perjantai 14. maaliskuuta 2014

16. luku: Kuoleman varjon maassa

 
Kaikki oli aivan valkoista. Luntako? Mutta ei ollut kylmä. Oliko hän kuollut? Mutta ei kai hän taivaassa tuntisi tällaista epämääräistä kipua?

-Betty?

Betty avasi silmänsä kokonaan ja käänsi vähän päätään. Duncan istui vuoteen vieressä ja piteli hänen oikeaa kättään. Vasen tuntui omituiselta — kämmenselkään oli kiinnitetty neula ja siihen kumiletku, joka kulki ylös kummalliseen pussiin.

-Betty, rakas, kuuletko sinä minua?

Miksi Duncan nimitti häntä Bettyksi eikä Sapphoksi ja oli niin totinen ja väsyneen näköinen?

-Missä minä…

-Sinä olet sairaalassa, rakkaani. Muistatko mitä tapahtui?

Betty puisti hiljaa päätään. Hän muisti juoneensa teetä Fiona Cameronin kanssa ja pahastuneensa jostakin tämän puheista. Mutta eivät ne liittyneet mitenkään sairaalaan.

-Sinä olet ollut viisi päivää tajuttomana, Duncan sanoi hiljaa.

-Viisi päivää? Betty kuiskasi huulin, jotka tuntuivat oudoilta.

-Minä soitan hoitajaa, he käskivät ilmoittaa heti, kun sinä…

-Odota! Betty tarttui Duncanin ranteeseen, ennen kuin tämä ehti painaa soittokelloa. -Mitä on tapahtunut?

-Sinä… olit hyvin sairas.

-Millä tavalla sairas?

Duncan näkyi hakevan sanoja.

-Menit… hyvin heikoksi. Duncan veti äkkiä henkeä kuin hilliten itsensä, ettei paljastaisi liikaa. -Betty, ellei Mary Smith olisi ollut täällä...


-Mary Smith? Bettystä tuntui, että hän näki jotakin mielipuolista unta.

-Rouva Smith… suostui luovuttamaan verta.

Bettyn silmät laajenivat. Hän tajusi äkkiä kaiken — ja ehti rukoilla epätoivoisesti, ettei se olisi totta — ennen kuin vavahtavalla äänellä kuiskasi:

-Lapsi?

Duncanin ääni oli tuskin kuuluva, kun hän sanoi:

-Betty rakas… Lasta ei ole enää… Sinäkin olit vähällä kuolla!

Huuto leikkasi huoneen hiljaisen valkoisuuden kahtia. Ääni oli niin epäinhimillinen, ettei Duncanin olisi tarvinnut edes painaa soittonappulaa, kun hoitajatar tuli jo juosten. Häntä seurasi valkoisen takin liepeet hulmuten Fergus MacDonald, joka antoi nopeasti joitakin määräyksiä ja tarttui sitten lujasti Bettyn ranteisiin.

-Rauhoitu! Rauhoitu, tyttö hyvä!

Betty rimpuili vastaan, aivan kuin olisi voinut vapaaksi päästessään paeta tuota kauheaa totuutta, mutta turhaan. Hoitajatar oli jo palannut ruisku mukanaan, ja pieni pistos käsivarressa veti hänet mukanaan tuttuun pimeyteen.

Kun Betty seuraavan kerran avasi silmänsä, vuoteen ääressä istui äiti.

-Rakas lapsi. Cathy Stewart sulki hänen kätensä kämmentensä väliin. -Miten sinä voit?

Betty katsoi häntä hetken ja käänsi päänsä pois. Miten hän voi? Miten joku saattoi kysyä jotakin sellaista? Hän tahtoi kuolla. Mikseivät ne olleet antaneet hänen kuolla?

-Betty?

Betty sulki silmänsä, veti kätensä pois ja kääntyi selin äitiin. Siinä asennossa hän pysyi koko iltapäivän ja myös illalla, kun Duncan kaupan suljettuaan tuli sairaalaan.

-Stuart odottaa sinua kotiin, Duncan kuiskasi ja silitteli sotkuisia hiuksia, jotka levisivät tyynylle. -Ja me kaikki.

Kotiin! Miten hän voisi mennä kotiin, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut! Vaikka Betty koetti sulkea mielensä ajatuksilta, välähdyksenomaiset muistikuvat alkoivat kiusata häntä. Alice oli tuonut lahjoja, vauvanvaatteita — ei, ei! Eikä hän halunnut ajatella Stuartia, joka sai olla terve ja elää, kun taas vauva…

-Betty?

Joku kumartui hänen ylitseen ja laski viileän kätensä hänen otsalleen.

-Betty, ole hyvä ja avaa silmäsi. Fergus MacDonaldin äänessä oli lääkärin arvovaltaa. -Katso minuun.

Vaistomaisesti Betty totteli. Mutta Fergusin kasvot toivat hänen mieleensä lisää muistikuvia, ja hän sulki silmänsä nopeasti.

Duncanin tuolinjalat raapivat lattiaa, kuului askeleita ja sulkeutuvan oven ääni, sitten hiljaista puhetta käytävästä. Saranat narahtivat vähän, kun Duncan tuli takaisin huoneeseen.

-Fergus sanoo, että jos sinä syöt tänään illallista, he ottavat tippaletkun pois, hän sanoi suostuttelevasti. -Sinun pitäisi syödä nyt, että vahvistut. Minä voisin sitten huomenna tuoda Stuartin katsomaan sinua.

-Tai edes teetä. Ferguskin oli tullut huoneeseen. -Sinähän pidät teestä, Betty. Pyydän oikein vahvaa ja makeaa.

Betty ei halunnut edes ajatella ruokaa saati teetä, mutta hän tajusi, ettei pääsisi rauhaan muuten kuin tottelemalla. Sitä paitsi tippapullon neula kämmenselässä tuntui pahalta.

Hän nousi hitaasti istumaan, mutta ei nostanut katsettaan. Huoneeseen tuli tarjotinta kantava hoitajatar, joka nosti vuoteen päädyn pystyyn ja laski sitten tarjottimen hänen syliinsä.

-Autanko minä? Duncan kysyi hiljaa, kun Bettyn käsi vapisi niin, että keittoa läikkyi peitteelle.

Betty ei vastannut.

2 kommenttia: