sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

18. luku: Virvoittavien vetten tykö


Pääsiäisviikko tuli aikanaan, samoin naisyhdistyksen kiirastorstain myyjäiset, joissa ei mitään runovihkoja näkynyt. Rouva Wallace kävi ostoksilla kannatuksen vuoksi ja väisti taidokkaasti kaupunkilaisten uteliaat kysymykset.

-Olisivatpa ihmiset omassa elämässään yhtä viisaita kuin muita neuvoessaan, hän puhisi puoleksi itsekseen, puoleksi Bettylle, joka seisoi silittämässä Stuartin vaatteita — niitäkin, jotka olivat olleet puhtaina lipastossa. -Mitä nyt, kauppias?

-Suljen myymälän aikaisin tänään, sanoi keittiön ovelle ilmestynyt Duncan. -Laittaisitteko jotakin vähän ruokavampaa teelle? Tohtori ja rouva Moore ovat tulossa.

-No jo on aikakin, että kokeilette toista lääkäriä, rouva Wallace tokaisi. -Pois minusta se, että moittisin tohtori MacDonaldia — hän on hyvä mies ja hänestä tulee hyvä puoliso rouva Gordonille — niin, älkää yhtään rypistelkö kulmianne, kauppias, minä en ole sokea — mutta mitä hän on saanut meidän rouvamme eteen tehtyä? Ei mitään!

Duncan ei enää edes yrittänyt muistuttaa rouva Wallacea siitä, että ellei Fergus olisi ollut paikalla tuona kohtalokkaana tammikuun iltana, Betty olisi luultavasti menehtynyt ennen avun tuloa. Sen sijaan hän meni vaimonsa luo ja otti silitysraudan tämän kädestä.

-Betty, Rose ja Charlie tulevat. Haluat varmaan käydä vaihtamassa jotakin siistimpää yllesi.

Betty katsoi häneen hetken kuin ei olisi ymmärtänyt. Sitten hän meni eteisen siivouskomerolle ja otti sieltä lattianpesuämpärin.

-Taivas varjele, mutisi rouva Wallace. -Minäkin tulen kohta hulluksi.

Sinä iltapäivänä teepöydässä oli pitkästä aikaa elämää, sillä Rose ja Charlie tekivät parhaansa seurustellakseen isäntäväkensä kanssa tavalliseen tapaan. Ennen Koivurantaan tuloaan Charlie oli tavannut sairaalalla Fergus MacDonaldin, joten hän oli täysin selvillä tilanteesta myös lääkärinä.

Betty tuijotti alas teekuppiinsa ja sekoitti juomaa kuin olisi halunnut hypnotisoida itsensä lusikan liikkeellä. Hän vain toivoi, että kaikki menisivät pois, että tuo tyhjänpäiväinen puhe loppuisi, että hän saisi hukuttaa ajatuksensa johonkin oikeaan tekemiseen.

-Me olemme vähän tuumineet, Charlie sanoi ja otti toisen palan rouva Wallacen rahkapiirakkaa, -että Rose jäisi hetkeksi teille.

Jos Betty olisi katsonut ylös kupistaan, hän olisi nähnyt ilon välähdyksen Ruthin kasvoilla ja toivon Duncanin silmissä. Mutta hän jatkoi teen sekoittamista.

-Betty tarvitsee nyt vähän seuraa, Rose sanoi lempeästi. -Ja ehkä te kaikki.

Kun Charlie myöhemmin lähti, Rose jäi. Ja yhtäkkiä Koivurannan täytti taas hilpeä puheensorina, reippaiden askelten kopse, Stuartin nauru. Rose oli kuin aurinko, joka lämmitti kylmän huurtamaa kotia.

Betty ei ollut koskaan aiemmin huomannut, miten sietämätön lörpöttelijä hänen sisarensa oli. Talossa ei ollut sellaista paikkaa, johon Rose ei olisi seurannut perässä, sillä kylpyhuoneeseen Betty ei voinut vuorokauden ympäri lukittautua. Rose puheli tavallisia arkisia asioita, kertoi Ballachulishin tapahtumista, kyselikin jotain, vaikkei Betty vastannut. Hänen kielensä lauloi niin tauotta, että ensimmäisen kerran Betty oli kiitollinen, kun koitti ilta ja hän sai kääriytyä peitteeseensä hiljaisessa makuuhuoneessa.

Pitkänperjantain aamiaispöydässä Rose jatkoi sirkutustaan. Hänen hilpeä olemuksensa sai Duncanin rupattelemaan ja Ruthin kertomaan koulusta hullunkurisimmat juttunsa. Stuart istui tätinsä polvella ja välillä nauroi aivan kuin vain siitä ilosta, että uskalsi nauraa.

Se pitkäperjantai oli Bettyn elämän pisin. Hän ymmärsi, ettei voisi siivota eikä pyykätä tällaisena päivänä, mutta ei voinut ajatella kirkkoon menoakaan. Ellei rouva Wallacella olisi ollut vapaata ja ruuanlaitto jäänyt Bettyn tehtäväksi, hän olisi alkanut huutaa suoraa huutoa pitääkseen kauheat ajatukset ja Rosen jatkuvan puheen loitolla.

Pääsiäislauantaina Betty ei enää edes yrittänyt viihtyä aamiaispöydässä. Hän joi hätäisesti kupin teetä ja sitten melkein juoksi olohuoneeseen. Huone oli täysin pölytön, mutta Betty alkoi silti tomuttaa huonekaluja hurjasti.

Hän kuuli Duncanin nousevan pöydästä ja menevän kauppaan, hän kuuli Ruthin pukevan Stuartia mennäkseen tämän kanssa ulos.

-Sinua varmasti hermostuttaa, kun minä olen täällä.

Rose oli ilmaantunut olohuoneeseen Bettyn huomaamatta. Hän istuutui sohvalle, jonka tyynyt Betty oli juuri pöyhinyt, ja pyyhkäisi pientä sivupöytää sormellaan kuin kokeillakseen, oliko se pölyinen.

-Ei mikään ole niin raivostuttavaa kuin se, että muut luulevat tietävänsä, miltä sinusta tuntuu.

Betty yritti keskittyä sisarensa sormenjäljen hankaamiseen pois sivupöydän pinnasta.

-Niin he luulevat minunkin kohdallani. Joko he sanovat, että “en olisi uskonut tohtorinnaa noin itsekkääksi, teidän pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä perheen perustamisessa”, tai “voi kultaseni, sinä olet nuori, älä turhia murehdi”. Tiedätkö, minä olen monta kertaa halunnut lyödä heitä, vaikka tiedän heidän kuvittelevan, että he puhuvat viisaita…

Betty alkoi kiillottaa takanreunusta. Rose nojautui eteenpäin sohvalla.

-En tiedä, olenko käsittänyt aivan oikein… Mutta sinä ilmeisesti kuvittelet olevasi ainoa, joka lasta suree. Uskot varmaankin, että Duncanille asia on aivan samantekevä — tai meille muille! Lapsi oli yksin sinun ja suru on yksin sinun, niinhän sinä ajattelet.

Betty kääntyi kannoillaan ja melkein juoksi eteiseen, sieppasi luudan ja alkoi lakaista lattiaa kuin ei olisi sitä jo kerran sinä aamuna lakaissut. Mutta Rose tuli perässä.

-Niin minäkin ajattelin aluksi, hän sanoi. -Kuukausi kuukauden jälkeen, vuosi vuoden jälkeen, kun pettymys on tullut yhä uudelleen. Kun en ole saanut koskaan kertoa Charlielle iloisia uutisia, en ole saanut toivoa edes pientä hetkeä.

Betty heilutti luutaansa hurjasti, jottei olisi kuullut mitä Rose sanoi. Mutta Rose korotti ääntään.

-Sitten minä tajusin, ettei asia ole niin. Suru on yhteinen, pettymys on yhteinen. Kukaan ihminen ei voi kestää sitä yksin, toista torjuen. Siitä voi selvitä vain yhdessä.

Betty heitti harjan sivuun ja alkoi rullata mattoa viedäkseen sen ulos.

-Tietysti sinä suret, sinä saat surra ja sinun pitää surra. Mutta mekin suremme, sisko! Minä olisin surrut teidän lastanne kuin omia syntymättömiäni, mutta sinä et salli minun tehdä sitä — puhumattakaan siitä, että antaisit Duncanin surulle tilaa! Hänkin menetti lapsensa, Betty, ja hän oli vähällä menettää sinut!

Betty jäi polvilleen mattorullan ääreen, sillä hänen sisimmässään tuntui outo järähdys.

-Kun me kerran omalla vuorollamme menemme taivaan porteille, poisnukkuneet ovat meitä vastassa. Rosen ääni muuttui pehmeämmäksi ja hän polvistui sisarensa viereen kuin olisi rukoillut tämän kanssa. -Minä uskon, että siellä on teidänkin pieni lapsenne. Mitä sinä vastaat, kun hän kysyy: “Äiti, eihän minulla ole täällä ollut mitään hätää. Äiti, miksi sinä hylkäsit minun takiani isän ja veljeni ja Ruthin ja kaikki rakkaat ihmisesi?”

Itkunparahdus oli niin voimakas, että se kuului koko talossa. Rouva Wallace kuiskasi puoliääneen kiitoksen tiskialtaan yllä, ja kaupassa Duncan peitti kasvot käsiinsä.

Betty itki niin rajusti, että olisi kaatunut polviltaan makuulle, ellei Rose olisi pitänyt häntä pystyssä. Siinä, keskellä eteisen lattiaa, Rose tuuditti pikkusisartaan kuin tämä olisi ollut yksi noista syntymättömistä, suuteli tämän hiuksia ja silitti selkää.

Ovelle ilmestyneen rouva Wallacen Rose viittasi pois. Mutta kun väliovi narahti ja Duncan tuli asunnon puolelle, hän nyökkäsi tuskin huomattavasti.

-Betty, Rose kuiskasi, -joku haluaa tavata sinut.

Betty katsoi ovelle turvonnein silmin. Sitten hän ojensi kätensä kuin hukkuva ja kuiskasi käheästi ensimmäisen sanansa kuukausiin:

-Duncan!

Sinä iltana Fergus MacDonald tuli antamaan Bettylle lääkettä, joka takasi tälle syvän ja levollisen unen.

-Seuraavat viikot eivät tule olemaan helppoja, hän sanoi laskeutuessaan portaita yläkerrasta. -Mutta minä uskon, että nyt Betty saa surra surunsa ja toipuu. Miten te oikein teitte sen, rouva Moore?

Rose nauroi.

-Minä oli hiukan ilkeä, kuten isonsisaren on lupa olla, hän hymyili, mutta vakavoitui sitten. -Minä ehkä lähinnä osaan edes kalpeasti aavistaa, mitä Betty on kokenut. Mieheni ja minä… meille ei ole suotu lasta ja… no, ilmeisesti ei koskaan suodakaan, mikäli tapaamamme spesialisti mistään tiesi. Rose kohautti olkapäitään, mutta hänen äänensä värähti.

-Se oli Charlien ajatus, Duncan sanoi. -Hän ehdotti, että Rose vielä yrittäisi… Te olette olleet aina läheisiä.

-Teidän pitäisi ruveta lukemaan tohtori Freudin kirjoja, rouva Moore, Fergus naurahti ottaessaan hattunsa. -Teillä on lahjoja ihmismielen ymmärtämiseen!

-Itse asiassa minä olen lukenut niitä, Rose totesi tyynesti. -Charlie tilaa niitä itselleen, hän sanoi, että hyvä lääkäri osaa hoitaa myös potilaan sielua, eikä hän kiellä minuakin lukemasta. Mutta kyllä minä tässä tapauksessa koetin käyttää vain omaa järkeäni ja sydäntäni.

Fergus katsoi hetken tuohon kauniiseen nuoreen naiseen, joka oli kyennyt siihen, mihin ei hänen lääketieteellinen osaamisensa ollut riittänyt.

-Terveisiä miehellenne, hän sanoi. -Minulla taitaa olla vielä oppimista ammatillisesta nöyryydestä.

2 kommenttia:

  1. Voi, ihanaa. Niin hyvin kuvattu Bettyn äänetön tuska ja vihdoin sen purkaus. Ja kiitos siitä, että tarinassa on myös lapseton pariskunta. Sekin on meistä monelle tuttua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on. <3 Näitä lukuja oli hyvin vaikea kirjoittaa, koska en toisaalta halunnut loukata ketään kuvaamalla Bettyn pahaa oloa liian "kevyesti" ja toisaalta kyse on kuitenkin tyttökirjasta. Olen kiitollinen, jos olen edes vähän onnistunut.

      Poista