perjantai 21. maaliskuuta 2014

23. luku: Odottamaton vieras

 
-Davy? Betty änkytti.

-Korpraali Stewart, palveluksessanne. Davy teki leikkisästi kunniaa, ennen kuin kumartui suutelemaan sisartaan. Sitten hän jatkoi luontevasti: -Miriam, autanko sinut sisään?

Bettystä tuntui, kuin hän olisi istunut elokuvateatterissa ja seurannut valkokankaalta, miten Davy irrotti pölysuojan ja nosti syliinsä Miriamin, joka kiersi kätensä luottavasti nuorukaisen kaulaan. Ruth loikki portaat ylös heidän edellään kävelytelineen kanssa auttaakseen Miriamia kylpyhuoneessa, sillä tämä valitteli olevansa kovin tomuinen.

Äkkiä Betty ja Duncan olivat pihalla kahden Stuartin kanssa, joka nyki äitiä hameesta, jotta tämä nostaisi hänet hetkeksi moottoripyörän istuimelle, kuten isä aina teki. Betty tajusi, että hänen suunsa oli auki, ja sulki sen nopeasti.

-Tiesitkö sinä tästä? kysyi Duncan.

-Davyn tulosta? En tietenkään! En tietystikään olisi lähtenyt Longiin, jos… Betty oli kapuamassa pois pyörän selästä ja hänen jalkansa jäi vähäksi aikaa ilmaan, kun ymmärrys iski hänen tajuntaansa. -Duncan, he suunnittelivat tämän!

-Mitä?

-Miriam ja Davy — he suunnittelivat tämän. Betty haukkoi henkeään. -Miriam ei olisi halunnut lähteä Koivurannasta juuri tänään, ja hänellä oli kova kiire takaisin…

-Davy sanoi, että loma oli tullut yllättäen.

-Ei kukaan myönnä kotilomaa siirtomaissa palvelevalle joukko-osastolle “yllättäen”! Betty tunsi punastuvansa raivosta tajutessaan, millaiseen juoneen hänet oli sekoitettu mukaan. -Davystä ei ole kuulunut aikoihin — hän ei halunnut kertoa tulevansa lomalle, jotta me ottaisimme Miriamin tänne ja he voisivat…

Ennen kuin Duncan ehti estää, Betty oli jo nostanut Stuartin sivuun ja juossut rappuset ylös ja sisälle eteiseen. Keittiöstä kuului Ruthin iloinen rupattelu tämän kertoessa rouva Wallacelle päivän kokemuksista, mutta eteisessä Davy odotteli Miriamia kylpyhuoneesta, jossa tämä pesi matkan pölyjä pois.

-Että sinä ilkeät! Ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun David oli vuosia aiemmin lukenut hänen päiväkirjaansa ja paljastanut siitä muutamia totuuksia, Betty tunsi suunnatonta halua läimäyttää pikkuveljeään.

-Ja mitä niin? Nuori korpraali, joka tunnettiin rykmentissään “hullun Stewartin” nimellä niiden monien vapaaehtoistehtävien ja uhkarohkeiden tempausten vuoksi, joista kertovilla jutuilla uusien alokkaiden niskavilloja nostatettiin pystyyn, loi jäänsiniset silmänsä alas sisareensa.

-Kyllä sinä tiedät! Betty oli niin raivoissaan, että kompasteli sanoissaan. -Miten sinä saatat juonitella tällä tavalla, ja tehdä Miriamin osalliseksi!

-Mikä olisi ollut vaihtoehto? Bettyn kiukku ei tuntunut tulevan Davidille millään tavalla yllätyksenä. -Meidät laivattiin tänne pohjoiseen — millä rahalla ja millä tekosyyllä olisin matkustanut Edinburghiin Miriamia tapaamaan? Totesimme, että näin on paljon helpompi.

Veljen häikäilemättömyys sai Bettyn melkein nikottelemaan.

-Ja niinpä sinä katsoit asiaksesi jättää kertomatta lomastasi omalle perheellesi, joka on sinua kipeästi ikävöinyt, ja sen sijaan sotket viattoman tytön typeryyksiisi!

-Älä dramatisoi, Bet, Davy sanoi kuivasti. -Saat tämän kuulostamaan siltä, kuin olisin ryöstänyt Miriamin. Tähän asti sellaiset temput ovat olleet Johnin heiniä.

Samassa kylpyhuoneen ovi avautui ja Miriam tuli ulos kävelytelineineen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä loistivat, ja Betty nielaisi sanat, jotka oli ollut sylkemässä ulos. Miriam oli heidän vieraansa, kaikesta huolimatta.

Tunnelma illallispöydässä oli tragikoominen. Davy kertoi toinen toistaan eksoottisempia ja hauskempia juttuja rykmentistään, ja Miriam ja Ruth kyselivät innoissaan lisää. Stuart oli tohkeissaan siitä, että muut tuntuivat olevan tohkeissaan, ja Duncan käyttäytyi kohteliaan isännän tavoin. Vain Betty oli vaiti, ja rouva Wallace, jonka ihmistuntemus sai joskus pelottavat mittasuhteet, katsoi usein emäntäänsä.

Kun pöytä oli korjattu ja rouva Wallace lähtenyt kotiinsa, Betty tajusi, ettei Davy tehnyt elettäkään toimiakseen samoin.

-Etkö sinä aio lähteä Kuusikukkulalle? hän kysyi lopulta suoraan, kun ilta alkoi kääntyä hämyisäksi.

-Tulisi liian myöhä, sanoi sotasankari häkeltymättä. -Voin varmaan yöpyä täällä teillä.

-Ruth nukkuu vierashuoneessa. Bettyn oli vaikea tajuta, miten pitkälle Davy oli valmis menemään.

-Tämä olohuoneen sohva on oikein mukava, Davy vakuutti, ja Betty oli varma, että veljen silmissä tuikahti. Se roistohan nautti siitä, että kiusasi sisartaan!

-Saat nukkua työhuoneeni lattialla, Betty ilmoitti lujasti. Davy jäisi samaan kerrokseen kahdestaan Miriamin kanssa vain hänen kuolleen ruumiinsa yli. -Sitä ennen menet soittamaan kotiin ja kerrot olevasi Skotlannissa. Sen verran vaivaa voit kai sentään nähdä.

Davy nousi teeskennellyn nöyrästi mennäkseen puhelimeen, ja Betty käski Ruthia hakemaan yläkerran komerosta patjan ja peitteen. Itse hän meni auttamaan Miriamia iltatoimissa.

-En mene vielä vuoteeseen, Miriam sanoi rauhallisesti. -Kirjoitan muutamia kirjeitä. Selviydyn kyllä sitten itse.

-Minusta sinun kannattaisi ruveta nukkumaan, Betty sanoi vieraalla äänellä.

Miriam katsoi pienen kirjoituspöydän äärestä entiseen opettajattareensa silmin, jotka olivat hyvin vakavat.

-Sinä olet vihainen, hän sanoi hiljaa. -Ja minä ymmärrän sen, Davyn olisi pitänyt kertoa että tulee lomalle. Minä tiesin jo maaliskuussa. Mutta hän kirjoitti, ettei meillä ole muuta mahdollisuutta tapaamiseen kuin tämä. Ja se on totta.

Betty avasi sijatun vuoteen eikä tiennyt mitä sanoisi. Lopulta hän vetäytyi hiukan raukkamaisesti kapteeni ja rouva Somervillen selän taakse.

-Mitä arvelet vanhempiesi tästä sanovan? He uskovat, että olet hyvässä turvassa luonamme.

-Mutta olenhan minä turvassa! Mitä pahaa minulle voisi tapahtua?

-Vanhempasi eivät selvästikään vielä tiedä, että Davy ja sinä… Että te…

-Ei heidän tarvitse tietää kaikkia minun asioitani, Miriam ilmoitti kylmäverisesti. -Tiesivätkö sinun vanhempasi aikanaan Duncanista?

Betty ei vaivautunut sanomaan, että siitä asiasta koko maailma tuntui tietäneen häntä ennen. Sen sijaan hän toivotti lyhyesti hyvää yötä ja kapusi yläkertaan. Ruth oli luvannut nukuttaa Stuartin, joka oli jo valvonut aivan liian myöhään, joten Betty kurkisti työhuoneeseensa.

Hän ei ollut juuri käynyt siellä talven jälkeen. Ei riviäkään tekstiä ollut syntynyt hänen mielessään saati päätynyt paperille päiväkirjamerkintöjä lukuunottamatta. Betty tiesi, että tämä tarkoitti melkoista lovea heidän tuloihinsa — lovea, joka ei ehkä koskaan täyttyisi, sillä lehdet ja kirjankustantajat väsyisivät odottamaan ja löytäisivät uusia kykyjä — mutta karkotti ajatuksen mielestään. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa lukijoilleen.

Sen sijaan hän koki tarvetta sanoa yhtä jos toistakin veljelleen. Myöskään Davy ei selvästi aikonut käydä vielä nukkumaan. Tosin hän ei väittänyt kirjoittavansa kirjeitä, vaan istui lattialle tuodulla patjalla täysissä pukeissa ja selaili paikallista sanomalehteä.

-Onko sinulla kaikki mitä tarvitset? Betty kysyi. Äkkiä häntä itketti. Miten hän oli ikävöinyt pikkuveljeään, joka oli ollut niin pitkään niin kaukana — ja ehkä sittenkin silloin lähempänä kuin nyt, kädenmitan päässä, mutta toisessa maailmassa.

-Lähestulkoon. Davyn hymy oli niin monimielinen, että Betty tunsi taas sisunsa kuohahtavan.

-Hyvää yötä sitten, hän tiuskaisi ja tempasi oven kiinni.

Varmistettuaan, että Stuart nukkui ja annettuaan vierashuoneen vuoteeseen käpertyneelle uniselle Ruthille hyvänyönsuudelman Betty lopulta vetäytyi makuuhuoneeseen. Duncan oli valveilla ja luki.

Betty sujahti yöpaitaansa, asetti tyynynsä sängynpäätyä vasten, istuutui ja risti kädet rinnalleen. Meni vähän aikaa, ennen kuin hän tajusi, että Duncan oli laskenut kirjan kädestään ja katsoi häntä tuikkivin silmin.

-Mitä nyt?

-Vahinko, etten osaa maalata, Duncan sanoi luonnottoman totisesti. -Tekisin sinusta muotokuvan, lisäisin vain haulikon syliisi. Kuvan nimeksi antaisin “Uudisasukasvaimo valmiina puolustamaan hirsimökkiään petoja vastaan”.

-Oh! Betty sieppasi tyynynsä ja mäjäytti sillä Duncania, joka nauroi nyt ääneen. -Ilkimys!

-Rauhoitu, Sappho! Duncan takavarikoi tyynyn varmuuden vuoksi. -Davy oli toki hölmö juonitellessaan, mutta mistä sinä oikein raivoat?

Betty haukkoi hetken henkeään.

-Minä… minä… Äkkiä hän tajusi, ettei osannut pukea ajatuksiaan sanoiksi. -Minua vain — pelottaa!

-Sekö, että Miriam ja Davy pitävät toisistaan?

-Miten sinä... Betty mietti kauhistuneena, mitä oli lipsauttanut Miriamin salaisuudesta.

-Tyttö kulta, en minä ole sokea enkä tyhmä. Ei meidän varapatjamme ole niin mukava, että Davy sen tähden haluaisi yöpyä mieluummin täällä kuin omassa vuoteessaan Kuusikukkulalla.

Betty sormeili täkkilakanansa pitsiä.

-He ovat niin nuoria, hän mutisi.

-Miriam on saman ikäinen kuin sinä ja Davy vain vuoden nuorempi kuin minä silloin, kun me tutustuimme.

-Mutta… Pitsi oli kovana möykkynä Bettyn nyrkissä. -Me olimme…

Makuuhuoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain jonkin unisen linnun äännähdys pihakoivussa.

-Me olimme terveitä, sitäkö sinä yrität sanoa? Duncan kysyi lempeästi ja tarttui Bettyn käteen.

Betty sulki silmänsä ja tunsi kyynelten valuvan poskilleen.

-Kun me tutustuimme, hän kuiskasi, -sinä olit minulle vain koulutoverini veli, hyvin miellyttävä, mutta vain yksi nuori mies muiden joukossa. Minä olin lapsesta asti kasvanut suuressa sisarus- ja serkussarjassa, leikkinyt Glen Longissa osana suurta lapsilaumaa… Olin tottunut pitämään poikia tovereina, enhän minä aikoihin tajunnut, että sinä tai Jerry — että te olisitte edes voineet olla mitään muuta!

Duncan ei sanonut mitään, vaan piti häntä kädestä ja odotti.

-Miriam ei tiedä mitään sellaisesta, Betty niiskautti. -Hän on kasvanut pumpulissa, tavannut korkeintaan joitakin serkkujaan, eikä heitä ole monta… Ei hänellä ole mitään kokemusta tyttöjen ja poikien välisestä toveruudesta… Ja minä pelkään, että…

-Sinä pelkäät, että hän ottaa tämän kaiken liian tosissaan ja särkyy, niinkö? Duncan kysyi. -Etkö sinä luota veljeesi? Minä en voi uskoa, että Davyn tarkoitus olisi satuttaa tyttöä.

-Niin mutta… Betty kurkotti ottamaan nenäliinan yöpöydällään olevasta rasiasta, siitä, jonka Rose oli askarrellut ja maalannut hänelle vuosia sitten. -Jos vain Davy olisi pysynyt Glasgow’ssa, jäänyt Will-enon palvelukseen kuten John, tämä ei olisi niin mahdotonta. Liikemiehellä voi olla rampa vaimo. Mutta hän on sotilas! Sano minulle, Duncan, miten sotilas voisi naida tytön, joka ei kävele!

-Nyt sinä menet asioiden edelle, Duncan sanoi lujasti. -Kukaan ei ole puhunut mitään naimisiinmenosta.

-Ja mitä Somervillet sanovat, jos kuulevat tästä! Betty puri nenäliinan reunaa. -He luulevat, että minä juonittelen, että koetan pilata Miriamin maineen, jotta heidän olisi pakko antaa hänen mennä naimisiin Davyn kanssa ja että kapteeni hankkisi hänelle upseerinarvon...

-Sappho, Duncanin ääni oli huolestunut, -kuuntele nyt itseäsi! Tuohan on aivan naurettavaa!

-Millä minä selitän rouva Somervillelle, että Davy yöpyy saman katon alla Miriamin kanssa! Betty oli melkein hysteerinen.

-Minä vietin Kuusikukkulalla pari viikkoa silloin kauan sitten, Duncan muistutti.

-Yhdessä sisaresi ja puolen tusinan muun kesävieraan kanssa!

-Aivan kuten Davy nyt! Sinähän kuulostat rouva Brodielta, joka ei antanut meidän istua kahden huoneessasi edes silloin, kun olimme kihloissa.

-Minä olen vastuussa Miriamista, Betty nyyhkytti.

-Niin olet, mutta hän on täysipäinen, reipas tyttö, johon sinun pitäisi luottaa — samoin kuin veljeesi. Et kai kuvittele…

Samassa he kuulivat, miten rappusten toiseksi ylin porras narahti. Jokainen Koivurannassa pidempään elänyt tiesi varoa sitä porrasta, koska se oli muutaman kerran herättänyt Stuartin silloin, kun poika oli muutenkin nukkunut huonosti. Vain satunnainen vieras astui sille huoletta.

Betty oli jo puoleksi poissa vuoteesta, mutta Duncan veti peiton hänen kaulaansa asti.

-Pysy täällä, hän sanoi ja heitti aamutakin ylleen. -Minä taidan käydä juomassa lasillisen vettä.

Toisin kuin olisi voinut kuvitella, Betty nukahti. Hän havahtui siihen, että Duncan hiipi huoneeseen ja sammutti lampun.

-M-mitä kello on? Betty mumisi muistamatta hetkeen mitä oli tapahtunut.

-Kohta neljä. Duncan kuulosti happamalta. -Veljesi on selvästi tottunut valvomaan vartiossa. Luulin jo, että hän aikoo tosissaan istua keittiössä niin kauan, että minä sammun ensiksi.

-Nukkuuko Miriam? Betty oli äkkiä täysin valveilla.

-Oletettavasti ei. Ja oletettavasti hän ei huomenna puhu meille, kun ei saanut tavata Davyä, niin kuin selvästi oli suunniteltu. Sinä voit mennä jatkamaan vahtia jos haluat, mutta minä tarvitsen nyt unta. Duncan kääriytyi peitteeseensä.

Betty liukui takaisin täkkinsä alle. Hänen sydäntään kouristi. Miriam parka. Davy parka.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti