tiistai 11. maaliskuuta 2014

13. luku: Erään kirjeen seuraukset

 
Bettyn puolitosissaan toivoma lumisade alkoi marraskuisena sunnuntaina aamuyöstä ja jatkui koko pitkän päivän. Se tuntui käärivän sekä ulkoa tulevat äänet että elämän sisällä pehmeään pumpuliin.
 
Jumalanpalveluksen jälkeen Ruth katosi lähikadulla asuvan Caitlin Bellin luo “lukemaan läksyjä”, kuten hän sanoi; “kikattamaan ja syömään makeisia”, kuten Duncan sanoi. Betty käpertyi olohuoneen lepotuoliin kirjeenvaihtoaan hoitamaan, ja Duncan oikaisi sohvalle sanomalehden kanssa. Stuart istui takanedusmatolla ja selitti itselleen jotakin tärkeää asiaa samalla kun leikki palikoillaan.
 
Luettuaan Davyltä tulleen kirjeen Betty antoi sen vaipua syliinsä ja katseli ympärilleen lämpimässä, kodikkaassa olohuoneessa. Hupsulla tavalla hän huomasi yhtäkkiä kaipaavansa heidän sunnuntaisia ajoharjoituksiaan.
 
Hän loi hellän katseen Duncaniin, joka oli uppoutunut täysin urheilusivuihin. Oli vain vuosi siitä, kun kukaan ei ollut uskaltanut juuri toivoa tämän toipumista — mutta nyt Betty ei edes muistanut, milloin Duncan olisi viimeksi laittanut tuolla tavoin pitkälleen keskellä päivää.
 
Ja lapset — Stuart, pieni punatukkainen poika, joka kasvoi ja kehittyi huimaa vauhtia, ja Ruth, joka oli hurmannut koko kaupungin. Betty hymyili itsekseen eikä huomannut, että Duncan oli laskenut lehtensä.
 
-Onko Davylle tapahtunut jotakin hauskaa? hän kysyi.
 
Betty hätkähti ajatuksistaan.
 
-Oh — en tiedä — no, ainakin tapahtunut! Onko se huono asia, jos kirjeen pituus on kolme liuskaa ja hän mainitsee siinä viisi kertaa ilmoittautuneensa vapaaehtoiseksi johonkin tehtävään?
 
-Ohhoh, Duncan sanoi. -Poikahan on tullut hulluksi siellä helteessä! Tai sitten hän aikoo olla vähintään kapteeni, ennen kuin täyttää kaksikymmentäviisi.
 
-Varjelkoon, Betty mutisi ja taitteli kirjeen kasaan. Hän tunsi pikkuveljensä ja tiesi, että Duncan oli todennäköisesti oikeassa jälkimmäisessä arviossaan. Davyn täytyi olla tosissaan Miriamin suhteen ja ymmärtää, ettei Somervilleillä otettaisi avosylin vastaan vähävaraista sotamiestä.
 
-Mitä nyt? Duncan kysyi lempeästi, sillä hän tunsi Bettyn äänessä hätää.
 
-Ei mitään. Betty tahtoi sydämestään uskoutua Duncanille tässä asiassa, mutta ei voinut pettää Miriamin luottamusta. -Kas, tämä on Mallyltä! Hän ei ole kirjoittanut koko syksynä.
 
Duncan jatkoi lehdenlukuaan, kun äkkiä kuuli Bettyn nyyhkäisevän. Kohottaessaan katseensa hän näki tämän peittäneen kasvonsa ja kirjeen pudonneen lattialle.
 
-Mitä nyt? Duncan kiepahti nopeasti istumaan ja pelasti kirjeen Stuartilta, joka oli jo konttaamassa sitä kohti luullen äidin kutsuvan häntä siihen hauskaan leikkiin, johon kuului mukavaa paperin repimistä. -Ikäviä uutisiako?
 
Betty ei saanut sanotuksi mitään nyyhkytykseltään, joten Duncan teki sellaista, mitä ei ollut koskaan aiemmin edes harkinnut: luki vaimolleen osoitetun kirjeen.
 
Tosin se oli niin lyhyt, että silmäilykin riitti. Madeleine Fraser toivoi siinä Bettyn olevan nyt tyytyväinen, kun oli saanut Jerryn jättämään hänet. “Minä kuvittelin, että sinulle riittäisi yksi mies”, kirjoitti Mally, teräväkynäisenä tunnettu toimittaja. “Mutta ehkä sinä haluat pitää myös Jerryn kaiken varalta? Ehkä sinä kyllästyt piankin Duncaniin? Entä sitten, kun kyllästyt Jerryyn? Kenen miehen viet seuraavaksi?”
 
Sanaakaan sanomatta Duncan veti Bettyn syliinsä ja antoi tämän itkeä rintaansa vasten.
 
-He ovat aikuisia ihmisiä, ja se on heidän oma ratkaisunsa, hän mutisi Bettyn hiuksiin. -Sinä et ole tehnyt mitään väärää. Mally vain purkaa pahaa oloaan sinuun.
 
-Minun o-olisi p-pitänyt o-olla h-hiljaa, Betty nikotteli nyyhkytysten välillä. -M-mikä minä olen a-antamaan neuvoja J-Jerrylle tai k-kellekään!
 
-Mikä Jerry on myöskään paljastamaan Mallylle, mitä sinä olet sanonut, Duncan muistutti vihaisesti. -Varsinainen herrasmies! Tai ehkä…
 
Hänen äänensävynsä muuttui niin äkisti, että Betty tajusi sen järkytyksensäkin keskeltä ja kohotti kasvojaan. Duncan katsoi hänen päänsä yli ikkunasta ja tämän leukaperät olivat kireät. Sitten mies katsoi alas Bettyyn.
 
-Mitä siellä Edinburghissa lopulta oikein tapahtui? hän kysyi äänellä, jota Betty ei ollut koskaan kuullut.
 
-M-mitä sinä tarkoitat?
 
-Onhan vakavarainen, vakituisessa virassa oleva nuori opettaja sentään toista kuin tällainen aloitteleva, velkainen kauppias.
 
Bettyn silmät pyöristyivät ja hän otti askeleen taaksepäin kuin olisi äkkiä tajunnut syleilleensä aivan vierasta ihmistä.
 
-Duncan!
 
-Ehkä sinä kadut ratkaisuasi. Ehkä sinä haluat sittenkin Jerryn.
 
-Oletko sinä seonnut!
 
Duncanin harmaat silmät olivat kovat kuin graniitti. Äkkiä Betty tajusi, että tämän punaisen tukan sekaan Amerikan-vuosina tulleet muutamat harmaat hiukset olivat lisääntyneet. Ja vaikka Duncan pukeutui aina siististi, läheltä näki, että kaulus oli pesty tavattoman monta kertaa, eikä huolellinen prässäys ollut saanut vanhan pyhäpuvun housunpolviin venyneitä pusseja kokonaan piiloon.
 
Jerryllä oli ollut syksyllä yllään uusi, selvästi mittatilaustyönä räätälillä valmistettu puku ja lumenvalkea kaulus.
 
Kuin ilmestyksenä Betty tajusi, mikä hänessä oli aina torjunut Jerryä ja vetänyt kohti Duncania. Edellinen ajatteli itseään ja omaa mukavuuttaan, jälkimmäinen oli valmis kieltäytymään kaikesta, jotta hänen rakkaillaan olisi hyvä olla. Duncan ei ollut hankkinut aikoihin itselleen mitään, jotta olisi voinut antaa hänelle, Stuartille ja Ruthille kaiken sen, mitä he tarvitsivat. Oliko Betty muistanut koskaan kiittää häntä siitä?
 
Kuten kerran aiemmin, Morarin hiekkarannalla, Betty ei tiennyt mitä sanoisi, miten toisi asiansa esiin. Sitten hän kuiskasi yksinkertaisen totuuden:
 
-Minä rakastan sinua!
 
Duncan näkyi odottaneen mitä tahansa muuta kuin tätä. Hänen silmänsä kyyneltyivät ja äkkiä hän puristi Bettyn uudestaan syliinsä niin lujasti, että tämä vingahti. He seisoivat hiljaa niin kauan, että Stuart alkoi nykiä isäänsä housunlahkeesta, sitten Duncan hellitti hiukan otettaan.
 
-Anna anteeksi Sappho, jos voit, hän mutisi. -Anna anteeksi, minä… En tiedä mikä minuun meni. Ehkä minä tulin hulluksi. Se pikkukaveri… Hän on minun kiroukseni.
 
-Et kai sinä tosissasi kuvittele, että minä… Betty ei edes pystynyt päättämään lausetta.
 
-En, en rakkaani — mutta sinä olet niin ihana, niin kaunis, ja minä voin tarjota sinulle niin vähän!
 
-Duncan! Betty ei voinut olla tuntematta lämmintä aaltoa sisällään, sillä kuluneina kuukausina uupunut pikkulapsen äiti oli kokenut itsensä kaikeksi muuksi kuin ihanaksi ja kauniiksi. -Minä olen luvannut sinulle — ensin Morarissa ja sitten Napierin edessä, kun tämä kysyi, tahdonko minä — kunnes kuolema meidät erottaa, Duncan!
 
Duncan otti Bettyn kasvot käsiensä väliin ja suuteli tätä.
 
-Onko sillä pikkukaverilla puhelinta? hän kysyi.
 
-En minä tiedä, miten niin?
 
-Soitan Edinburghin keskukseen ja kysyn.
 
-Duncan! Mitä sinä… Ethän sinä aio...
 
-Jos se roisto on jättänyt Mallyn suojautumalla minun vaimoni selän taakse, hän on ansainnut kunnon löylytyksen.
 
-Duncan! Betty koetti pitää kiinni miehestään, mutta tämä vetäytyi hänen käsistään, nosti sivuun syliin pyrkivän Stuartin ja marssi päättäväisesti kaupan takahuoneeseen lukiten oven perässään.
 
-Voi Stuart, Betty mutisi ja otti lapsen käsivarsilleen, sillä tämän alahuuli vapisi uhkaavasti. -Kunpa sinä et sekoaisi sitten, kun kasvat aikuiseksi mieheksi!
 
Ilmeisesti Jerryllä oli puhelin, sillä Duncan viipyi takahuoneessa kauan. Palatessaan hänen silmissään oli samanlainen ilme kuin “kivikauden miehellä tämän pelastettua perheensä sapelihammastiikerin kynsistä”, kuten Betty myöhemmin kirjeessään Rosielle kuvasi.
 
Hän ei saanut koskaan tietää, mitä puhelimessa oli puhuttu, tai mitä Duncan kirjoitti siihen kirjeeseen, jonka seuraavana aamuna postitti Mallylle. Mutta muutaman päivän kuluttua Mallyltä tuli postikortti: tyhjä postikortti, jossa oli vain lähettäjän nimi ja kuvapuolella punaisen ruusun kuva.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti