torstai 20. maaliskuuta 2014

22. luku: Kesäisiä huveja

 
Jos Betty oli ollut hiukan huolissaan siitä, että Miriam majoitettiin alakerran pikkuriikkiseen palvelijattaren huoneeseen, hän sai todeta murehtineensa turhaan. Miriam kävi huoneessa vain nukkumassa, sillä hän tahtoi nähdä ja kokea kaiken uudessa ympäristössään. Edes selkäkivun yllättäessä hän ei halunnut vetäytyä yksinäisyyteen, vaan lepäsi mieluummin olohuoneen sohvalla tapahtumien keskipisteessä.

Miriam keskusteli hyvin syvällisesti rouva Wallacen kanssa ruoanlaitosta ja taloudenhoidosta keittiön pöydän ääressä; hän tutustui myymälän puolella koko valikoimaan ja halusi nähdä, miten kassakonetta käytettiin; hän kuunteli ison sisaren lailla Ruthin kertomuksia koivujen katveessa, jonne Duncan oli nikkaroinut pöydän ja pari penkkiä. Betty puolestaan havaitsi, että Miriamista oli todellakin tulossa aikuinen, että hänellä oli yllättävän kypsiä ajatuksia, ja että hänen kanssaan saattoi puhua kaikesta maan ja taivaan välillä.

Stuartista Miriam sai uskollisen pienen hovipojan. Havaittuaan, ettei "Mi-tädillä" ollut koskaan niin kiire, ettei hän olisi ehtinyt kertoa satuja tai ihmetellä Stuartin pihalta löytämiä aarteita, poika seurasi tätä kaikkialle kuin koiranpentu.

Hiukan Stuartia ihmetytti aluksi se, ettei "Mi-täti" koskaan juossut hänen kanssaan kilpaa, kuten Ruth, eikä nostanut häntä syliin verannan korituolissa, kuten äiti. Lapsen sopeutuvaisuudella hän ei kuitenkaan antanut sen häiritä. Stuart oppi kävelemään hitaasti Miriamin kävelytuen vierellä ja syliin halutessaan ottamaan lujan otteen tuolin käsinojista ja kapuamaan Miriamin polvelle.

-Minun puolestani saat jäädä tänne vaikka koko talveksi lastenhoitajaksi, Betty sanoi hymyillen eräänä aurinkoisena iltapäivänä, jolloin Miriam oli lukenut Stuartille lorukirjaa, kunnes hänen oli pyydettävä poikaa noutamaan kostuketta kuivalle kurkulleen. Stuart oli marssinut keittiöön rouva Wallacen luo ja saapunut tuota pikaa kantaen keskittyneesti emalimukia, josta ei ollut läikyttänyt pisaraakaan.

-Kunpa voisinkin jäädä! Miriam katseli alas puutarhaan kuin kuningatar valtakuntaansa. -Luulin, ettei mikään voisi olla koskaan ihmeellisempää kuin se aika, jonka sain vuosia sitten viettää Kuusikukkulalla — mutta tämä on melkein vielä parempaa — olen niin vapaa!

Betty ymmärsi, mitä Miriam tarkoitti. Paitsi että tämä saattoi kävelytukensa varassa liikkua itsekseen talon alakerrassa ja puutarhassa, pyörätuoli mahdollisti seikkailut kauempanakin. Betty, Ruth ja Miriam ottivat tavakseen tehdä joka aamu kävelyn kaupungille. Monesti Stuartkin oli mukana, sillä pojan väsyessä hän sai matkata Miriamin sylissä pyörätuolissa.

Aluksi heidän seuruettaan katsottiin pitkään, mutta pian varsinkin kauppiaat tajusivat, että ruumiinvammastaan huolimatta Miriam oli mitä arvostettavin kesävieras. Kauppa-apulaiset komennettiin nostamaan pyörätuoli kadulta rappusten yli kaupan puolelle, ja neiti Somervillelle esiteltiin tuoreimmat uutuudet.

Miriam, joka äärimmäisen harvoin pääsi Edinburghissa poistumaan kotoaan muualle kuin voimistelulaitokselle, ei ilmeelläkään vihjannut ylämaalaisen pikkukaupungin tarjonnan olevan mitään muuta kuin erinomaista. Hän teki ostoksia sopivasti, jotta kaikki osapuolet olivat tyytyväisiä, ja oli arvostavan kiinnostunut aivan kaikesta.

Luonnollisesti Miriamia kutsuttiin myös vierailulle Flemingien tuttavien luo, kun sana hänestä levisi. Eräällä viikolla rouva Wallacen ei tarvinnut laittaa teetä ainoanakaan päivänä muille kuin Duncanille, kun naisväki oli aina vierailulla.

Alice Gordonin luona Miriam kävi lähes joka päivä, sillä matka oli sen verran lyhyt, että hän kykeni taittamaan sen kävelytelineensä kanssa. Tohtori MacDonald hymyili itsekseen ja kielsi Alicea tulemasta Koivurannan puolelle, jotta Miriam liikkuisi mahdollisimman paljon.

Sunnuntaisin Miriam lähti muiden mukana kirkkoon, minkä jälkeen hän jäi Ruthin ja Stuartin kanssa viettämään hauskaa iltapäivää salaisuuksineen ja nekunkeittoineen, kun Duncan vei Bettyn harjoittelemaan moottoripyörällä ajoa. Hyvin usein myös Ruthin koulutovereita ilmaantui paikalle, sillä viisitoistakesäisille tytöille oli edinburghilainen yläluokan neiti suurempi houkutus kuin kävely luokan suosituimmankaan pojan kanssa.

-Minusta tuntuu, että Miriam saa vasta nyt todella elää tyttövuosia, Betty sanoi eräänä lämpimänä sunnuntai-iltapäivänä istuessaan Duncanin kanssa kanervien keskellä pitämässä teetaukoa kesken ajoharjoitusten. -Pelkäsin aluksi, että Ruthin suuret asiat ovat hänestä kovin lapsellisia, mutta hän tuntuu nauttivan isonsiskon roolistaan.

Duncan hymyili voileipänsä takaa.

-Häntä herttaisempaa tyttöä saa hakea. Toivottavasti hänestä ei ole kovin vaikeaa lähteä täältä pois.

Betty huokasi vähän.

-Kunpa hän pääsisi tällä tavalla liikkumaan Edinburghissakin! Mutta rouva Somerville on käärinyt tytön pumpuliin tämän onnettomuudesta lähtien. Pienellä vaivalla hän olisi kyllä voinut käydä tavallista koulua ja tutustua ikäisiinsä tyttöihin ja poikiin.

-No, ehkäpä Miriamin elämä siitä vielä kirkastuu, Duncan sanoi reippaasti. -Fergusin mukaan hän on vahvistunut uskomattomasti siitä päivästä, jolloin tuli meille. Jos hän pystyy liikkumaan paremmin, ehkä rouva Somerville antaa hänen lähteä kotoa maailmalle.

-Epäilen sitä, rouva Somerville on aivan liian huolehtivainen. Betty puisti päätään.

-Olkaamme me siis äärimmäisen epähuolehtivia. Duncanin silmissä tuikahti. -Mitä sanoisit, jos lähtisitte Miriamin kanssa käymään Kuusikukkulalla?

-Mitä? Muki lipsahti Bettyn käsistä ja viimeinen teetilkka kaatui maahan. -Ai, oletko sinä puhunut isän kanssa? Äitihän sanoi viimeksi käydessään, että hän on luvannut hakea meidät käymään Glen Longissa.

-Ei tässä isääsi tarvita. Duncan alkoi koota eväiden jäänteitä takaisin verkkokassiin. -Sinä ajat jo kuin vanha tekijä. Pakataan Miriam sivuvaunuun ja lähdette seikkailemaan.

-Oletko sinä hullu!

-Asiasta voidaan tietysti keskustella, mutta…

-Oh! Betty rypisti hermostuneesti käsissään palloksi rasvaisen pergamiinipaperin palan, joka oli ollut hänen voileipänsä ympärillä. -Miten minä ikinä uskaltaisin ajaa niin pitkää matkaa — ja ottaa vastuun Miriamista!

-Usko nyt, että sinä ajat jo oikein hyvin, Duncan sanoi vakavasti. -Olet sopivan rohkea mutta silti tarpeeksi varovainen. Itse asiassa minulla ei ole sinulle enää mitään opetettavaa. Nyt tarvitset vain kokemusta.

-Miriam ei ikinä tohdi tulla kyytiini.

-Miksi ei tohtisi? Niin kauan kuin et paina kaasua pohjaan tai poikkea tieltä ja kieri alas vuorenrinnettä, ei ole mitään vaaraa.

Ajatus tuntui Bettystä ensin niin mielipuoliselta, ettei hän hiiskahtanut siitä kotiin palattua. Mutta vähitellen se alkoi houkutella yhä enemmän. Ja kun Cathy-rouva loppuviikosta soitti Koivurantaan ja ehdotti, että tuomari tulisi hakemaan heitä hevosella päiväksi Kuusikukkulalle, Betty otti iloisena kutsun vastaan, mutta ilmoitti, että he tulisivat omin neuvoin.

Kuten hän oli arvannutkin, äiti koetti estellä ensin hienovaraisesti ja sitten suorasukaisemmin. Betty lupasi lopulta keskustella asiasta ensin Miriamin kanssa ja ottaa hevoskyydin vastaan, jos yhtään tuntuisi siltä, että tyttöä pelotti.

Mutta mahdollisuudesta kuultuaan Miriam taputti riemuissaan käsiään ja huudahti:

-Moottoripyörän kyytiin? Voi Betty, minä kuvittelin jo, ettet koskaan pyydä!

Betty tunsi väkisinkin itsensä imarrelluksi.

-Mennään sitten ylihuomenna, hän sanoi iloisesti.

Miriamin hymy värähti.

-Ylihuomenna? Ylihuomenna pois Fort Williamista?

-Oletko sopinut jotakin muuta? Miriam oli jo niin kotiutunut, että hänellä oli toisinaan menoja, joista Betty ei etukäteen edes tiennyt. Tai ehkä hän sittenkin pelkäsi? -Huomenna tulee vieraita teelle Duncanin syntymäpäivän kunniaksi, joten emme voi lähteä mihinkään.

-E-en… suorastaan. Mennään vain.

Vierailua edeltävänä yönä Betty nukkui huonosti ja heräsi pari kertaa nähtyään unta, jossa ajoi kaasu pohjassa suoraan alas Ben Nevisin rinnettä. Hän myönsi kyllä osaavansa hallita pyörää ja tohtivansa ajaa sillä nummiteillä — mutta tähän asti hän oli aina voinut tarvittaessa pysähtyä ja pyytää Duncania jatkamaan. Nyt hän olisi yksin vastuussa Miriamista.

Ja Ruthista, selvisi aamulla. Kuullessaan, että tiedossa olisi kyläily Kuusikukkulalla, Ruth ilmoitti tahtovansa mukaan.

-Ei onnistu, et mahdu sivuvaunuun. Miriamin pitää saada olla siellä mukavasti, ja kävelytelineenkin on mahduttava sinne, Betty sanoi lujasti.

-Minä voin istua sinun takanasi ja pitää lujasti kiinni! Ruth vakuutti.

-Taivas varjele, mutisi rouva Wallace puurokattilan äärestä. -Eikö sitä kielletä jossakin laissa?

-Ehkä haluatte kysyä asiaa konstaapeli Smithiltä, Duncan tokaisi hymyillen. -Mitä sinä sanot, Bet?

Betty oli niin voimaton, ettei sanonut enää mitään. Ja niin aamiaisen jälkeen Duncan nosti Miriamin sivuvaunuun ja Betty kiipesi Ruthin kanssa pyörän selkään.

-Teillä ei ole kiire mihinkään, muista se, Duncan sanoi viimeiseksi.

Eikä Betty kiirettä pitänytkään. Ilman sivuvaunua pyörä olisi todennäköisesti kaatunut, niin hiljaa hän ajoi. Mutta hämmästyksekseen hän tajusi ensimmäisen kerran todella nauttivansa ajamisesta, maisemien liukumisesta ohitseen, Miriamin virnistyksestä pölysuojan suojista ja selkänsä takaa kuuluvasta Ruthin iloisesta rupattelusta, josta hän ei saanut mitään selvää. Tytöt luottivat häneen, ja hän aikoi olla luottamuksen arvoinen.

Seurueen ajo Glen Longin läpi herätti melkoista hämmennystä, ja perillä Kuusikukkulalla äiti ja isä näyttivät siltä, kuin olisivat halunneet sanoa muutaman valitun sanan vävylleen, jonka mainio idea tämä retki oli. Mutta he eivät kuitenkaan sanoneet, vaan Miriam kannettiin riemusaatossa kuistille katetun pöydän ääreen, puoli kylää saapui ihmettelemään tulijoita, ja vanha talo oli taas täynnä elämää.

-Vieläköhän minä ehtisin loman aikana opetella ajamaan, Jennie pohti ääneen moottoripyörän ääressä. -Jos en menisikään sairaalaan töihin vaan rupeaisin kiertäväksi sairaanhoitajattareksi, tuosta olisi iloa.

-Suosittelen, että opettelet ensiksi ajamaan minun polkupyörälläni, Betty sanoi. -Ettet säikyttäisi potilaitasi hengiltä!

Jennien lisäksi myös John oli lomalla, ja sekä Annie että Rob saapuivat perheineen kylästä samoin kuin Rose ja Charlie Ballachulishista. Vain Jamien perhe puuttui — ja tietysti David. Välillä Betty näki Miriamin kasvoilla miettiväisen ilmeen ja pohti itsekseen, kysyisikö tältä suoraan jotakin. Mutta tahtoiko Miriam puhua?

Kun iltapäivä alkoi kääntyä lempeäksi illaksi, Miriam kävi levottomaksi. Hän vilkuili tämän tuosta kaulassaan riippuvaa kultakelloa ja lopulta kysyi suoraan, voisivatko he jo palata.

Betty, joka kaikesta huolimatta jännitti hiukan kotimatkaa ja toisaalta pelkäsi Miriamin selän rasittuneen, oli heti valmis, vaikka olisikin vielä mieluusti jäänyt perheensä pariin. Niin he pakkautuivat taas moottoripyörän kyytiin ja Betty aloitti kotimatkan.

Miriam oli varmaankin hyvin väsynyt, Betty ajatteli kääntäessään pyörän varovasti sisään Koivurannan portista. Hän ei ollut edes yrittänyt keskustella moottorin metelin yli, kuten vielä menomatkalla. Miettiessään, pitäisikö Fergus MacDonald kutsua varmuuden vuoksi tarkistamaan, ettei selkään ollut tullut vahinkoa, Betty kaarsi verannan portaiden eteen ja sammutti moottorin.

Kun Duncan laski Stuartin polveltaan ja nousi korituolista, Betty tajusi, ettei tämä ollut yksin. Toisesta tuolista nousi ylämaalaiseen sotilasunivormuun pukeutunut nuori mies, joka tuntui kasvaneen ja oli varmasti laihtunut viime näkemästä. Hänen hiuksensa oli etelän väkevä aurinko polttanut valkoisiksi ja ihon tummaksi, niin että silmät näyttivät jäänsinisiltä.

-Odottelimmekin teitä jo, sisko, sanoi David laskeutuessaan rappuset. -Iltaa, Ruth. Iltaa, Miriam.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti