perjantai 28. helmikuuta 2014

2. luku: Lainaa vain

 Ruth oli seissyt veräjällä kuin miettien, säntäisikö sittenkin takaisin samaa tietä jota oli tullut. Sitten hän kuitenkin nykäisi niskojaan, avasi portin ja marssi puutarhaan. Tytön uhmakas ilme kertoi, että hän tiesi tehneensä jotakin, jota ei missään nimessä olisi pitänyt, mutta ei aikonut tunnustaa asiaa.

-No mutta päivää, Ruth, Annie sanoi ja hillitsi ajoissa tirskahduksensa. Vuodet papinrouvana olivat jo opettaneet hänelle, että vakava ilme pelasti monta tilannetta. -Mitä kuuluu?

-Sitä minäkin mietin, Betty sanoi järkyttyneenä. -Mitä sinulla on päälläsi?

Ruth nieleskeli ja rypisteli hansikkaitaan niin, että Betty oli vähällä siepata ne hänen käsistään — hän ei itsekään ollut ehtinyt käyttää niitä kuin kerran. Ilmeisesti tyttö oli varautunut ennemmin kysymykseen miksi, sillä mitä-kysymys näytti hämmentävän häntä.

-Missä sinä olet ollut? Betty vaihtoi taktiikkaa.

-Teatterikatselmuksessa, Ruth mutisi hansikkaille.

-Missä?

-Teatterikatselmuksessa! Nyt tyttö heitti päätään niin äkäisesti, että löysä nuttura hänen niskassaan pompahti. -Kaupungintalolla.

-Niin mutta… Betty sulki hetkeksi silmänsä, avasi ne taas ja huokasi. -Tarkoitatko sitä kiertävää teatteriseuruetta, joka ilmoitti lehdessä?

Ruth nyökkäsi.

-Mutta hehän hakivat päärooliin vähintään 17-vuotiasta nuorta naista! Samassa Bettyn katse pysähtyi sinisen kävelypuvun pitkään helmaan, korollisiin kenkiin, nutturaan, hattuun ja hansikkaisiin. -Ruth Weilson, et kai sinä…

-En minä valehdellut heille! Kukaan ei kysynyt minun ikääni!

-Mutta katsoit silti tarpeelliseksi käydä minun vaatekaapillani ja kammata tukkasi kuin aikuinen?

-Krhöm, yskäisi Annie. -Napier tulee varmaan pian hakemaan meitä, joten taidan nostaa Eileenin korin jo sisään…

-Mene vaihtamaan vaatteet, Ruth, Betty sanoi. Yhtäkkiä hänestä tuntui, ettei hän saanut sanoa muuta, ettei olisi sanonut liikaa. Ruth nipisti huulensa yhteen ja marssi sisään. Keittiöstä kuului rouva Wallacen hämmentynyt huudahdus ja sitten kamarin oven kolahdus.

Annie nousi ylös verannalle ja kumartui kurkistamaan tytärtään. Todettuaan tämän yhä nukkuvan hän nosti korin syliinsä. Samassa Stuart avasi harmaat silmänsä, katsoi tätiinsä ja hymyili leveästi. Sitten hän huitoi peittoa sivuun ja käänsi päätään. Äidin nähdessään hän ojensi käsiään.

-Voi sinua. Betty nosti pojan syliinsä ja puristi tätä lujasti. -Annie, minä en käsitä…

-Shh, sanoi Annie. -Minä en kysynyt mitään. En edes yritä kasvattaa puoliorpoa tyttöä, niin ettei minulla ole varaa arvostellakaan. Kerro sitten, jos on jotakin kerrottavaa.

Sillä kertaa Betty oli iloinen, että Napier MacPhersonilla oli kiire vihkiäisiin, eikä hän ehtinyt jäädä hakiessaan Annieta ja Eileenia. Tullessaan portilta heiluttamasta Stuartin kanssa Betty tunsi polviensa vapisevan.

-Voi sentään, hän mutisi pikkupojalle, jonka sormet leikkivät antaumuksella äidin kauluksella. -Mitä Ruth on nyt saanut aikaan?

-Guu, sanoi Stuart.

-Sanopa muuta, Betty totesi ja kiiruhti sisään. -Onko Ruth huoneessaan, rouva Wallace?

Rouva Wallace, jonka olemus yleensä uhosi kodikkuutta ja tarmokkuutta, pumppusi vettä kattilaan tällä kertaa hivenen liian keskittyneesti.

-Siellä, hän vastasi. Lyhytsanaisuudesta saattoi päätellä, että hän oli halkeamaisillaan uteliaisuudesta.

Betty laski Stuartin syöttötuoliin, huokasi ja koputti Ruthin ovelle. Vastausta odottamatta hän työnsi oven auki.

Ruth oli riisunut yltään Bettyn vaatteet ja vaihtanut leninkiin ja esiliinaan. Hiukset olivat jälleen kahdella kaidalla palmikolla, ja korkojen tilalla olivat järkevät varsikengät. Hän suoristi parhaillaan Bettyn kävelypuvun hametta henkarilla eikä kääntynyt vaikka kuuli, että huoneeseen oli tultu.

Kävelypuvun vyötärö oli rypistynyt siltä kohdin, josta Ruth oli kursinut sen kapoisen vartensa ympärille, ja Bettyn niskavilloja kutitti hänen miettiessään, montako hakaneulan reikää kankaassa nyt oli. Mutta hän oli jo oppinut, että Ruthin kanssa oli edettävä varovasti, ja istuutui vuoteelle mitään puhumatta. Ovi oli jäänyt raolleen, hän kuuli rouva Wallacen lepertelevän Stuartille ja lapsen vastaavan omalla kielellään.

-En minä tarkoittanut pahaa, Ruth mutisi, kun hiljaisuutta oli kestänyt tarpeeksi kauan. -Minä vain haluaisin näytellä!

-Mutta Ruth kiltti, jos haetaan vähintään 17-vuotiasta nuorta naista…

-Bobby sanoi, että olen niin pitkä ja aikuisen näköinen, että minua luulee 16-vuotiaaksi jos pukeudun oikein!

-Bobby? Betty puisti päätään. -Yhdessäkö te tämän juonitte?

Ruth asetti kävelypuvun jakunkin henkarille ja silitti sitä suoraksi, jottei hänen tarvinnut vieläkään kääntyä Bettyyn päin.

-Me saimme leikkiä lauantaina Bobbyn isoäidin vanhoilla puvuilla, hän mutisi. -Ja silloin Bobby sanoi, että minä näytän aivan aikuiselta… Ja sitten minä luin lehdestä…

Hän kaivoi esiliinantaskustaan lehtileikkeen ja ojensi sen Bettylle vieläkään kääntymättä.

-Niin, minä olen nähnyt tämän kyllä, Betty sanoi. Ilmoituksessa teatteriryhmä, joka oli tulossa esiintymään kreivikuntaan syyskaudeksi, haki sairaustapauksen vuoksi päärooliin vähintään 17-vuotiasta nuorta naista. Ohjaaja olisi tavattavissa tänään aamupäivällä Fort Williamin kaupungintalossa. -Ruth rakas, tässä on kyseessä aikuisten näytelmä, Ibseniä — en tiedä, viemmekö sinua edes katsomaan sitä, saati että antaisimme sinun näytellä pääosaa! Sitä paitsi ei kyse ole vain yhdestä tai kahdesta esityksestä Fort Williamissa. Kiertue käsittää koko kreivikunnan ja koko syksyn. Mitä koulunkäynnistäsi tulisi?

-Mutta minä haluan näytellä! Ruth pyörähti nyt ympäri. Hänen vihreät silmänsä salamoivat. -Minä tahdon sitä, enemmän kuin mitään muuta!

-Minä tiedän sen, kultaseni. Mutta mikset voi näytellä ikäistesi kanssa? Muistatko, miten toimittaja kehui sinua lehdessä naisyhdistyksen joulunäytelmän jälkeen, ja miten koulun kevätjuhlassa taputettiin lausunnallesi?

-Se on niin lapsellista! Ruth puuskahti. -Siinä ei ole mitään oikeaa, ei mitään tunteita, ei dramatiikkaa

Betty ei voinut mitään hymylleen.

-Nauratko sinä minulle? Ruth kysyi närkästyneenä.

-En, rakkaani, en. Muistoille vain. Betty rykäisi. -Palataksemme alkuperäiseen asiaan — tämä on sinun kotisi, jossa saat elää vapaasti, mutta ymmärrät kai, ettei se tarkoita lupaa lainata toisen omaa tältä kysymättä.

-Anteeksi, Ruth mutisi. -Minä mietin, mistä saisin aikuisen puvun — Alice-tädiltä en tohtinut kysyä…

-Harmi ettet kysynyt. Alice olisi pysäyttänyt sinut, ennen kuin teet typeryyksiä.

-Et sinä ole käyttänyt tuota pukua pitkään aikaan — ajattelin ettet huomaisi!

-Se on yksi lempipuvuistani, jota alan käyttää heti, kunhan vain taas mahdun siihen, Betty huomautti. -Eikä kyse ole siitä, käytänkö jotakin vaatetta vai en. Kyse on siitä, että sinä menit luvatta minun kaapilleni ja otit sieltä tavaraa.

-Mutta minä palautan ne!

-Voi hyvänen aika… Betty puisti päätään, ojensi kätensä ja tarttui Ruthin vastahakoisiin käsiin. -Edes lainakirjastosta sinä et saa kirjoja mukaasi ilman, että kerrot kirjastonhoitajalle mitä otat. Eikä minun vaatekaappini ole mikään kirjasto. Enhän minäkään tule sinun kaapillesi ja ota sieltä jotain luvatta, vaikka kuinka aikoisinkin sen sitten palauttaa!

Ruth punastui.

-Minä… ajattelin ettet sinä huomaa, hän sanoi pienellä äänellä.

-Kas niin, nyt puhut ainakin rehellisesti, vaikkei tuokaan ajatus mieltäni suorastaan ilahduta. Betty silitti tytön käsiä. -No, oliko se edes sen arvoista? Mitä ohjaaja sanoi?

-Minun piti esittää pätkä tekstiä… ja hän sanoi että palaa asiaan. Siellä oli… aika paljon hakijoita.

-Oliko tuttuja? Betty ei malttanut olla kysymättä. Yhtäkkiä hän huomasi pitävänsä tässä jutussa pahimpana sitä, että joku tuttu oli saattanut nähdä Ruthin keikistelemässä aikuisen vaatteissa ja luulla, että Betty salli sen.

-Ei.

Betty huoahti. Hän ei oikein tiennyt mitä piti tehdä. Ruth oli toiminut ehdottomasti väärin ja häntä olisi rangaistava — mutta toisaalta tytön intohimo näyttelemiseen toi elävästi mieleen hänen omat tyttöaikaiset haaveensa kirjailijattaren urasta.

-Mene nyt viemään tavarani sinne mistä ne otit, hän sanoi. -Minä puhun tästä Duncanille, kun hän tulee.

Ruthin naama venähti. Hän oli ilmeisesti luullut selviävänsä tällä naisten kesken käydyllä keskustelulla. Mutta Koivurannassa viettämänsä vuoden aikana hän oli jo oppinut, että Betty ei koskaan uhkaillut häntä turhaan. Niinpä hän alkoi koota tavaroita viedäkseen ne takaisin yläkertaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti