lauantai 15. maaliskuuta 2014

17. luku: Pimeässä laaksossa


-Minulla ei ole enää syytä pitää häntä potilaana, Fergus MacDonald sanoi sairaalan kaikuvassa käytävässä. -Ruumiillisesti hän on toipunut — ja se jo yksin on ihme.

-Mutta entä… muuten? Duncanin ääni vavahti.

Fergus työnsi kätensä syvälle lääkärintakin taskuihin kuin olisi epätoivoisesti hakenut sieltä viisautta.

-Minut on koulutettu hoitamaan ruumiin sairauksia, hän sanoi hiljaa. -Tiedät, että auttaisin jos voisin. Meille hän ei puhu sanaakaan, mutta entä sinulle? Tai Stuartille?

Duncan puisti päätään. Stuart oli pelännyt suurta, pahalta haisevaa sairaalaa, riemuinnut tajutessaan, että äiti oli tuossa valkeassa vuoteessa, ja hämmentynyt täysin, kun tämä ei ollut edes hymyillyt hänelle. Betty ei ollut sanonut mitään, ei vaikka Duncan oli kertonut Stuartin yksivuotispäivästä ja siitä, miten poika oli oppinut silloin kävelemään. Kaksi kertaa Duncan oli ottanut pojan mukaansa vierailutunnille, mutta sen jälkeen todennut sen turhaksi ja lapselle haitalliseksi.

-Totta kai minä ymmärrän Bettyä, Fergus sanoi. -Sehän oli shokki meille kaikille. Mutta… Hän huokasi. -Ehkä kotiympäristö auttaa. Onhan rouva Wallace siivonnut?

Duncan nyökkäsi. Kaikki vähänkin odotettuun lapseen viittaava oli piilotettu.

-Sisar Mackenzie! Fergus viittasi hoitajattaren luokseen. -Rouva Fleming kotiutetaan nyt, menen laittamaan paperit valmiiksi. Auttakaa rouvaa pukeutumaan.

Duncan ojensi hoitajattarelle laukun, johon rouva Wallace oli pakannut vaatekerran Bettyä varten, ja istuutui käytävän tuolille odottamaan.

Betty oli viettänyt sairaalassa kuukauden. Keskitalvi lumimassoineen oli vaihtunut maaliskuun taitteen lisääntyvään lämpöön ja märän maan tuoksuun, kun he laskeutuivat sairaalan portaita. Taivas oli vaaleanpunainen vuorten takana.

-Jaksatko sinä? Duncan kysyi auttaessaan Bettyä käsipuolesta alas sairaalan portaita.

Betty ei vastannut.

Koivuranta oli pesty ja puunattu katosta lattiaan, aivan kuin joulu olisi ollut vasta tulossa. Keittiöstä tulvi herkullinen ruuan tuoksu, ja Cathleen Stewart riensi auttamaan takkia tyttärensä yltä.

-Rouva Wallace on laittanut juhla-aterian, hän rupatteli. -Tervetuloa kotiin, rakkaani! Stuart ja Ruth, tulkaa tervehtimään!

Stuart vaappui keittiön ovelle. Duncan vilkaisi anoppiaan, joka teki tuskin huomattavan torjuvan eleen.

Hetkeen kukaan ei liikkunut, sitten Betty kumartui ja nosti Stuartin syliinsä kantaakseen tämän ruokapöydän ääreen. Mutta hän ei sanonut sanaakaan.

-Betty! Ruth juoksi huoneestaan ja pysähtyi sitten äkisti, aivan kuin Bettyn ympärillä olisi ollut lasikupu, johon hän törmäsi. -Minä — minä olen iloinen, kun sinä tulit kotiin.

Betty nyökkäsi.

Myöhemmin rouva Wallacella oli tapana sanoa, että taivaan linnutkin hiljenivät sinä keväänä Koivurannan kohdalla.

Pikaisesti katsottuna kaikki näytti palanneen ennalleen. Betty nousi aamuisin entiseen tapaan ja hoiti taloustöitä ahkerammin kuin koskaan. Hän pesi, kuurasi, tomutti, leipoi, keitti ja lakaisi sillä raivolla, että rouva Wallace valitti joutuvansa kohta työttömäksi. Koko talous kanakoppia myöten oli niin siisti ja lapset niin hyvin puetut, että vaikka itse kuningas olisi milloin tahansa voinut pistäytyä vierailulle.

Mutta Betty ei puhunut. Ja painostava hiljaisuus peitti koko talon. Ruth ja Duncan melkein kuiskailivat ruokapöydässä, ja jopa pikku Stuart lakkasi esittelemästä oppimiaan uusia sanoja äidille ja vetäytyi rouva Wallacen helmoihin, kun Betty tuli huoneeseen. Rouva Wallace puolestaan alkoi viipyä Koivurannassa päivittäin yli illallisen ja sinnikkästi ylläpitää mielikuvaa normaalista elämästä, mutta vähitellen hänkin alkoi vaimentua.

-Itkeekö hän edes? Alice Gordon kysyi eräänä kevätpäivänä epätoivoisena Duncanilta käytyään asunnon puolella ja koetettuaan saada Bettyn lopettamaan eteisen lattian pesun, sillä se kiilsi jo kuin peili.

-Ei, Duncan vastasi lyhyesti. -Hän ei puhu eikä itke. Hän on kuin elävä kuollut.

-Duncan… Alice hypisteli onnettomana vyönauhaansa, kunnes rohkaisi mielensä. -Fergus sanoi, että on… on oikein hyviä… sellaisia... laitoksia.

-Ei!

-Fergus sanoi, että hän voi kirjoittaa lähetteen johonkin paikkaan, josta monet on voitu kotiuttaa lähes toipuneina, ja…

-Ei! Duncanin harmaat silmät salamoivat.

-Täytyyhän sinun tehdä jotakin! Ei se ole mikään häpeä, että…

-Me selviämme, kiitos vain. Duncanin ääni oli niin kylmä, että Alice vetäytyi täysin nujerrettuna ulos.

Betty ei toivonut mitään niin hartaasti kuin että nämä kaikki hyvää tarkoittavat ihmiset olisivat jättäneet hänet rauhaan. Hän tiesi, että niin kauan kuin pysyi liikkeessä, kun raatoi niin että kädet sierettyivät ja silmissä hämärsi, ei ehtinyt ajatella. Kun ei puhunut kenenkään kanssa, ei tarvinnut ajatella. Kun valvoi illalla myöhään pyykin tai leipomuksen ääressä, ei jaksanut ajatella.

Nukkumaanmenon hetki oli pelottava. Kun hän makasi vuoteessa peitteeseensä tiukasti kääriytyneenä, selkänsä Duncanille kääntäneenä, lamppu sammutettuna ja silmät kiinni puristettuina, ajatukset tulivat. Jos hän olisi jaksanut puhua, hän olisi pyytänyt Fergusilta niitä ruiskeita, jotka antoivat pimeyden.

Toisinaan päivien tolkuton työnteko salli unen armahtaa kohtuullisessa ajassa, mutta monena yönä Betty nousi jalkeille ja kulki edestakaisin talossa kuin rauhaton sielu aina aamuun asti. Hän yritti hiipiä tiehensä hiljaa, mutta liian usein Duncan heräsi ja koetti taivutella hänet lepäämään. Betty mietti katkerasti, miksi Duncan ei nukkunut, jos kerran olisi voinut. Hän itse tahtoi vain olla rauhassa kipunsa kanssa. 

Viikoksi isä haki hänet ja Stuartin Kuusikukkulalle, mutta siellä oli vielä pahempi. Onnelliset muistot joulusta olivat kauheammat kuin kotona kiusaavat ajatukset, eikä äiti antanut hänen edes tehdä työtä, vaan pakotti istumaan kuistilla kevätauringossa. Lämmittikö se? Ei Betty tiennyt. Hänen toimettomat kätensä hypistelivät hameenhelmaa niin, että siihen kului viikossa ohuempi kohta.

Eräänä päivänä Napier MacPherson tuli käymään. Annie ei ollut mukana, joten Betty arvasi äidin pyytäneen tätä viran puolesta pappina. Napier oli viisas eikä puhunut paljon, ja varmaankin sen, minkä puhui, teki taitavasti. Mutta Betty sulki silmänsä eikä jaksanut kuunnella. Toisena päivänä tuli tohtori Cameron, joka totisesti puhui paljon, mutta Betty suojautui sisimpäänsä eikä antanut yhdenkään sanan päästä suojamuurinsa läpi.

Pahinta oli se, kun ihmiset kylästä tulivat käymään. Äiti torjui enimmät vierailut, mutta aina joku pääsi livahtamaan portista. Meg-täti kävi julistamassa, että Betty oli kiittämätön, kun ei välittänyt siitä hyvästä, mitä hänellä oli. Rouva Brown taputteli häntä olkapäälle ja vakuutti, että hän oli vielä nuori ja elämä oli vasta edessä. Kate- ja Amy-serkut kävivät istumassa kuistilla hänen seuranaan ja koettivat rupatella niitä näitä.

Jos olisi kyennyt tuntemaan jotakin muuta kuin tuskaa, Betty olisi ollut helpottunut päästessään takaisin Koivurantaan. Siellä hän sai sentään olla omissa oloissaan.

2 kommenttia:

  1. Karua luettavaa, mutta toisaalta koukuttava kirja edellyttää myös surullisia tapahtumia eikä kukaan pidemmän päälle jaksa lukea pelkkää onnea ja auvoa. En pidä tätä tyttökirjaan sopimattomana tekstinä, onhan niissä vanhoissakin tyttökirjoissa käsitelty myös elämän varjopuolia.
    -Hiiruska

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua mietitytti tässä se, että yleensähän tyttökirjoissa ne kaikista pahimmat asiat tapahtuvat aina jollekin muulle kuin päähenkilölle. Ja tässä sarjassa Betty on tavallisesti ollut aina se, joka silloin säntää apuun. Oli oikeastaan aika mielenkiintoista tajuta, että hänkin on vain ihminen, joka voi mennä rikki.

      Poista