maanantai 17. maaliskuuta 2014

19. luku: Takaisin elämään

 
Huhtikuun 30. päivänä
“Kevät on tullut. Maailma on kirkas, sen värit ja tuoksut häikäisevät ja huumaavat. Minulla on sellainen olo, kuin olisin tullut pimeästä tunnelista valoon, räpyttelen silmiäni kuin pöllö.

Kiinnitin tämän päiväkirjan alkusivut yhteen paperiliittimillä, etten vahingossa lukisi riviäkään noista menneistä onnellisista päivistä. En aio myöskään tässä kertoa kaikkea sitä, mitä on tapahtunut, sillä kipu on liian kova.

-Kipu parantaa, sanoi Rose, joka on ollut meillä yli kaksi viikkoa ja lähti vasta tänä aamuna. -Anna sen tulla, niin se menee myös pois.

En tiedä, tulenko koskaan aivan ennalleni. Rose sanoi, etten voikaan tulla, että sydämessäni saa olla haava, koska muuten en olisi ihminen. En ole koskaan tiennyt, että kaunis, kevytmielinen sisareni on noin viisas, ja että hänen oma tuskansa on niin kova! Me olemme puhuneet tuntikausia — tai pikemminkin minä olen koettanut opetella taas puhumaan. Kieli, rakkain ystäväni, hylkäsi minut niin pitkäksi aikaa, että nyt opettelen sanoja kuin Stuart.

Olen myös itkenyt paljon, olen purrut tyynyä ja huutanut öisin unissani. Mutta vaikka tuska on hirveä, minä kestän sen, sillä en sulje enää itseäni yksinäisyyteen. On pelottavaa antaa toisten tulla lähelle, aristelen kuin pelkäisin heidän koskevan kipeään kohtaan, mutta koetan olla rohkea.”

Toukokuun 5. päivänä
“Koko kevät on kummallisen harmaan sumun peitossa, en muista siitä paljoakaan. Duncan kertoo minulle asioita, mutta jotakin huomaan itsekin. Kuten sen, että olen saanut Stuartin pelkäämään itseäni.

-Te ette ollut terve, rouva Wallace muistuttaa aina, kun aion nostaa pojan syliini, mutta hän vetäytyykin pois. -Ette te tehnyt sitä tahallanne. Kyllä lapsi taas tottuu.

Olen menettänyt Stuartin yksivuotispäivän, olen menettänyt hänen ensimmäiset askeleensa ja sanansa. Nyt pelkään, että olen menettänyt koko pojan. Istun lattialla ja koetan huvittaa ja houkutella häntä leluilla ja namusilla kuin mikäkin kylään tullut sukulaistäti. Lapsi katsoo minuun totisin harmain silmin, nousee ja taapertaa keittiöön tai Ruthin tai isänsä luo.

Minä saan kylvettää hänet (koska Stuart ei pääse yksin pois pesuammeesta!), mutta kun olen vuoteen äärellä lukenut iltarukouksen ja sadun ja aion suudella häntä, hän vetää peiton päänsä yli. Sen uumenista kuuluu pieni mutta päättäväinen ääni:

-Tutu tatta ssä! (Stuart tahtoo isän!)

Ja niin Duncan menee toivottamaan hyvää yötä, ja minä menen itkemään.

Kaikki kehottavat minua vain olemaan kärsivällinen. Stuart on niin pieni, että unohtaa nopeasti. Äiti neuvoi ehdottomasti olemaan käyttämättä mitään erikoishuveja: minun pitäisi olla juuri samanlainen äiti kuin olin ennen talven tragediaa, koska erikoishuomio voi tuntua lapsesta yhtä oudolta kuin välinpitämättömyys. Mikä kauhea sana! Olenko minä todella ollut välinpitämätön omaa lastani kohtaan?"

Toukokuun 9. päivänä
"Kirjoitin viimeksi Stuartista, mutta pahoillani olen tietysti siitäkin, että myös Ruth suhtautuu minuun melkein yhtä ujosti ja varovaisesti kuin aikoinaan Claymuirin koulussa.

Mutta hän on sentään iso tyttö, juuri viisitoista täyttänyt, ja hänen kanssaan voi puhua asioista. Olemme istuneet parina iltana verannalla, olen kysellyt koulusta ja muusta ensin — jälleen — kuin sukulaistäti, mutta välillä olemme olleet aivan hiljaa kuin vain hyvät ystävät voivat.

Vähitellen Ruth on kertonut minulle tämän lukukauden tapahtumia, ja jättänyt kertomatta jotakin, jota olen lukenut rivien välistä. Tyttömme on lähestymässä aikuisten maailmaa, ja sydäntäni kouristaa tajuta, että lahjakas Ruth ei siinä maailmassa pärjää yhtä hyvin kuin ne, joille on suotu parempi ulkonäkö.

-Sinä voisit kutsua Bobbyn meille jonakin päivänä, minä ehdotin tänään.

Ruth puri huultaan.

-Bobby viettää paljon aikaa Will MacIntyren kanssa nykyään, hän sanoi hiljaisella äänellä.

Pelkäsin kysyä, mutta tiesin, että minun piti:

-Entä onko sinulla ihailijaa? (Sanavalinta on naurettava, kun puhutaan koulutytöistä, mutta tiedän heidän itse käyttävän sitä.)

Ruth katseli kauas Loch Linnhelle ja hänen silmänsä olivat kirkkaat.

-Ei, ei minulla ole.

Mielessäni annoin selkäsaunan Fort Williamin typerille pojannulikoille, jotka juoksevat ennemmin tyhjäpäisen Bobbyn kauneuden kuin Ruthin älyn perässä. Tiedän, että maailmassa on viisaita miehiä, jotka Ruth vielä hurmaa, mutta toivoisin niin hartaasti, että hän saisi muistella kouluvuosiaan hyvällä.”

Toukokuun 14. päivänä
“Kevään sumusta pilkahtaa aina silloin tällöin esiin jokin muisto, kuin ikkunaan asetettu lamppu syysiltana.

Tänään aloin kysellä Duncanilta asiasta, josta minulla on hämärä mielikuva sairaala-ajaltani.

-Sanoitko sinä minulle sairaalassa jotakin rouva Smithistä? tiedustelin, kun jumalanpalveluksen jälkeen istuimme verannalla nauttimassa kevätauringosta ja katselemassa, miten Ruth opetti Stuartia leipomaan hiekkakakkuja pihalla.

Olin kirkossa ensimmäisen kerran kuukausiin ja nyt väsynyt — en niinkään itse käynnistä kuin kaikkien niiden ihmisten tapaamisesta, jotka eivät oikein tienneet, miten minuun suhtautua, ja siksi joko väistyivät tieltäni tai olivat ylenmäärin ystävällisiä.

Duncan oli hetken hiljaa. Nykyään hän on usein hetken hiljaa kun minä kysyn jotakin, aivan kuin miettisi, mitä minulle voi sanoa. Jälleen yksi asia, joka saa sydämeni särkemään.

-Rouva Smith pelasti sinun henkesi, hän sitten sanoi yksinkertaisesti. -Olit menettänyt niin paljon verta, että verensiirto oli ainoa toivosi. Minä olin tietysti valmis luovuttamaan, mutta Fergus otti kokeita ja sanoi, ettei se käynyt. Että veren piti olla toisenlaista — kysy häneltä, en minä ymmärrä siitä mitään.

-Mutta rouva Smith? minä jankutin, sillä pelkäsin Duncanin koettavan harhauttaa minut sivuraiteelle.

-Ei ollut aikaa etsiä luovuttajaa sairaalaa kauempaa — ja rouva Smith oli poliklinikalla ja halusi antaa verinäytteen. Se kävi, ja hän suostui luovuttamaan. Se oli sairaalan ja Fergusin ensimmäinen verensiirto, ja rouva Smith huomautti myöhemmin aika pisteliäästi, ettei ole aiemmin nähnyt lääkärin lukevan toimenpiteen aikana kirjasta, miten pitäisi toimia. Se sai kuulemma hänet tuntemaan itsensä maamoottoriksi, jota maanviljelysseuran neuvoja koettaa käynnistää…

Hymyilin vähän kuvitellessani Mary Smithin pisteliäisyyttä, vaikka Duncanin ilme kertoi, ettei kukaan ollut tuolloin ollut asiasta huvittunut.

-Minussa virtaa nyt siis Mary Smithin verta, totesin, enkä oikein tiennyt miten asiaan suhtautua. Totta kai nykyaikaisena ihmisenä ymmärrän, ettei ihmisen sielu tai luonne ole veressä, mutta silti minua hiukan puistatti.

-Odotankin mielenkiinnolla, milloin se alkaa näkyä, Duncan tokaisi. Hänen harmaat silmänsä olivat yhden ohikiitävän hetken ajan hilpeät, aivan kuten ennen, ja minä hymyilin vähän.

Sitten yhtäkkiä tajusin, mikä minua tässä kertomuksessa vaivasi.

-Sinä sanoit, että rouva Smith oli jo valmiiksi poliklinikalla? Miksi ihmeessä?

-Mistä minä tiedän, en minä ehtinyt siinä ruveta kyselemään… Kai hän oli tulossa vastaanotolle.

-Illalla? Sehän oli ilta, eikö niin?

-Yö oikeastaan. Kai hänellä oli päivystysasiaa.

Väsymykseni keskeltä nousivat pahat aavistukset ja vilkaisin Smithien talon suuntaan.

-Minun pitää käydä kiittämässä häntä, sanoin. -Hän oli hyvin rohkea!

Ennen kuin Duncan ehti estää, nousin ja menin keräämään puutarhasta tuoksuvan kimpun kevään kukkia. Vedin syvään keuhkoihini väkevää liljojen, mullan, elämän tuoksua, kun avasin portin ja astuin rantatielle.

Smithien puutarha oli yhtä siisti kuin aina ennenkin. En käsitä miten Mary Smith sen hoitaa, kun häntä ei kuitenkaan ulkona juuri näy. Toisaalta hänellä ei ole kukkapenkkejä, jotka vaatisivat  kastelua ja kitkemistä. Itse asiassa tajusin ensimmäisen kerran, ettei talon ympärillä kasva ainoaakaan kukkaa.

Koputettuani takaovelle odotin kauan, ennen kuin kuulin sisältä rapsahduksen. Mary kurkisti ensin valoverhon raosta, näytti epäröivältä, mutta avasi lopulta oven raolleen.

-Onpa hauska nähdä sinut terveenä, hän sanoi.

Se oli Mary Smithin sanomaksi jotakin niin sydämellistä ja lempeää, että olin pudottaa kukkani silkasta hämmästyksestä.

-Minä — tulin kiittämään, sain änkytetyksi ja ojensin kimppuani. -Duncan kertoi, että sinä — pelastit henkeni.

-Jos en se olisi ollut minä, se olisi ollut joku muu, Mary sanoi ja tuijotti kukkia kuin ei olisi tiennyt, mitä tehdä niille. -Olihan siellä väkeä.

-Tämä on vain pieni kiitos, mutta… Työnsin kimppua lähemmäksi, ja vielä hetken epäröityään Mary tarttui siihen. Hän nuuhkaisi kukkia ja hetken olin aivan varma, että hänen silmissään oli kyyneliä.-Toivottavasti olet itsekin toipunut. Tarkoitan, kun kerran olit päivystyksessä silloin…

-Kutsuisin sinut sisään, mutta Andrew oli yövuorossa ja nukkuu nyt. Kiitos kukista.

Ovi läimähti kiinni nenäni edessä niin, että yksi liljanvarsi jäi väliin ja kukka putosi rappusille jalkojeni juureen.

-Sinua ei taidettu pyytää teelle, Duncan sanoi kysyvästi, kun palasin kotiin katkaistua kukkaa sormissani pyöritellen.

-Jokin on hullusti, sanoin. -Tekisi mieleni...

-Ei, Sappho. Duncan katsoi minuun tiukasti. -Sinä et sekaannu muiden asioihin niin kauan, kuin olet itsekin toipilas — ja mieluiten et sen jälkeenkään, jos minä saan päättää!”

Toukokuun 20. päivänä
“Olen vasta nyt käynyt vähitellen läpi sitä postia, mitä olen kevään mittaan saanut. On surullista havaita, että huolestuneita postikortteja, kirjeitä ja sähkeitä on tulvinut silloin, kun olin sairaalassa ja ruumiillisesti sairas. Kotiin tuloni jälkeisessä pimeydessä ne ovat vähentyneet.

-Niinhän se on, Duncan sanoi. -Jos ruumis menee rikki, myötätunto on yleinen — mutta jos sielu särkyy, ihmiset kavahtavat.

Onneksi on myös niitä uskollisia, jotka ovat jaksaneet muistaa ja kysellä vointiani sekä suoraan minulle että Duncanille osoitetuin viestein.

Koskettavin ja pisin kirje on tullut Isoäidiltä, tuolta rakkaalta vanhalta rouvalta, joka on aina niin tarkka siitä, mitä on sopivaa puhua edes naisten kesken ja mitä ei. Nyt hän kirjoitti aivan suoraan siitä, miksi Rosien äiti jäi hänen ja herra Brodien ainoaksi lapseksi. Seitsemän kertaa! On käsittämätöntä, että hän on kokenut tämän saman seitsemän kertaa — miten hän voi olla järjissään ja niin sanoinkuvaamattoman ihana ihminen?

Isoäidin kirje sai minut päättämään, että yritän kaikkeni, jotta pääsisin eroon liiasta surusta ja katkeruudesta, jotta tulisin mahdollisimman paljon hänen kaltaisekseen. Aloitin sen kiittämällä heitä, jotka ovat minua muistaneet. Hain kaupan puolelta nipun kauniita postikortteja ja kirjoitin jokaiseen saman tekstin: ‘Pääsiäisenä aurinko nousi.’”

Toukokuun 25. päivänä
“Tärkeä opastaja polullani sumunharmaiden kuukausien muistoihin on Alice. Ensimmäisen kerran minä uskon tajuavani, miksi hän vietti kahdeksan vuotta lähes ihmiskunnasta erillään miehensä kuoleman jälkeen. Hänkin olisi tarvinnut sisaren, joka olisi tullut puhumaan hänelle totuuksia.

-Mutta tulithan sinä, Alice sanoi hymyillen, kun arasti mainitsin hänelle asiasta. -Ellette te olisi muuttaneet Koivurantaan, olisin tuskin ihmisten ilmoilla vieläkään.

Puistin päätäni, koska en tiedä tehneeni mitään asian eteen. Mutta olen kiitollinen siitä, että Alice kertoo minulle kaikesta mitä on tapahtunut, vaikka se ei ole aina kaunista kuultavaa. Ehkä vähitellen alan itsekin muistaa enemmän, vaikka en tiedä, toivonko sitä edes.

Mutta eilen illalla Stuart ei pyytänytkään nukkumaan mennessä isäänsä, vaan rukouksen ja sadun jälkeen ojensi pikkuiset kätensä, otti minua kaulasta ja sanoi:

-Tutun äittä!

En edes muista, koska olisin viimeksi itkenyt ilosta. Onko mitään suurempaa kuin saada olla Stuartin äiti!”

2 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Tarkoittaako tuo, että luku on koominen, vai että se saa sinut hyvälle tuulelle? :)

      Poista