lauantai 22. maaliskuuta 2014

24. luku: Capuletin talossa

 
Heinäkuun 22. päivänä
“Miriam oli tänään pystyssä aiemmin kuin koskaan ennen. Kun kurkistin sisään auttaakseni häntä pukeutumaan, hän istui jo peilin ääressä kampaamassa ihanaa tummaa tukkaansa. Ryppyinen puku tuolinselkämyksellä ja sileällä taitteella oleva yöpaita kertoivat, että lapsi parka oli lopulta nukahtanut vaatteet yllä.

Olisi liioittelua sanoa, ettei suloinen Miriam olisi puhunut minulle, mutta vähän kankeaa se oli. En voinut kysyä, oliko hän nukkunut hyvin, koska arvasin, ettei ollut. En voinut oikein ehdottaa mitään puuhaa siksi päiväksi, koska tiesin, että hän ajatteli vain Davyä. Ellen olisi itse niin viheliäisen romanttinen, olisi paljon helpompi esittää prinsessaa vartioivaa lohikäärmettä!

Aamiaisen jälkeen Davy vihdoin hankkiutui maantielle. Kävelymatka Glen Longiin on pitkä, vaikka hän onkin reipas sotilas, jolla on vain reppu kannettavanaan. Isä ei ollut kuitenkaan tarjoutunut häntä hakemaan, eikä meiltä kukaan tarjoutunut viemään. Minulla ei ole pienintäkään halua joutua väliin, kun Davy ja isä räjähtävät toisilleen.

Davyn lähdettyä Miriam asettui verannan korituoliin, antoi Stuartin kavuta syliinsä, kertoi tälle satuja ja otti kantaa johonkin Ruthin esittämään suureen ongelmaan, josta tämä eilen väitteli Maryn ja Elizan kanssa. Kaikki oli kuten ennenkin; ei yhtään katkeraa silmäystä, ei minkäänlaista murjotusta.

En voi kuin ihailla tuota tyttöä.”

Heinäkuun 24. päivänä
“Ottaen huomioon kokemukseni opettajattarena — vieläpä tyttökoulussa — en sentään uskoisi olevani näin sinisilmäinen ja nenästä vedettävä.

Lauantaipäivän Miriam tosiaan käyttäytyi kuin ei mitään olisi tapahtunut. Minun olisi pitänyt ymmärtää epäillä.

Sunnuntaina lounaan jälkeen näimme jonkun kaartavan polkupyörällä pihaan. Se oli Davy. Olin unohtanut, että Kuusikukkulalla ovat sekä Johnin että minun pyörät kenen tahansa lainattavissa.

-Upea sää, Davy sanoi hilpeästi tullessaan sisään. -Lähdetkö kävelylle, Miriam? Nostan pyörätuolisi verannalta alas.

Kaikki kävi niin hienosti ja sujuvasti, ettemme Duncanin kanssa voineet tehdä tai sanoa mitään. Totta kai Miriam sai lähteä ulos, emmehän me voineet sitä estää, ja niin hän katosi Davyn työntämänä rantatielle.

Koetin noudattaa Duncanin neuvoa ja muistuttaa itselleni, ettei kukaan ollut (seminaarin aikaista opettajaani lukuun ottamatta) paheksunut sitä, että Jerry ja Duncan saattelivat minua, kun olin Miriamin iässä. Mutta sittenkin ravasin kuin levoton koira ikkunasta toiseen odottaen heitä kotiin.

-Rouva Capuletin pitäisi yrittää nyt rauhoittua, Duncan sanoi. -Etkö ymmärrä, että mitä enemmän koetat heitä paimentaa, sitä tiiviimmin he hitsautuvat yhteen.

Huokasin ja koetin noudattaa neuvoa, mutta olin niin levoton, että osasin hädin tuskin keittää vettä, kun Ruthin opettajatar Josie MacGregor piipahti meille.

-Kuulin, että veljesi on tullut lomalle siirtomaista, Josie sanoi silmät tiedonjanoa hehkuen. En käsitä, miten asiat voivat tässä kaupungissa levitä niin nopeasti.

-Se oli iloinen yllätys, vastasin ympäripyöreästi ja kaadoin kiehuvaa vettä vahingossa kermanekkaan enkä teekannuun.

Samassa nuorempi Stevensonin neideistä kurkisti sisään ja tiedusteli, saattaisinko lainata hieman sokeria — vaikka seisoin muutama päivä sitten hänen takanaan kaupassa, kun hän osti kokonaisen sokeritopan.

Sitten tuli rouva Keir kysymään, mitä mieltä olin pyhäkoulun kesäjuhlaan suunnitellusta tarjoilusta. Rouva Bell puolestaan piipahti kertomassa, että Armstrongille oli kuulemma tulossa sen vihreää hiusnauhaa, joka sopisi täydellisesti Ruthille. Häntä seurasi rouva Aiken, jonka oli välttämätöntä juuri nyt tulla tiedustelemaan, mistä Ruthin sunnuntaileningin kaava oli, koska sama malli sopisi niin hyvin heidän Floralleen. Edes tuima rouva Dunn ei ollut saanut rauhaa, ennen kuin käveli meille asti kysyäkseen, millä summalla aioimme osallistua rehtori MacIntoshin viisikymmenvuotislahjaan.

-On naiset hulluiksi tulleet, Duncan hyräili kapinanaikaista laulua, kun vierasvirta vihdoin tyrehtyi. -Jos olisin tiennyt, mikä vaikutus univormulla on naisiin, olisin kerjännyt, lainannut tai varastanut sotilaspuvun, ennen kuin aloin kosiskella sinua.

Minäkin olin huvittunut naisväen innosta ja pettymyksestä, kun he kuulivat, ettei Davy ollutkaan meillä — sitä en todellakaan kertonut, missä hän oli, eikä kukaan onneksi kysynyt Miriamia. Samalla olin kiitollinen. Mitä enemmän ihmisiä paikalla oli, sitä vähemmän ehdin murehtia.

Davy ja Miriam palasivat hyvissä ajoin ennen illallista, täysin säädyllisesti. Davy sanoi lähtevänsä kotiin syömään ja hyvästeli meidät kaikki leikkisästi, eikä Miriam pyyhkinyt silmäkulmiaan tai väännellyt käsiään, vaan näytti iloiselta ja huolettomalta.

Niinpä melkein jo tiesin varautua tänään siihen, että aamiaisen jälkeen polkupyörä kaarsi taas pihaan. Tunnen suurta kiusausta soittaa kotiin ja pyytää Johnia viiltämään halki kaikki Kuusikukkulalta löytyvät kumipyörät. Jälleen Davy ja Miriam katosivat, enkä minä edelleenkään keksinyt mitään pätevää syytä estää heitä.

Aivan kuin tässä ei olisi kylliksi, löysin Ruthin kyyhöttämästä kanatarhan nurkasta. Eräs kanoista antaa mieluusti silittää itseään, ja sen kaulaa Ruth rapsutteli.

-Ellet aio munia, tule pois, minä käskin.

-Miksi kukaan ei halua olla minun kanssani? Ruth sanoi surkeana. -Miriamilla ei ole yhtään aikaa minulle nyt, kun David on täällä, eikä Davidkaan…

Hän sulki suunsa, mutta minä tunsin piston sydämessäni. Pikku Ruth parka kaipaa huomiota epätoivoisesti, eikä Davyn tarvitsisi paljon uhrata aikaansa tehdäkseen hänet onnelliseksi. Muistin, miltä minusta oli tuntunut, kun Rose oli alkanut seurustella Charlien kanssa: aivan kuin sisar olisi mennyt edeltäni toiseen huoneeseen ja lukinnut oven, niin etten voinut seurata perässä.

Mitä siinä tilanteessa voi sanoa? Viisitoistavuotiasta on mahdotonta lohduttaa puheilla omasta vuorosta sitten aikanaan. Raukkamaisesti olin muka ymmärtämättä mitä hän tarkoitti ja käskin hänet munakorin kanssa keittiöön vispaamaan taikinaa, koska rouva Wallace oli luvannut paistaa ohukaisia teelle. On siunattu asia, että ohukaiset sentään vielä tepsivät viisitoistiaisiin.”

Heinäkuun 26. päivänä
“Minun lienee tarpeetonta mainita, mitä eilen ja tänään aamiaisen jälkeen tapahtui. Davy ja Miriam tuntenevat Fort Williamin näköalapaikat ja kävelypolut jo paremmin kuin minä.

Äiti soitti, kun olin juuri saanut Stuartin syötetyksi. Hän oli kanssani täysin samaa mieltä siitä, että polkupyörän ostaminen Johnille oli aikoinaan ollut suuri virhe. Hän sanoi myös erinäisiä muita asioita, joiden suhteen olin täysin samaa mieltä. On sentään lohduttavaa, että äiti ymmärtää minua.

Mutta sitä emme tienneet kumpikaan, mitä tässä pitäisi tehdä. 21-vuotiaita korpraaleja ei laiteta kotiarestiin, eikä 17-vuotiaita maksavia kesävieraita kielletä tapaamasta ystäviään.”

Heinäkuun 29. päivänä
“Tämä kesä on ollut todella kaunis. Olin siitä hyvin iloinen aluksi, sillä se mahdollisti Miriamin ulkonaolon ja liikkumisen kaupungilla. Nyt olen melkein jo toivonut sadetta.

Ja ihmisen pitäisi varoa, mitä toivoo.

Koko aamupäivä oli painostavan kuuma, samanlainen kuin se parin vuoden takainen kesäpäivä, jolloin houkuttelin Smithin lapset uimaan Ruthin kanssa ja tutustuin kunnolla Aliceen. Uimaan Ruth tänään lähtikin, tosin Bobbyn ja toisten tyttöjen kanssa ja Miriamin tuomalla uimapuvulla prameillen. Smithin lapsista olemme nähneet tuskin vilahdusta aikoihin.

Minä istuin verannalle käymään läpi viimeisen viikon kirjeenvaihtoani, vaikka ajatukseni olivat aivan muualla. Davy ja Miriam olivat poissa, Johnin polkupyörä nojasi kanalan seinään ja Stuart tassutteli sen ympärillä selvästi lumoutuneena. Minua puistattaa ajatella, millaista huolta hän saattaa meille parin vuosikymmenen kuluttua aiheuttaa!

Rouva Wallace tuli ulos seurakseni pesemään perunoita, sillä keittiössä oli tukahduttavan kuuma. Ja sitten Alice tuli käymään, mikä on aina ilahduttava asia. Tosin hänellä ei ole sormusta vieläkään. On naurettavaa, että nuorempi veljeni tuntuu hoitavan nämä asiat huomattavasti reippaammin kuin muuan tohtorismies!

Pilvi nousi vuorten yli takaamme, joten emme nähneet sitä, ennen kuin jyrähdys tuntui halkaisevan koko maailman kahtia. Stuart putosi istualleen nurmikolle ja alkoi huutaa niin, että yhden mielipuolisen hetken kuvittelin salaman osuneen häneen. Ehdin hädin tuskin siepata lapsen syliini ja juosta takaisin verannalle, kun taivaat avautuivat.

Seuraavien tuntien ajan kyyhötimme olohuoneessa kuunnellen lähes taukoamatonta ukkosen jylinää ja sateen kohinaa ja hypähtäen joka kerta, kun salama valaisi pimenneen maailman. Duncan oli sulkenut kaupan, koska kukaan täysijärkinen ihminen ei kuitenkaan olisi liikkeellä, ja minä koetin lohduttaa suunniltaan olevaa Stuartia. Alicekaan ei päässyt kotiinsa, mistä olin melkein iloinen, sillä hänen seuransa tuntui jotenkin hillitsevän sekopäistä huoltani sekä Ruthista että Davystä ja Miriamista.

-Davy-herra on sotilas, rouva Wallace muistutti tarjoillessaan meille kylmää sitruunateetä. Hän ei tohtinut tehdä tulta lieteen. -Eikö heille siellä armeijassa opeteta, mitä tällaisissa tilanteissa pitää tehdä.

Myönnettäköön, etten ollut aivan vakuuttunut pikkuveljeni väestönsuojelullisista kyvyistä. Jos Miriamille tapahtuisi jotakin, miten voisin koskaan selittää sitä Somervilleille? Olisin soittanut johonkin, mutten tiennyt mihin, ja kaiken lisäksi Duncan kielsi minua ehdottomasti käyttämästä puhelinta niin kovalla ukkosella. Ruthin toivoin sentään päätyneen suojaan Cameroneille.

Kellon mukaan ukkosta kesti vain pari tuntia, mutta se tuntui puolelta päivältä. Lopulta salamat harvenivat ja jyrinä vaimeni, jäljelle jäi enää kaatosade, joka sekin vähitellen hiljeni.

Kohta pahimman mentyä kuulimme puhelimen soivan kaupan takahuoneessa. Duncan meni vastaamaan ja palasi sen tiedon kanssa, että Ruth oli tosiaan turvassa Cameroneilla ja Mike toisi hänet kotiin ennen iltaa.

Olin juuri kattamassa pöytää myöhäistä lounasta varten, kun ulko-ovi työntyi auki. David kantoi sisään Miriamin, eikä kumpikaan heistä näyttänyt saaneen juuri pisaraakaan vettä niskaansa. Päinvastoin, Miriamin posket rusottivat ja Davy näytti tyytyväiseltä, kuin heillä olisi ollut hyvinkin mukava retki.

-Taivaalle kiitos, puuskahdin. -Missä te olette olleet?

-Pappilassa, sanoi Davy.

Syytettäköön sitten vaikka kokemaani suunnatonta huolta, mutta järkeni ei ehtinyt mukaan, kun mielikuvitukseni jo pillastui. Kaikki voima tuntui katoavan käsistäni, puoli tusinaa häälahjalautasiamme luisti sirpaleiksi lattiaan ja hädin tuskin pääsin itse tuolille istumaan, niin etten seurannut perässä.

-Pappilassa? minä toistin äänellä, joka ei ollut omani.

-Me olimme juuri menossa katsomaan kirkkoa, kun Davy sanoi, että ukkonen on nousemassa, Miriam rupatteli ja riisui hattuaan. -Ajattelimme, että pidämme sadetta kirkossa, mutta pastori Morrison oli siellä ja kutsui meidät teelle pappilaan.

Davy katsoi minuun sanoinkuvaamattomalla ilmeellä, mutta autettuaan Miriamin istumaan hän otti vähin äänin luudan nurkasta ja alkoi lakaista sirpaleita. Minä en saanut sanaa suustani, vaan nousin ja lähdin ulos.”

2 kommenttia:

  1. Hih hih :D mä niin arvasin, että ukkosta seuraa joku kammottava säikähdys!! Betty parka!!!! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas tylsää olla noin ennalta-arvattava. :D En vain voinut vastustaa kiusausta... (Tajuavatkohan nykypäivän "tyttökirjaikäiset" tuota pappilajuttua..?)

      Poista