keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

14. luku: Onnellinen joulu

 
Sinä vuonna Cathy Stewart houkutteli Bettyn perheineen Kuusikukkulalle koko joulun ajaksi.
 
-Tulisitte joka tapauksessa syömään joulupäivänä, ja on hulluutta kuljettaa pikkulasta pakkasessa edestakaisin, hän sanoi. -Tulette aattona ja lähdette sitten joskus. Jenniekin tulee kotiin, ja John, ja Jamie perheineen, ja kaikki...
 
Betty kuuli äidin puheessa sen, mitä ei sanottu: kaikki eivät olisi kotona. Davy viettäisi joulunsa etelän auringon paahteessa, ei Ylämaan tuulissa.
 
Betty, joka oli aikonut kutsua Duncanin perheen heille jouluksi, järjesti perheneuvottelun.
 
-Mennään ihmeessä Glen Longiin, Duncan sanoi rauhoittavasti. -Chrissy ja Alan eivät kuitenkaan lähtisi pikku Malcolmin kanssa vielä mihinkään, eikä isoäitini enää jaksa — antaa äidin ja isän viettää joulua heidän kanssaan.
 
Niinpä Betty suostui äitinsä pyyntöön, eikä mitenkään vastentahtoisesti, sillä ajatus koko joulusta omassa lapsuudenkodissa sai hänen sydämensä hypähtämään.
 
Seuraavina viikkoina Bettystä tuntuikin, kuin hän olisi saanut palata hetkeksi lapsuutensa jouluihin. Hän valmisteli rouva Wallacen kanssa kasapäin herkkuja mukana vietäviksi, sillä Kuusikukkulan vanhan Effien askel oli äidin mukaan hidastunut entisestään.
 
Salaperäisiä kääröjä oli piilotettu mitä mielikuvituksellisimpiin paikkoihin, vaikka Stuart oli vielä liian pieni ja Ruth jo kyllin iso ollakseen penkomatta lahjoja ennen aikojaan, ja koko Koivurannan täytti hilpeä, iloinen puuhailu. Koska kirjakaupan ovi ja kassakone kävivät sitä tiheämpään, mitä lähemmäksi joulu tuli, myös Duncanin silmät tuikkivat iloisemmin kuin pitkään aikaan.
 
Jouluaaton aamuna isä saapui hakemaan heitä Kuusikukkulan suuremmalla reellä, sillä ihmiset ja tavarat eivät olisi millään sopineet moottoripyörän kyytiin. Kaiken muun lisäksi nimittäin myös rouva Wallace tuli äidin pyynnöstä mukaan. Tämä sai Bettyn huolestumaan Effien voinnista tosissaan ja toisaalta aavistamaan, että rouva Wallacellakin oli omat luurankonsa, kun tämä ei tahtonut viettää joulua tyttärensä luona.
 
Vanha talo ylhäällä kuusten peittämällä kukkulalla tuntui säteilevän valoa ja lämpöä, kun reki ajoi sisään portista ja etuovi lennähti selälleen sisarusparven juostessa tulijoita vastaan. Jennie oli iloinen ja reipas raskaasta sairaalaharjoittelustaan huolimatta, Johnin tilikirjojen ääressä kavenneet posket olivat jo saaneet väriä kotitakan lämmössä, ja Jamien ja Floran lapset kiskoivat Bettyä riemuissaan takinhelmasta niin, että tämä oli vähällä kaatua kyydistä noustessaan.
 
Se päivä oli täynnä työtä ja touhua. Rouva Wallace kietoutui valtaisaan esiliinaansa ja soluttautui keittiöön niin hienovaraisesti, ettei Effie huomannut lainkaan loukkaantua tästä invaasiosta omalle alueelleen. Betty ja Flora auttoivat Mhairi-sisäkköä hopeiden kiillotuksessa, ja Jennie järjesti pikkulapsille kirjastoon oikean satumaan tuoleista ja vilteistä rakennettuine tunneleineen ja takassa paahdettuine omenineen. Isommat lapset koristelivat kuusta Duncanin, Jamien ja Johnin ollessa valmiina palvelukseen latvatähden kiinnityksessä ja muissa korkeamman tason tehtävissä — joskin he väliajoilla keskittyivät Bettyn mukaan aivan liiaksi pähkinöiden särkemiseen.
 
Illan hämärtyessä kaikki alkoi olla valmista. Touhu hiljentyi vähitellen, ilta-ateria oli syöty ja Cathy-rouva sytytti jo kuusenkynttilät. Rose ja Charlie olivat saapuneet, eivätkä Annie ja Rob perheineen malttaneet pysyä poissa, vaikka heidän piti alunperin tulla vasta seuraavana päivänä.
 
Lapset olivat niin levottomia ja kiihtyneitä, että Betty ehti jo pohtia, saataisiinko heitä koskaan vuoteeseen odottamaan jouluaamua ja lahjoja. Silloin hän näki Duncanin istuvan pianon ääreen. Sekä soittopeli että soittaja olivat hivenen ruosteessa, mikä kuului ensimmäisissä soinnuissa, mutta sitten Duncanin pitkään vain kassakoneen näppäimillä liikkuneet sormet löysivät tahdin.
 
Hän soitti aluksi riehakkaita ja iloisia säveliä, jotka saivat lapset tanssimaan kuusen ympärillä ja purkamaan jännitystään. Sitten musiikki alkoi rauhoittua, ja se rauhoitti läsnäolijatkin. Kun Jouluyö, juhlayön sävelet täyttivät huoneen, oli aivan hiljaista.
 
Betty oli toki kuullut tuon vanhan, rakkaan joululaulun monia kertoja näinä vuosina. Mutta kun nyt pitkästä aikaa Duncan soitti sen, sävelet veivät hänet äkkiä toiseen aikaan ja paikkaan: vuosien taakse, Flemingien kotiin Edinburghissa, tarkemmin sanottuna sen eteiseen, Duncanin syliin — hetkeen, jolloin Betty sai ensisuudelmansa.
 
“Kaikki meni aivan väärin”, hän muisti kirjoittaneensa sen jälkeen päiväkirjaansa. Väärin! Mikä oli mennyt väärin, mitä hän oikein oli lapsellisuuksissaan toivonut ja kuvitellut? Hän oli torjunut Duncanin silloin, hän oli torjunut tämän myöhemmin, suorastaan ajanut luotaan — tajuamatta, mitä oli menettämässä.
 
Ei, kaikki oli mennyt oikein, juuri niin kuin piti. Bettyn täytti äkkiä huikaiseva kiitollisuus siitä, että hänen tietään oli johdatettu, vaikka hän itse oli ollut täysin sokea. Hän sai istua nyt tässä, rakkaassa lapsuudenkodissaan, koko perheensä kanssa. Hänen sylissään oli pieni punatukkainen poika, joka katseli hämmästyksestä suurin silmin ihmisjoukkoa ja elämänsä ensimmäistä joulukuusta. Hänen jalkojensa juuressa istui Ruth, äiditön ja lähes isätön tyttö, joka nojasi luottavasti päätään hänen polveensa kynttilänliekkien kimaltaessa vihreistä silmistä. Ja hänen tiedossaan oli ihana salaisuus, jonka hän aikoi jouluna Duncanille kertoa.
 
Samassa pienen punatukkaisen pojan isä nosti kätensä koskettimilta ja sulki yleisön vastustuksesta huolimatta pianon kannen. Sitten hän tuli Bettyn luo, siirsi Stuartin tämän sylistä anoppinsa syliin ja veti vaimonsa ovenkamanaan kiinnitetyn mistelinoksan alle suudellakseen häntä.
 
Yhden silmänräpäyksen ajan Betty kuvitteli melkein pettyneenä, että Duncan oli jo arvannut salaisuuden, mutta tajusi sitten tämänkin muistelleen tuota hetkeä kauan sitten Edinburghissa.
 
-No mutta, Jamie huudahti kiusoitellen. -Kohta kaksi vuotta häistä ja yhä vain romantiikka kukoistaa?
 
-Minulla on tapana suudella vaimoani aina, kun olen soittanut tuon laulun, Duncan tokaisi. -Ota opiksesi!
 
-Minäpä otan, Jamie sanoi, tarttui nauravan ja vastustelevan Floran käsiin ja veti tämän pystyyn. Tunnelma suli yleiseen hullutteluun, kun isänsä tempauksesta riemastunut 4-vuotias Geordie juoksi ympäri huonetta suudellen kaikkia vastaantulevia.
 
Ihme kyllä nuori väki saatiin lopulta iltapesulle ja vuoteeseen. Betty oli ottanut vastuulleen Ruthin, Maryn ja Elizan hiljentämisen, mutta vasta kun hän viidennen kerran kävi koputtamassa lujasti tyttöjen huoneen oveen, kuiskuttelu ja hihitys vähitellen vaimeni.
 
Palatessaan tämän jälkeen vanhaan huoneeseensa Betty näki, että Duncan oli jo syvässä unessa. Stuart sen sijaan istui ullakolta haetussa pukkisängyssä tikkusuorana ja ojensi käsiään äitiä kohti.
 
Betty tiesi toimivansa kaikkia kasvatusoppaita vastaan, kun hän nosti lapsen syliinsä, kietoi tämän huopaan ja istahti huoneen leveälle ikkunalaudalle. Siinä hän oli lukemattomat kerrat ajatuksissaan istunut, viimeksi häitään edeltävänä yönä kaksi vuotta aiemmin.
 
Päästyään lämpimänä käärönä äidin lähelle Stuart nukahti miltei välittömästi. Betty ei kuitenkaan vienyt häntä takaisin vuoteeseen, vaan silitteli ajatuksissaan pojan punaisia kiharoita katsellessaan ulos joulukuun yöhön.
 
Hän mietti kaikkia äitejä, jotka olivat istuneet tällaisena yönä lapsi sylissään, alkaen siitä nuoresta juutalaistytöstä, joka sai tuudittaa maailman Vapahtajaa. Hiljaisuus oli täydellinen, sen rikkoi vain silloin tällöin ulkona paukahtava pakkanen. Duncanin keuhkoista ei kuulunut pienintäkään korinaa tämän nukkuessa lämpimien peittojen alla. Koko vanha talo ja vanha puutarha sen ympärillä nukkuivat, ja kuitenkin Bettystä tuntui, kuin ne olisivat kuiskailleet hänelle hyviä, onnellisia asioita.
 
-Minun kotini, hän kuiskasi vastaan. -Minun kotini, sittenkin, aina.
 
Kuten kaksi vuotta aiemmin, nytkään Bettyä ei väsyttänyt, vaikka hän ei nukkunut yhtään silmällistä. Kun alakerrasta alkoi kuulua liikettä, hän laski Stuartin pukkisänkyyn ja oikaisi hetkeksi Duncanin viereen. Savutorvien kohina kertoi, että tulta ruokittiin takoissa ja uuneissa ja aamiainen olisi pian valmis. Sitten yläkerrassa läimähti auki yksi ovi, kohta toinen, ja kevyet jalkaparit kiiruhtivat alas rappusia. Oli jouluaamu, se aamu, jolloin unisinkin lapsi heräsi aikaisin nähdäkseen lahjansa.
 
Muutamia tunteja myöhemmin näytti siltä, kuin keskikokoinen pyörremyrsky olisi pyyhkäissyt Kuusikukkulan salin läpi, kun lapset olivat avanneet lahjansa. Stuart istui keskellä lahjapapereita ja repi autuaana paloiksi kääreen toisensa jälkeen viis veisaten saamiensa pakettien sisällöstä. Isommat lapset olivat linnoittautuneet lahjakasojensa taakse ja tekivät niihin onnellisia löytöretkiä. Eikä kukaan olisi voinut lahjojen määrän perusteella arvata, kuka oli talon omia lapsia ja kuka kasvatti — ellei ehkä siitä, että Ruthin kasa oli tarkasti katsottuna hiukan muita isompi.
 
Betty seurasi huvittuneena, kun Duncan avasi lahjojaan hiukan hämmentyneen näköisenä. Hän oli saanut vaimoltaan nyt kovin sovinnaisia paketteja. Edinburghista jo syksyllä hankitut solmio, lämmin talvihattu ja kynällä varustettu nahkakantinen muistikirja olivat kaikki tyylikkäitä ja niitä ihailtiin, mutta Betty tiesi, mitä mies etsi. Heillä oli tapana antaa toisilleen aina jotakin hauskaa ja hellyttävää, kuten Bettyn nyt saama hattuneula, jonka nuppina oli punaiseksi värjätty kristallisydän, ja tällainen huvitus puuttui Duncanin saamista kääröistä.
 
Kun yleinen huomio oli siirtynyt Duncanista eteenpäin, Betty sanoi hiljaa:
 
-Minulla on sinulle vielä yksi lahja.
 
Hän veti Duncanin piiloon joulukuusen taakse, nousi varpailleen ja kuiskutti tämän korvaan.
 
Mikäli Betty oli kuvitellut saavansa Duncanilta korkeintaan ilahtuneen suudelman kuusenoksien suojassa, hän joutui pettymään. Sillä tajuttuaan kuulemansa Duncan päästi karjapaimenen kiljahduksen, sieppasi vaimonsa syliinsä ja pyöritti tätä koko salin halki, ennen kuin Betty ehti estää.
 
Ja jos Betty oli kuvitellut, että asia vielä tämänkin jälkeen pysyisi sentään vain perheen keskeisenä, hän oli edelleen väärässä. Kaikista paikalla olevista villeistä lapsista juuri Robin ja Annan hillitty, aina kauniisti käyttäytyvä pikku Roz meni vastaan jokaista joulupäivälliselle tulevaa sukulaista, niiasi heille yksitellen ja kertoi, että “Stuart saa pienen siskon tai veljen, mutta minä en vielä tiedä, kumpi se on”.
 
Nolostuksestaan huolimatta Betty nautti siitä joulusta enemmän kuin oli osannut edes toivoa. Talo oli täynnä ihmisiä, tuoksuja ja tunnelmaa, lasten naurua ja iloisia askeleita, hyvää ruokaa ja kynttilänvaloa, vanhoja tarinoita ja uusia oivalluksia. Laaja serkusparvi oli pitkästä aikaa koolla, kuulumisia vaihdettiin ja pikkulapset kulkivat sylistä syliin.
 
-Onko Davystä kuulunut? Frank-serkku kysyi Bettyltä hiljaa. Kaikki tiesivät, ettei Davyn armeijaan liittymisestä ollut tarpeen puhua niin, että Thomas Stewart olisi sen kuullut.
 
-Äiti sanoi, että häneltä tuli kirje ja paketti pikkutytöille, Betty vastasi tuntien ensimmäisen kerran piikin pistävän joulunsa lumenpehmeydessä.
 
Toisen pistoksen hän tunsi löytäessään toisena joulupäivänä Ruthin valvomassa päiväunia nukkuvaa Stuartia. Aikuiset olivat istuneet päivällispöydässä pitkään Bettyn ja Duncanin hääpäivän kunniaksi, mutta lapset oli päästetty puuhiinsa heti näiden syötyä. Betty oli luullut Ruthin menneen Maryn ja Elizan kanssa puhumaan salaisuuksia kirjastoon.
 
-Mitä luulet, mahtaako isä vielä muistaa, että minä olen olemassa, Ruth sanoi pienellä äänellä, kun Betty istuutui pukkisängyn ääreen ja kietoi kätensä tytön ympäri.
 
-Kyllä hän muistaa, Betty vakuutti värähtäen. Eihän kukaan tiennyt, oliko herra Weilson enää elossakaan. -Älä pilaa sillä jouluasi. Viimeksikin kirje tuli vasta uutenavuotena.
 
Ruth ei sanonut mitään, mutta painautui tiukasti Bettyn kainaloon. Lopulta hän kuiskasi vavahtavalla äänellä:
 
-Pidättekö te huolta minusta sittenkin, kun uusi vauva on tullut? Minä lupaan olla kiltti!
 
-Rakas Ruth, me pidämme sinusta huolta aina, Betty vakuutti. -Uusi vauva vaikuttaa siihen yhtä vähän kuin Stuart on vaikuttanut. Hän suuteli Ruthin hiuksia. -Menehän nyt tyttöjen luo, annetaan Stuartin nukkua.
 
Ruth meni, ja Betty seurasi tyttöä mietteissään.
 
-Penni ajatuksistasi, hän kuuli äkkiä jonkun sanovan takaansa, ja Duncanin käsi kiertyi hänen vyötäisilleen.
 
-Mietin vain, Betty sanoi, -kuinka hankalaa olisi löytää kadonnutta ihmistä Kanadasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti