sanoessaan:

-Kultaseni, pelkäänpä, että näytät nelitoistavuotiaalta, joka on pukeutunut ilman lupaa vanhemman sisarensa vaatteisiin. Tuo on yksi Bettyn lempipuvuista.

Ruth mutristi suutaan ja hypisteli hansikkaitaan.

-Ja nuo hansikkaat hän sai Duncanilta viime viikolla syntymäpäivälahjaksi, jatkoi Alice, jolla oli pettämätön muisti vaatteiden suhteen. -Niin että jotenkin minusta tuntuu siltä, kuin sinä et olisi nyt aivan luvallisilla teillä. Toivottavasti nilkkojasi ei illalla särje kovin — korollisiin kenkiin pitää tottua.

-Kyllä minä kestän, Ruth sanoi pienellä mutta happamalla äänellä.

-No, jos olet menossa kotiin, niin pieni varoituksen sana: siellä on vieraita, Alice jatkoi ystävällisesti. -Betty ja rouva MacPherson ovat lasten kanssa verannalla, jos olit aikonut livahtaa sisään sitä kautta.

-Kiitos vain, kyllä minä selviän, Ruth mutisi, mutta ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. Hän oli selvästi luottanut siihen, että pääsisi sisälle kenenkään näkemättä.

Samaan aikaan Betty Fleming sulki silmänsä ja nojautui taaksepäin viereisen talon, Koivurannan, verannanportailla. Hän antoi sisarensa Annien seikkaperäisen ompeluseuraselostuksen soljua tajuntaansa samalla kun nautti lisääntyvistä auringonsäteistä ja pehmeästä tuulesta. Vaikka Anniesta oli tullut hyväntahtoinen mutta välillä vähän rasittava juoruilija, Bettystä oli mukavaa, että sisar oli siinä.

Heidän takanaan verannalla korituolit oli nostettu päällekkäin, jotta lattialle mahtuisi kaksi koria. Toisessa nukkui neiti Eileen MacPherson, toisessa hänen serkkunsa Stuart Fleming, jonka kullanpunainen tukka säkenöi auringonsäteiden osuessa siihen välillä verannan kaiteiden lomasta.

-Enpä olisi sitä hänestä uskonut, Annie lopetti ja puri poikki langan saatuaan Eileenin uuden ruokalapun ommelluksi. Bettyllä ei ollut mitään käsitystä siitä, kenestä Annie ei olisi uskonut ja mitä, mutta hän äännähti myötämielisesti. -Tänäänkö Duncan tulee?

Sisaren tapa hypähtää huolettomasti aihepiiristä toiseen sai Bettyn naurahtamaan ja hän avasi silmänsä.

-Tänään, hän vastasi. -Professori Durchmann oli puoliväkisin ottanut hänet yöksi sairaalaan kuultuaan viime syksyn keuhkokuumeesta, ja siitä olen iloinen. Nyt keuhkot on ainakin tutkittu kunnolla.

Annie aisti sisarensa äänestä, ettei edellinen yö ollut kotona ollut niin helppo, sillä Duncanin oli pitänyt alun perin palata lääkärintarkastuksesta Edinburghista päivää aikaisemmin.

-Mutta kaikki on kai hyvin? hän sanoi.

-On, kuten arvelimmekin. Duncan soitti aamulla. Betty räpytteli silmiään, joihin helpotuksen kyyneleet kohosivat. -Viime vuoden kesäkuussa professori lupasi, että jos muutamme pois kaupungista, Duncan tulee vuoden kuluttua tutkimuksiin terveenä miehenä.

-Hän on siis täysin terve?

-Tietysti keuhkoissa on yhä alttiutta sairastua helpommin, mutta tuskin se on normaalissa elämässä enää mikään riski.

Annie oli vihdoin hiljaa, tarttui vain sisarensa käteen ja puristi sitä. He katsoivat toisiinsa ja hymyilivät.

-Tämä on ollut ihmeellinen kevät ja kesä, Betty sanoi melkein kuiskaten. -Kuin unta! Stuartin syntymä, ja nyt hyvät uutiset Duncanin terveydestä…

-Ja sinun kuuluisuutesi, Annie sanoi kiusoitellen. -Vieläkö kustantaja yrittää saada sinut kiertueelle?

-Oh, se on kamalaa! Betty parahti puoleksi nauraen, puoleksi kauhuissaan. -Jos olisin tiennyt etukäteen…

-Onneksi et tiennyt, Annie tokaisi. –Sinun runosi ovat ihmeellisiä.

Edellisenä syksynä, Duncanin vakavan sairauden aikana, Betty oli kirjoittanut pieneen muistikirjaansa joukon runoja, jotka oli myöhemmin lähettänyt kustantajansa luettavaksi. Kokoelma oli hyväksytty ja se oli ilmestynyt loppukeväästä nimellä Myrsky-yönä.

Betty oli odottanut kirjan kohteliasta esittelyä jossakin paikallisessa sanomalehdessä, ehkä mainintaa Scotsmanissä, mutta tilanne oli suorastaan räjähtänyt käsiin. Eräs Lontoon suurimmista lehdistä kirjoitti puolen sivun ylistävän kritiikin ”ylämaalaisesta runonlaulajasta”, minkä jälkeen runokokoelman ensimmäinen painos myytiin loppuun kahdessa viikossa, toinen painos kuukaudessa.

Jo tämä yksin olisi riittänyt suistamaan Koivurannan elämän raiteiltaan. Mutta kirjan suosio tuntui tehneen Bettystä julkista omaisuutta. Puhelin soi jatkuvasti, kun häneltä pyydettiin haastattelua tai tarinaa, runoista puhumattakaan. Kaiken lisäksi kustantaja oli saanut päähänsä, että Bettyn täytyisi ehdottomasti lähteä kiertueelle lausumaan runojaan. Bettylle, joka koetti tuohon aikaan saada Stuartia nukkumaan öitään pidemmissä kuin tunnin pätkissä, tämä selvisi vasta siinä vaiheessa, kun hänelle lähetettiin valmiiksi painettu juliste tilaisuuksista eri puolilla Brittein saaria.

-Ehkä se tekisi sinulle hyvää, Duncan oli koettanut varovasti esittää. -Ei tietenkään mikään kahden kuukauden kiertue, hehän ovat hulluja — mutta yksi tai kaksi tilaisuutta? Ilmastonvaihdos ja sellaista? Edes Edinburghissa? Me voisimme lähteä mukaan kaikki, Stuart myös, sinun ei tarvitsisi huolehtia mistään, Alice kyllä hoitaisi kauppaa sen ajan.

Betty, joka oli lojunut nojatuolissa ja hautonut väsymyksestä särkevää päätään rouva Wallacen laittamalla etikkakääreellä, oli naurahtanut kitkerästi.

-Koeta nyt ymmärtää, mitä he haluavat! hän puuskahti. -Sen ylämaalaisen runonlaulajansa, jonkun eteerisen nuoren naisen, joka kulkee ympäri tukka hajallaan ja kukkasia vyössään. Ja sitten sinne menisin minä, vauvanpyykkiä pesevä perheenäiti, jonka silmänalustat muistuttavat ukkostaivasta ja jota jaksaa kiinnostaa vain lapsen röyhtäyttäminen. Oikeinko sinä kuvittelet, että se tekisi hyvää kirjan myynnille? Ehei, mitä vähemmän he minusta tietävät, sitä enemmän minä heitä kiinnostan.

Duncan, joka oli oppinut kuluneina viikkoina kohtelemaan uupunutta vaimoaan silkkihansikkain, oli koettanut epätoivoisesti olla nauramatta, mutta ei lopulta kyennyt hillitsemään itseään.

-Ja minun tässä piti olla asiantuntija kirjakauppa-alalla, hän oli hymähtänyt. -Minun viisas vaimoni, olet aivan oikeassa.

-Mitä ne sanoivat kustantamossa, kun kieltäydyit? Annie kysyi nyt kiinnostuneena. Hänen äänensävynsä kavalsi, ettei hän olisi pannut pahakseen, vaikka sisar olisikin päässyt julkisuuteen.

-Lähetin heille kirjeen, jossa lupasin tarvittaessa lausua Fort Williamin naisyhdistyksen tilaisuuksissa, Betty virnisti. -Sen jälkeen en ole kuullut heistä mitään… Mutta sen kiertuejulisteen liimasin vaatekomeron oven sisäpuolelle. On hauska joskus muistella, mihin kaikkeen olisin saattanut sekaantua.

-Aikooko rouva Wallace muuten jatkaa teillä? Annie hypähti taas seuraavaan aihepiiriin.

Betty hymyili autuaana.

-Aikoo! Vuosihan on jo tullut täyteen, ja minä pelkäsin kuollakseni, että hän suunnittelee lähtevänsä — hän ei koskaan palvele missään pidempään kuin vuoden. Rohkaisin lopulta itseni ja otin asian puheeksi. Voi Annie, en muista koska olen pelännyt niin viimeksi! Varmaan silloin, kun kävin pyytämässä häntä meille viime kesänä.

-Ja hän jatkaa?

-Hän alkoi nauraa minun tärinälleni ja korulauseilleni ja sanoi, että jos vain me haluamme pitää hänet, hän haluaa jäädä tänne, koska ei kuulemma voi mitenkään jättää Stuartia tällaisen kokemattoman nuoren äidin valvontaan, ja sitä paitsi ei myöskään voisi enää ajatella elämäänsä ilman meitä… Varjelkoon, kuka tuo on?

Koivurannan puutarhaan johtavalla portilla seisoi vieraalta näyttävä nuori nainen. Annie vilkaisi sinne hajamielisesti — hän ei tuntenut montakaan ihmistä Fort Williamista — mutta Betty rypisti kulmiaan.

-Mitä taivaan nimessä… Ruth Weilson!

2 kommenttia: