maanantai 24. maaliskuuta 2014

26. luku: Huvimajassa

 
Davidin loma kesti kaksi viikkoa. Miriam muuttui sitä hiljaisemmaksi, mitä lähemmäksi eron hetki tuli. Kaikesta näki, ettei hän olisi halunnut jakaa Davidin seuraa enää kenenkään kanssa.

Tästä huolimatta hän ei tietenkään voinut kieltää Davidiä tapaamasta sukulaisiaan. Rouva Stewart oli kutsunut Kuusikukkulalle koko suvun Davidin lähtöaamua edeltävänä päivänä, ja kutsu oli kuultu.

Jamie perheineen oli tullut jo edellisenä päivänä Glasgow’sta, samoin Will-enon perhe mukanaan Lillian Constable. Jopa Jim-eno ja Marian-täti saapuivat Invernessistä — vaikka täti katsoikin asiakseen mainita, ettei kunnon perheiden poikia päästetty yleensä armeijaan, ellei näillä ollut mahdollisuutta upseerinvirkaan. Colin-serkku sen sijaan oli niin kiinnostunut Davidin nykyisistä tekemisistä, että täti ajoi hänet kauemmas melkein korvasta kuljettaen.

Vanha huvimaja alkoi olla niin huonokuntoinen, ettei sinne enää kerääntynyt suurta väkijoukkoa. Vain Betty vetäytyi sinne nukuttamaan Stuartia päiväuneen. Vaikka oli ihanaa nähdä kaikki sisarukset ja serkut, hän halusi olla hetken itsekseen, ulkopuolisena. Hän oli tarvinnut näitä hetkiä aiempaa enemmän kevään jälkeen.

Keijulehdosta kuului lasten leikin ääniä, kuten oli aina kuulunut. Vanhassa puutarhassa rupateltiin, käveltiin, kuiskittiin salaisuuksia. Kuistilla oli jatkuva teetarjoilu, ja siellä huomion keskipisteenä oli nuori univormupukuinen mies.

-Nukkuuko poika?

Betty oli ollut niin ajatuksissaan, ettei ollut huomannut isänsä lähestyvän.

-Nukkuu, hän kuiskasi. -Onneksi, tästä tulee pitkä päivä.

Thomas Stewart istuutui huvimajan penkille ja silitti hellästi tyttärenpoikansa punaisia kiharoita, jotka pilkistivät huovan poimuista.

-Olisikohan se ollut tyttö? hän yhtäkkiä mutisi puoliääneen. -Se — joka ei saanut elää. Vaikka en tiedä, olisiko sillä väliä. Yhtä paljon harmia teistä molemmista on, tytöistä ja pojista.

Kummallista kyllä, isän suorasukainen puhe ei satuttanut Bettyä siten kuin olisi voinut luulla. Päinvastoin, tuntui huojentavalta, kun joku puhui asioista arkisen suoraan.

-Davy lähtee huomenna, tuomari jatkoi, edelleen kuin itsekseen. -Enkä voi tietää, näenkö häntä enää.

-Oletteko te puhuneet — mistään? Betty rohkaistui kysymään.

-Sinä tiedät, että olen kiivas mies. Kun joku toimii täysin tahtoani vastaan…

-Davy on aikuinen, eikä hänen valitsemassaan elämänurassa ole mitään väärää, Betty muistutti. -Hänhän vain seuraa veljiensä jalanjälkiä ja tekee täsmälleen toisin kuin sinä tahtoisit ja järkevää olisi!

Hetken Betty pelkäsi puhuneensa liian rohkeasti, mutta isä naurahtikin.

-Oikeassa olet, tyttöseni, hän sanoi. -Rose ja sinä — te olette sittenkin olleet helpompia kuin veljenne. Anniekin löysi oikean polun, vaikka aikanaan sitä epäilin… Ja Jenniestä tullee mainio sairaanhoitajatar.

Ajatus Keith Murraystä välähti Bettyn aivojen läpi, mutta hän kieltäytyi pohtimasta sitä nyt syvällisemmin. Yksi dramaattinen rakkaustarina kesää kohti riitti hänelle.

-Davylle olisi tärkeää, että sinä hyväksyisit hänen valintansa, Betty jatkoi. Mielessään hän ei ollut täysin varma siitä, mitä valintaa lopulta tarkoitti.

Isä oli vähän aikaa hiljaa ja katseli nukkuvaa Stuartia. Sitten hän nosti silmänsä ja hymyili lempeästi.

-Sinä haluat aina järjestää ihmisten asiat kuntoon, eikö niin, pikku Beatrice? Pelkään, että joskus koko maailman paino harteillasi käy liian raskaaksi. Tuomari nousi, kumartui suutelemaan tytärtään ja meni ovelle. -Mutta oikeassahan sinä olet, jälleen kerran. En voi päästää nuorinta poikaani uudestaan tuhansien mailien päähän ilman isän siunausta.

Betty jäi katselemaan isänsä jälkeen, äkkiä aikuisen eikä enää lapsen silmin. Isä oli painunut vähän kumaraan, harmaantunut. Johtuiko se tästä vuodesta?

-Saako tulla, serkku? Ewan Clarke kurkisti huvimajaan. -Tännekö sinä olet kätkeytynyt.

-Shh, älä metelöi! Betty vilkaisi Stuartia, mutta tämä nukkui syvässä unessa. -Mitä sinä olet vailla?

-Enkö saa tulla kysymään kuulumisiasi ilman erityistä syytä? Ewan istuutui. -Näytät väsyneeltä.

-Niin sinäkin, Betty tokaisi. -Häiden valmistelu ei taidakaan olla helppoa!

-Kysy Catrionalta, hän pyrkii tekemään sesongin seurapiiritapahtumaa. Ewan koetti näyttää epätoivoiselta, mutta hänen ilmeensä kavalsi, etteivät valmistelut suinkaan lopulta olleet epämieluisia. -Ja kohta taidetaan teidänkin perheessänne viettää juhlia?

-Mitä sinä tarkoitat, Betty mutisi. Ewan oli aina ollut serkuista se, joka koetti tahallaan ärsyttää.

-Äidin mukaan Davy on pyöräillyt joka päivä kylän halki Fort Williamin tielle.

-Kai hän saa pyöräillä lomallaan jos tahtoo!

Ewan virnisti.

-Joku muukin on täälläpäin lomalla. En minä suotta tee toimittajan työtä. Osaan laskea yhteen yksi ja yksi.

-En ole kuullutkaan, että kirjoitat talousasioista, Betty irvaili. Ewanin tyyli Ballachulishin Sanomissa oli sen verran rohkea, ettei hän olisi ihmetellyt, vaikka tämä olisi ottanut Davy-paran sydämenasiat seuraavan kolumninsa aiheeksi.

-Hauska huomata, että olet yhtä nenäkäs kuin ennenkin. Serkku nousi hymyillen. -On siis toivoa, että Catrionakin pysyy omana itsenään häiden jälkeen. Tuletko teelle, jos pyydän äidin katsomaan Stuartia?

-Kiitos, tulen myöhemmin. Betty koetti mulkaista Ewania hyvin ankarasti, mutta suli tämän hymyn edessä. -Sinä taidat olla onnellinen?

-Ehdottomasti. Sulhasmies näki Catriona Bairdin menevän verannalle ja kiiruhti tämän perään.

-Lieneekö kahta kolmannetta, Betty hymähti itsekseen huvimajan vihreässä hämäryydessä, kun John samassa istahti kynnykselle.

-Etkö sinä tule teelle? veli kysyi.

-Tulen kohta, antaa Stuartin nukkua vielä. Mitä sinulle kuuluu? Tai turhaanhan minä kysyn, olen kuullut uutiset ylenemisestäsi.

John hymyili.

-Kiinnostaako minun ikävystyttävä elämäni sinua, kun voit seurata paljon jännittävämpiä tapahtumia?

-Mitä sinä tarkoitat?

-Davyä tietysti — ja Miriamia.

-Älä viitsi!

-Eihän äiti ole täällä muusta puhunutkaan aina kun Davy on livahtanut tiehensä. En jaksa uskoa, että hän on paheksunut edes minun ja Lillianin seurustelua yhtä voimallisesti.

Betty ojensi kätensä ja silitti veljensä vaaleita hiuslaineita.

-Hän ei ole ehtinyt pelätessään, mistä syystä sinut milloinkin pidätetään! Viipyykö Lillian täällä kauan?

-Lähdemme ylihuomenna yhdessä takaisin. John katseli ylös taivaalle, joka kaartui pehmeänä vuorenrinteiden yllä.

Jokin veljen äänessä sai Bettyn havahtumaan.

-John!

Tämä alkoi nauraa ja kääntyi.

-Sinä olet näissä asioissa varsin tarkkavaistoinen, sisko hyvä!

-Milloin se tapahtui?

-Eilen iltapäivällä. Olen kerännyt rohkeutta kauan, mutta nyt päätin, ettei Davy saa sentään ehtiä edelleni.

Betty ohitti viimeisen kommentin ja keskittyi täysin tähän onnelliseen uutiseen.

-Julkistatteko te sen tänään?

-Emme. Minun on puhuttava vielä Lillianin vanhempien kanssa, vaikka ymmärtääkseni heillä ei ole mitään tätä vastaan — ukko kuuluu jo keväällä nimitelleen minua saamattomaksi, kun en saa kosittua.

-Minä olen niin iloinen. Betty hymyili sydämellisesti. -Tietävätkö isä ja äiti?

-Kerroin heille aamulla. Oletin, että se on heistä hyvä uutinen, ja he tarvitsivat vähän piristystä ennen Marian-tädin saapumista. John vakavoitui. -Davyn seikkailut eivät ole tehneet heille hyvää, eivät mitkään niistä.

-Mitä mieltä äiti on Miriamista? Betty kysyi suoraan.

-Tiedäthän, että hän pitää tästä kovasti. Mutta…

Mutta. Pieni sana toi hiljaisuuden vanhaan huvimajaan.

-Minä puhuin Davyn kanssa illalla, John jatkoi. -Tai hän tuli puhumaan minun kanssani… Lillianista ja Miriamista.

Betty ei sanonut mitään, vaan odotti. Hän tiesi, että kuivakka liikemiesveli saattoi olla joskus hämmästyttävän viisas.

-Minä kerroin hänelle, mitä sinä neuvoit, kun olimme aikoinaan Lillianin kanssa tutustuneet ja hänen isänsä raivosi saatuaan sen selville.

-Minä muistan, Betty sanoi hiljaa.

-Sinä käskit minun voittaa herra Constablen puolelleni olemalla rehellinen, ahkera ja kunniallinen, välttämällä luvattomia kohtaamisia Lillianin kanssa ja vasta ajan myötä pyytämään lupaa tämän tapaamiseen.

-Kerroitko myös, miten huonosti neuvoani noudatit? Will-eno heitti sinut pellolle…

-...ja sinä menit puhumaan puolestani. Kyllä, kerroin senkin, mutta en siinä mielessä, että olisin Davylle moista suositellut.

-Davy muistutti minua siitä, että pidin sinun puoliasi, mutta en hänen.

-Davy ei tajua, että Lillianin isä on kuitenkin Will-enon liikekumppani, samaa yhteiskuntaluokkaa rikkauksistaan ja aatelisesta vaimostaan huolimatta. Somervillet ovat jotakin aivan muuta.

-Sanoiko hän mitään… onko hän…

-Ymmärsin, ettei hän ole kosinut. Sitä en tiedä, aikooko hän. Kuljetusalus lähtee huomenna etelään, joten pojalle tulee kiire. John nousi. -Tuonko sinulle syötävää?

-Ei kiitos, Stuart on nukkunut pian tarpeeksi ja tulemme sitten teelle. Kerrothan onnitteluni Lillianille, mikäli en pysty puhumaan hänen kanssaan kahden kesken! Betty hymyili sydämellisesti veljelleen, joka näytti suorastaan säteilevän onnea ja lupasi viedä terveiset perille.

-Nyt on käsitelty rakastumista, kihlautumista ja häitä, Betty ajatteli itsekseen, kun John lähti. -Mitähän seuraavaksi. Kas, Rob!

-Sinua kaivataan teepöydässä, pikku sisko, Rob sanoi ja istuutui vuorostaan huvimajan kynnykselle.

-Näköjään, sen verran paljon seuraa minulla on täällä ollut! Jos olisin juonut kupillisen teetä joka kerran, kun sitä on minulle tämän päivän aikana ehdotettu, hölskyisin.

-Siitä on pitkä, kun olen ollut täällä — huvimajassa, tarkoitan. Rob nojasi päätään ovipieleen, ja hänen täydellinen profiilinsa korostui pensaiden vehmautta vasten. -Joskus — joskus sitä haluaisi päästä edes neljännestunniksi takaisin entisiin huolettomiin aikoihin.

-Mihin sinä Annan ja lapset jätit? Betty kysyi kuin muistuttaakseen veljeään siitä, ettei tämä ollut enää hurjasteleva nuori naistennaurattaja, vaan kylän arvostettu opettaja.

-Jennie on järjestänyt lastenseimen omenapuiden alle, tuo hirvittävä meteli kuuluu sieltä. Anna meni vähän lepäämään.

Betty, joka tuntui tänään olevan erityisen herkkä kaikelle, sille, mitä rivien välissä sanottiin, henkäisi.

-Ei kai…

Rob käänsi katseensa sisareensa ja hymyili äkkiä ujosti.

-Jos… jos kaikki menee hyvin, niin lapsen pitäisi syntyä maaliskuussa. Tai — no, appi sanoi, että hän kuulee kahdet sydänäänet.

-Rob!

-Ottaen huomioon, että sisarussarjassamme on kahdet kaksoset, on jo aikakin. Rob virnisti, mutta näytti samalla vähän kauhistuneelta.

-Tohtori Cameron on saattanut maailmaan monet kaksoset, Betty lohdutti. -Tuskin hänen omalla tyttärellään on tässä tilanteessa mitään hätää.

-En minä murehdikaan sitä niin kuin myöhempiä aikoja. Rob hymähti, sitten hän vakavoitui. -Itse asiassa, pikku sisko… Olen puhunut isän kanssa. Tästä talosta, tarkoitan.

Kuluneiden kuukausien aikana Betty oli lähes unohtanut edellissyksyisen järkytyksensä. Ehkä oli parempi niin: todellisten vastoinkäymisten jälkeen hän ei ollut asiasta enää aivan yhtä kauhuissaan. Mutta silti Robin sanat saivat kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiissään.

-Me haluaisimme muuttaa, ennen kuin kaksoset syntyvät, Rob jatkoi, selvästi vaivautuneena Bettyn vaikenemisesta. -Ja ennen kuin Anna on liian väsynyt laittaakseen taloutta kuntoon. Käytännössä… ennen joulua.

-Oh! Betty ei voinut estää parahdusta. Ennen joulua! Eikö hän saisi koskaan enää tulla kotiin jouluksi? Samassa hän muisti Duncanin nuhteet ja pakotti itsensä sanomaan: -Tietysti se on viisainta.

-Laitamme paperit kuntoon syksyn aikana, ja minä haen lainan voidakseni maksaa teidän muiden osuudet, Rob jatkoi. -Mhairi on luvannut jäädä meidän palvelukseemme — ja tietysti Effie, vaikkei hänestä enää työhön juuri olekaan. Äiti sanoo, että pystyy hyvin hoitamaan yksin pienen talouden Sellorin talossa.

Pienen talouden! Hänen äitinsä, jonka helmoissa oli pyörinyt kymmenen lasta, ja joka oli silti luonut Kuusikukkulasta koko suuren suvun kohtaamispaikan, halusi hoitaa pientä taloutta!

-Mikäli minä Duncanin puheista ymmärsin, raha tulee teille tarpeeseen, sanoi Rob vähän hermostuneena. -Vaikka ei tämä paikka tietysti kovin arvokkaaksi ole arvioitavissa.

Eikö Kuusikukkula olisi arvokas! Sehän oli korvaamaton! Betty kumartui Stuartin puoleen, ettei Rob olisi nähnyt kyyneliä hänen silmissään. Tietysti se oli vain talo, kuten Duncan oli sanonut — mutta millainen talo! Miten täynnä muistoja!

Stuart avasi harmaat silmänsä, hymyili äidilleen ja sanoi:

-Tutu ävä!

-Niin, Stuart on hereillä, Betty mumisi ja nosti lapsen syliinsä, vaikka tämä pyrki lattialle. -Mennäänkö teelle, Rob?

-Oletko sinä pahoillasi? Rob nousi ja katsoi sisareensa. -Ymmärrät kai…

-Ymmärrän, tietysti ymmärrän. Kas, Jamie!

-Äiti kaipaa sinua, Bet, Jamie sanoi ilmestyessään pensaiden seasta. Vielä aamulla isoveli oli näyttänyt turhantärkeältä kaupunkilaislakimieheltä mittatilauspukuineen ja huolellisesti opeteltuine brittiaksentteineen. Nyt hän kulki ympäri paitahihasillaan ja harteillaan Geordie, joka ohjasi “ratsuaan” kiskomalla isäänsä hiuksista. -Sinun pitää tulla kuulemma kertomaan Ruthin loistavasta esiintymisestä kevättutkinnossa.

-Tapasin rehtori MacIntoshin joku aika sitten, ja hän kiitti kovasti Ruthin lahjoja, Rob mainitsi.

Betty suuteli Stuartia ja laski tämän sitten juoksemaan kohti kuistia. Kai sen näin täytyi olla: saatuaan koko päivän elää suvun parissa vanhassa kodissaan hänen oli aika luopua Kuusikukkulasta ja menneisyydestä — olihan hänellä tulevaisuus. Duncan laskeutui kuistin portaita ja Stuart juoksi suoraan tämän syliin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti