sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

11. luku: Syksyisinä hetkinä


Lokakuun 17. päivänä
“Siitä ei ole montakaan päivää, kun Duncan julisti, ettei osaa lukea ajatuksiani. Hän on näköjään oppinut nopeasti.

Eilisessä sunnuntaissa olisi paljonkin muisteltavaa, mutta jostakin syystä mielessäni on pyörinyt vain Fergusin lausahdus ‘saahan mies haaveilla’ ja Alicen suhtautuminen siihen. Kun Duncan sitten äsken tuli keittiön pöydän ääreen odottamaan illallisen valmistumista, hän sanoi äkkiä:

-Ei, Sappho.

Minä melkein pudotin kauhan keittokattilaan pelkästä säikähdyksestä.

-Mitä ei? kysyin, sillä hetken todellakin kuvittelin puhuneeni vahingossa itsekseni ääneen tai tehneeni jotakin muuta paljastavaa.

-Älä sekaannu heidän väleihinsä. Duncan keinutti riemusta hihkuvaa Stuartia polvellaan, mutta katsoi minuun tiukasti. -Se ei kuulu sinulle. Anna Alicen ja Fergusin hoitaa omat asiansa.

-Ottaen huomioon, että sinä tartut tähän asiaan niin lujasti, huomasit itsekin eilen jotakin, minä huomautin. -Siitä on sentään jo vuosi, kun…

-Ja sitä ennen Alice eli kahdeksan vuotta leskenä ja melkein arkussa itsekin, Duncan muistutti. -Et kai kuvittele, että hän noin vain sormia napsauttamalla muuttaa koko elämänsä?

-Puhuiko — puhuiko Fergus sinulle jotakin? tajusin yhtäkkiä kysyä.

-Ei ainakaan mitään sellaista, mikä kuuluisi sinulle, Duncan ilmoitti. -Joko pian syödään?

Avasin suuni vaatiakseni häntä kertomaan, mutta muistin Miriamin ja vaikenin.”

Lokakuun 20. päivänä
“Kyselin tänään Ruthilta, onko hän tavannut Smithin lapsia. Kuulemma vain ohimennen: nämä istuvat välituntisin luokassa lukemassa läksyjä, tai jos heidät komennetaan ulos, eivät osallistu muiden puuhiin.

Olen käynyt pari kertaa kolkuttamassa Smithien takaovelle, mutta Mary ei tule avaamaan. Tästä asiasta olen todella huolissani, ja niin oli rouva Wallacekin, kun puhuin hänen kanssaan. Olen varovasti kysellyt Smitheistä, kun olen tavannut tuttavia, mutta Mary Smith ei ole monenkaan suosiossa ja ihmiset ovat sitä tyytyväisempiä, mitä vähemmän tätä tapaavat.

Eilen oli meidän verannallemme ilmestynyt kapallinen perunoita ilman mitään saatekirjettä tai että tuoja olisi edes yrittänyt saada ketään käsiinsä. Täytyy toivoa, että Mary tulee hyväntekeväisyystapahtumaan. Luulisin sentään, koska konstaapeli Smith haluaa kaiken näyttävän hyvältä ulospäin.”

Lokakuun 23. päivänä
“Minun on myönnettävä, että melkein pelkään kauniita sunnuntaipäiviä, koska silloin Duncan haluaa minun harjoittelevan moottoripyörällä ajoa. Eikö lumi voisi jo tulla? En vastustaisi pientä myrskyäkään, kunhan se vain estäisi ajoharjoitukset.

Toisaalta en voi mitään sille, että nautinkin noista hetkistä, sillä nummilla tunnen itseni vähän aikaa nuoreksi ja huolettomaksi.

En sanoisi tätä koskaan ääneen rouva Wallacen kuullen, joka pitää minua hädin tuskin täysi-ikäisenä, enkä Duncanille, joka tekee kaikkensa, jotta asiamme olisivat hyvin. Mutta päiväkirjalle uskallan tunnustaa, että joskus tunnen itseni harmaaksi ja ikäväksi äiti-ihmiseksi, jonka ajatuksissa pyörivät pelkästään viikon ruokalista ja lapsenpyykki, seuraava lainanlyhennys ja kananmunien myynti. Aivan kuin mitään jännittävää ei enää voisi tapahtua, mitään romanttista ei olisi enää odotettavissa, vaan kaikki olisi jo koettu.

Niin että siinä mielessä Duncanin hullu ostos ehkä puoltaa paikkaansa. En tiedä toista äiti-ihmistä, joka opettelisi ajamaan moottoripyörää.”

Lokakuun 28. päivänä
“Minulla on paha tapa sekaantua toisten ihmisten asioihin. Tähän asti en tiedä saaneeni aikaan pahempaa vahinkoa, mutta toisaalta ymmärrän, miksi Duncan koettaa hillitä kieltäni.

Tänään se oli silti vaikeaa, kun Alice oli meillä. Olisin niin kovin mielelläni kysynyt, vaikka kuinka viattomasti, millaiset välit hänellä ja Fergus MacDonaldilla on. He viettävät yhdessä paljon aikaa, he ovat vakituinen pari kirkossa ja kävelyillä ja tapahtumissa. Tiedän Fergusin jopa antaneen sairaalaan Alicen puhelinnumeron päivystysiltoina.

Ja silti minusta tuntuu, etteivät asiat etene kuten pitäisi.

-Muistan kuulleeni pariskunnasta, jolla kesti vuositolkulla päästä yhteen, Duncan sanoi  sanomalehtensä takaa valittaessani tätä asiain tilaa. -Aivan kuin olisin kuullut sellaistakin, että toisen osapuolen piti viettää välillä pari vuotta Amerikassa, mistä häntä on sittemmin monesti muistutettu.

On hetkiä, jolloin tuo mies käy hermoilleni.”

Lokakuun 31. päivänä
“Pyhäinpäivän suuri hyväntekeväisyystapahtuma on huomenna. Viime viikot Ruth on kulkenut iltaisin ympyrää huoneessaan ja mumissut kirjoittamaani runoa itsekseen. Olen jo tullut tietämään, että se on hänen tapansa oppia uusi esitys, joten ymmärrän olla häiritsemättä muuten kuin livahtamalla sisään viemään maitolasillista ja rouva Wallacen varta vasten leipomia pikkuleipiä.

Omasta puolestani olen kiertänyt kaikki vastuulleni annetut taloudet keräyslistan kanssa, kuten monet muutkin naisyhdistyksen jäsenet. Fiona Cameronin keittiöjoukoilla on siis runsaasti materiaalia loistavaan ateriaan.

Minä en onneksi ole keittiötöissä, vaan autan Alicea ohjelman kanssa. Hän on saanut neiti MacGregorin harjoittamaan ensiluokkalaisista kuoron, joka esiintyy myyjäisten avauksena, koska ‘liikuttavat ohjelmanumerot saavat ihmiset avaamaan kukkaronsa’.

Ruth puolestaan lausuu illallisten aluksi. Minua on alkanut kieltämättä hiukan hirvittää hänen puolestaan. Hän sai kiittävät arvostelut paikallislehdessä viime jouluna, ja hän oli mennä täydestä halvan näytelmäseurueen päätähtenä — mutta tämä tilaisuus on jotakin aivan muuta. Se kerää väkeä koko kreivikunnasta, Fionan mukaan pöytävarauksia on tehty niin että kohta on järjestettävä useampi kattaus, ja ihmiset haluavat saada maksamalleen rahalle vastinetta.

Entä jos Ruth unohtaa sanat? Runo on hänelle kuitenkin uusi. Entä jos hänen äänensä ei kuulu saliin? Tai hän alkaa ujostella?

Varjelkoon, olisipa huominen jo ohi.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti