maanantai 10. maaliskuuta 2014

12. luku: Hyväntekeväisyysjuhla


-Minä todellakin pelkäsin, että myytävää jää yli, niin paljon sitä oli, rouva Keir huokaisi onnellisena. -Mutta katsokaa pöytiä nyt, rouva Fleming!

Betty katsoi ja hymyili tyytyväisenä. Leivonnaisia ja käsitöitä notkuneita pukkipöytiä oltiin juuri asettelemassa uudelleen ja peittämässä valkoisin liinoin illallista varten. Työ oli helppo, koska pois siirrettävää myyjäistavaraa ei juuri ollut: kauppa oli käynyt tosiaan paremmin kuin kukaan oli osannut edes odottaa.

-Ehkä tästä on tehtävä perinne, Betty ehdotti ja tarttui uuteen valkoiseen liinakääröön. Hän koetti puhua huolettomasti, vaikka tunsi sydämensä läpättävän.

Illalliselta oli varattu jokainen istumapaikka illalliskortin korkeasta hinnasta huolimatta. Fiona Cameron väitti myyneensä jopa seurakuntasalin kellarin rappuset ja eteisen ikkunalaudat. Eräs useita konsertteja antanut pianisti Invernessistä oli lupautunut soittamaan ruokailun aikana, mutta sitä ennen Ruthin piti lausua.

Betty koetti vakuuttaa itselleen, että tyttö oli lahjakas, että tämä oli aina saanut kiitosta. Mutta jotenkin hänestä tuntui, että jos juuri tänä tiettynä iltana Ruth ei onnistuisi, tämä ei selviäisi siitä.

Illallisvieraita alkoi saapua jo varhain. Tervapadat loimusivat marraskuisessa pimeydessä ja ohjasivat ihmiset sisään havuköynnösten ja kynttilöiden koristamaan saliin. Fiona oli varannut Bettylle ja tämän seurueelle suuren pöydän hyvältä paikalta, josta oli näkymä lavalle. Rouva Wallace oli asettunut eteiseen suvun pikkulasten kanssa kuunnellakseen Ruthin esityksen ja viedäkseen sitten kaikki lapset kotiin.

Pitkästä aikaa Betty tunsi sellaista mielihyvää, jonka nainen saa tietäessään olevansa ulkonäöltään edustava. Ensimmäisen kerran Stuartin syntymän jälkeen hän mahtui kaikkiin vaatteisiinsa ja sai mahdollisuuden laittautua. Vaikka sininen sifonkipuku oli vanha, se oli tuntunut hyvin ylelliseltä. Vähän haikeana Betty tosin vilkaisi Alex-serkkunsa puolisoa Unaa, jonka puku oli uusi ja kuin suoraan muotilehdestä.

Mutta hän ei aikonut valittaa: heidän oli saatava kaupan velka maksetuksi, ja missä hän sitä paitsi olisi käyttänyt uutta iltapukua? Hän ei edes muistanut, koska oli viimeksi tarvinnut tätä vanhaa.

-Tämähän on varsinainen seurapiiritapahtuma, Thomas Stewart sanoi hyväntuulisesti. -Olisipa ollut noloa jättää tämä väliin, Cathy.

-Ettekö te aikoneet tulla? Duncan kysyi apeltaan.

-Cathy oli sitä mieltä, etteivät Mary ja Eliza pärjää iltaa kahden. Tai siis Effien ja Mhairin silmälläpidon alaisena.

-No mutta äiti, Rose Moore nauroi. -Hehän ovat isoja tyttöjä!

-Ja minun viimeiset tyttöni, Cathy Stewart muistutti hymyillen. -Ensimmäisten ja viimeisten kanssa sitä on aina vähän tarkka…

Samassa Alice, joka oli valittu juhlan juontajaksi, ilmestyi esiintymislavalle ja taputti käsiään. Bettyn sydän hypähti kurkkuun ja putosi sieltä vatsanpohjaan, kun soriseva illallisvieraiden joukko hiljeni ja kuunteli Alicen lyhyen tervetuliaispuheen.

-Olisitko uskonut vielä vuosi sitten? Duncan kuiskasi Bettyn korvaan.

Ei, ei Betty olisi uskonut. Joissakin suhteissa Alice Gordon oli muuttanut vuodessa koko elämänsä. Jospa vain…

Mutta jos hän kykeni tähän, ehkä Ruthkin?

-Ennen ruokailua saamme kuulla Fort Williamin omaa nuorta lahjakkuutta, Alice sanoi. -Ruth Weilson lausuu meille runon, jonka on kirjoittanut kirjailijatar Beatrice Stewart — jonka me tosin tunnemme paremmin rouva Fleminginä.

Betty hymyili ja nyökkäili, kun kohteliaat kättentaputukset täyttivät salin. Sitten hän tajusi, että Alice oli viitannut Ruthin lavalle.

Ruth parka. Betty oli kihartanut hänen hiuksensa omilla piippaussaksillaan ja sitonut takaraivolle rusetin, ja rouva Wallace oli ommellut tytölle uuden pyhäpuvun, joka oli tummanvihreää kangasta ja niin nykyaikainen kuin hänen mielestään oli nelitoistavuotiaalle sopivaa.

Mutta siltikin Ruthin tukka oli ohut ja maantienvärinen, hänen kätensä tuntuivat olevan tiellä ja hän oli pitkä ja hontelo kuin heinäsirkka. Hameeseen ommeltu kasvunvara suorastaan loisti salin perälle asti, ja kaikki hänessä tuntui julistavan, että ujo maalaistyttö oli joutunut liian suuren tehtävän eteen.

Yleisö kuiskaili ja oli levoton: kaikki odottivat ruokaa, eivät myötähäpeän säestämää ikävää esitystä.

Sitten Ruth rykäisi ja aloitti.

Sali hiljeni.

Ruth eli runon läpi. Hän painotti sanoja tavalla, joka sai kuulijan kuvittelemaan niiden tulevan suoraan tytön sydämestä. Hänen sointuva, notkea äänensä kantoi salin perimmäiseen nurkkaan asti, mutta edes lähinnä lavaa istuvat eivät voineet väittää hänen huutavan. Hänen kätensä liikkuivat luontevasti kuin kehystäen runoa, joka sai jopa kirjoittajansa Bettyn korvissa täysin uuden merkityksen.

Kun esitys loppui, Ruth odotti silmänräpäyksen. Hiljaisuuden yhä vain jatkuessa hän punastui, niiata niksautti kuin ainakin koulutyttö ja aikoi lähteä.

Suosionosoitukset räjähtivät sellaisella voimalla, että Betty hypähti tuolillaan pelästyksestä. Ruth kääntyi takaisin yleisöön päin hämmentyneen näköisenä ja niiasi uudestaan.

Joku alkoi tömistää, ja sitten jossakin pöydässä noustiin seisomaan. Hetkeä myöhemmin koko täpötäysi salillinen ihmisiä hakkasi käsiään seisaaltaan.

Betty tavoitti Ruthin pelästyneen katseen. Hän olisi halunnut nyökätä rohkaisevasti tai tehdä jotakin muuta, mutta ei kyennyt kyyneliltään. Ruth niiasi vielä kerran ja lähti melkein juoksujalkaa kohti taustaverhoja, kun Alice tuli häntä vastaan ja taputusten muuttuessa yhä rytmikkäämmiksi kuiskasi jotakin tytön korvaan.

Ruth näkyi miettivän hetken, sitten hän kääntyi ja tuli takaisin lavan etuosaan.

-Varjelkoon, aikooko hän… Ei hän ole opetellut mitään encorea! Betty supatti Duncanin korvaan.

Duncan puristi hänen kättään ja hymyili.

Sali hiljeni yhtä äkkiä kuin oli syttynyt meteliin, kun Ruth nosti kättään. Hän kokosi ajatuksiaan hetken ja aloitti.

Se runo ei ollut uusi ja tilaisuutta varten kirjoitettu, vaan vanha, kaikkien tuntema ja rakastama. Ruth lausui Burnsin Ylämaan Maryn, jonka oli esittänyt koululla juuri Fort Williamiin tultuaan. Sali hiljeni jälleen, muutamat naiset pyyhkivät silmiään. Kun Ruth lopetti, niiasi ja melkein pakeni näyttämöltä, hiljaisuus jatkui. Vasta Alicen ilmaantuminen lavalle sai ihmiset huoahtamaan, aivan kuin nämä olisivat pidätelleet hengitystään koko tämän ajan.

-Kiitos, Ruth, Alice sanoi yksinkertaisesti ja pyysi yleisöä sitten toivottamaan tervetulleeksi pianistin, joka viihdyttäisi heitä ruokailun ajan. Betty ehkä kuvitteli, mutta tämän kuuluisan, taiteellisen näköisen miehen saamat aplodit eivät vetäneet vertoja sille räjähdykselle, jonka Ruth oli aiheuttanut.

Ruoka oli hyvää, keittiöväki onnistui tarjoilussa hyvin ja iloinen sorina täytti salin. Betty ei myöhemmin edes muistanut, mitä oli syönyt. Hän kuitenkin arveli keskustelleensa perheensä kanssa aivan järkevästi ja lopulta kotiin lähtiessä ottaneensa vastaan kaupunkilaisten onnitteluja Ruthin menestyksestä, koska kukaan ei tuntunut katsovan häntä pitkään.

Rouva Wallace oli luvannut laittaa myöhäisen teen, jos Betty ja Duncan haluaisivat tuoda illallisilta vieraita mukanaan. Koivurantaan vaelsikin melkoinen karavaani pimeässä loppusyksyn illassa.

Jos he olivat odottaneet Ruthin kotona paistattelevan maineen hehkussa, he olivat väärässä. Tyttö oli vaihtanut juhlapukunsa kotivaatteisiin ja leikki olohuoneessa Stuartin ja Eileen MacPhersonin kanssa, jotka olivat jo valvoneet aivan liian myöhään.

Vieraiden tulviessa ovesta Ruth tuli tervehtimään ujoon tapaansa ja vetäytyi sitten keittiöön rouva Wallacen turviin tuudittamaan korissa nukkuvaa Robin ja Annan Alan-vauvaa. Vain hehku hänen silmissään kertoi, ettei hän ollut missään tapauksessa välinpitämätön illan tapahtumien suhteen.

Kulkiessaan ympäriinsä teekannun kanssa ja nauttiessaan siitä, että jännitys oli ohi, kaikki oli hyvin ja talo täynnä rakkaita ihmisiä, Betty kuuli Napier MacPhersonin kysyvän Duncanilta:

-Mitä te olette suunnitelleet tytön tulevaisuuden suhteen? Vai onko hänen isästään kuulunut?

-Ei, Duncan vastasi hiljaa. -Ei ole kuulunut.

Betty huokasi itsekseen. Ja samassa hän tajusi, ettei ollut nähnyt juhlassa ketään Smithin perheestä.

4 kommenttia:

  1. Huh kuinka mä eläydyin vaikka en edes kuullut koko runoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Bettyn Facebookissa on Ruthin lausumista runoista toinen luettavissa. :)

      Poista
  2. Helpotti! Vaikka mä TIESIN, että Ruth on yliveto!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus mietin, onko hän sitä vähän liiaksikin. Kai hänkin sentään joskus unohti sanat tai jotain vastaavaa?

      Poista