tiistai 25. maaliskuuta 2014

27. luku: Jäähyväisten jälkeen


-Oletko varma tästä? Cathy Stewart kysyi pinotessaan lautasia.

-Onhan se viisainta. Muuten jonkun pitäisi huomenna anivarhain lähteä tuomaan Davyä Fort Williamiin, Betty sanoi rauhallisesti ja laskosti likaiset lautasliinat. -Hirveä tiski!

-Effie hoitaa sen. Hän jaksaa vielä tiskata, kun saa istua. Äiti huokasi. -Puhuiko… Rob sinulle?

Betty nyökkäsi, sillä hän pelkäsi äänensä kavaltavan ajatuksensa, jos vastaisi.

-Minä tulin tänne morsiamena yli kolme vuosikymmentä sitten, Cathy-rouva sanoi ja pysähtyi hetkeksi kesken kuistin pöydän raivaamisen katsoakseen ympärilleen. -Nämä ovat olleet onnellisia vuosia… Mutta olen onnellinen siitäkin, että saan jatkaa eteenpäin. Sellorin talo on täsmälleen sopiva isällesi ja minulle sitten, kun Mary ja Eliza ovat lähteneet kotoa. Ja Rob ja Anna puolestaan tarvitsevat tilaa nyt, kun… joko kuulit?

-Kuulin, Betty sanoi ja hymyili. Hänen piti ymmärtää, että tämä oli kaikin puolin järkevin ratkaisu. Mutta niin oli myös se, jota Betty oli juuri ehdottanut — pitääkseen edes vähän Davyn puolta. -Toivottavasti Miriam ei ole kovin väsynyt.

-Onhan Davy häntä lohduttamassa, äiti sanoi happamalla äänellä, jota Betty ei muistanut aiemmin kuulleensa. -Minun mielestäni Davyn pitäisi yöpyä kotona.

-Ja höpsis, Betty sanoi. -Kun Rose ja Charlie kerran ajavat Fort Williamin kautta ja pääsemme heidän kyydissään, on viisasta että Davykin tulee.

-Et kai sinä toivo, että…

-Minä olen puhunut Davyn kanssa, Betty sanoi terävästi. -Mutta minulla ei ole sydäntä kieltää heiltä viimeisiä yhdessäolon hetkiä.

-Joko pääsemme pian lähtemään? Charles Moore ilmestyi kuistille. -Minun pitäisi ehtiä illan aikana käydä vielä parin potilaan luona kotona Ballachulishissa.

-Mene toki, äiti sanoi. -Tytöt tulevat auttamaan siivoamisessa.

Kotimatka oli hiljainen, vain Rose ja Charlie puhelivat hiljaa vaunujen etuistuimella ja Stuart selitti Ruthille jotakin omaa asiaansa. Betty näki sivusilmällä, että Davy oli puristanut Miriamin käden omaansa.

-Kiitos, Davy sanoi myöhemmin Koivurannassa laskiessaan reppunsa eteisen lattialle. -Mukavaa, että saan olla yön täällä — ei tarvitse nousta niin varhain.

-Sitä minäkin ajattelin, Betty valehteli sujuvasti. Sitten hän nousi varpailleen nostaakseen Stuartin merimieslakin naulakon päälle ja samalla kuiskasi Davyn korvaan: -Minä uskon, että sinä olet järkevä.

Päivä oli ollut lämmin, eikä iltakaan juuri viilentynyt. Elokuinen hämäryys peitti talon suojiinsa, mutta ikkunoita oli pidettävä auki.

Davy ja Miriam istuivat yhä verannalla, vaikka kello oli jo paljon. Lopulta Betty raotti varovasti ulko-ovea aikomuksenaan määrätä molemmat nukkumaan, koska aamulla Davyllä olisi aikainen ylösnousu.

Verannalla oli aivan hiljaista. Miriam istui toisessa korituolissa, mutta toinen oli tyhjä. Davy oli istuutunut lattialle Miriamin jalkojen juureen tämän polveen nojautuen, ja tytön herkät sormet hyväilivät nuoren sotilaan auringonhaalistamia hiuslaineita.

Täysin äänettömästi Betty otti askeleen taaksepäin ja sulki oven.

-Eikö haulikkoa tänä iltana? Duncan kysyi hymyillen, kun Betty livahti makuuhuoneeseen.

-Ei. Bettyn ääni värähti. -He eivät tiedä, koska tapaavat — ehkä eivät enää koskaan — joten haluan, että heillä on edes muistoja.

Seuraavana aamuna Koivuranta oli niin hiljainen kuin talo vain voi olla, kun joku on lähtenyt ja vienyt sydämiä mukanaan. Davy oli poissa; repun tilalla eteisessä tuntui olevan tyhjä kolo, hiukan vinoon jäänyt tuoli keittiössä täytti koko huoneen. Stuart hoki enoaan eikä ymmärtänyt, kun hänelle koetettiin sanoa tämän lähteneen hyvin, hyvin kauas.

Miriam näytti siltä, kuin olisi vanhentunut vuosia yhdessä yössä. Betty mietti itsekseen, oliko sittenkään tehnyt viisaasti. Olisiko pitänyt pakottaa Davy ja Miriam hyvästelemään jo eilen, mieluiten koko suvun edessä, ilman mitään tunteenpurkauksia?

Aikanaan Duncan lähti avaamaan kaupan ovia. Betty oli kiitollinen, että sai jäädä sekoittamaan teetään. Ikävä kouristi sydäntä niin, että hän tuskin pystyi puhumaan. Miten se mahtoi kouristaa Miriamia!

-Sinun pitäisi varmasti mennä lepäämään, hän sai lopulta sanotuksi huomatessaan, että Miriam oli todella näännyksissä.

Tyttö nosti katseensa teekupista, ja ensimmäisen kerran Betty näki tämän tummien silmien leimuavan raivosta.

-Toivottavasti sinä olet nyt tyytyväinen!

-M-mihin? Betty änkytti järkyttyneenä Miriamin ilmeestä ja äänensävystä.

Miriam työnsi tuolinsa taaksepäin niin, että matto rullautui edellä. Hänen povensa kohoili kiivaasti ja hänen tuntui olevan vaikea itsekin löytää sanoja.

-Sinä — ilman sinua — ellet olisi… Tyttö nielaisi. -Ellet sinä olisi sekaantunut meidän asioihimme, Davy olisi…

-Kas niin, poika on jo syönyt, hän haluaa varmasti leikkimään. Rouva Wallace sieppasi Stuartin pöydän äärestä ja hätisti samalla Ruthin ylös. -Menkääpä nyt ulos ruokkimaan kanat!

-Niin mutta… Ruth katsoi haikeana lautaseensa, joka oli vielä puolillaan.

-Hop hop, minä tulen mukaan. Rouva Wallace paimensi Ruthin edellään eteiseen.

Betty oli vähältä tarrata kotiapulaistaan esiliinankulmasta, sillä nyt jos koskaan hän olisi tarvinnut rouva Wallacen järkeä. Toisaalta hän oli sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, ettei pöydän ääressä istunut kahta romanttista tyttölasta.

Miriam näytti siltä kuin ei olisi huomannut lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Sen sijaan hän alkoi saada puhekykynsä takaisin.

-Minä luulin, että sinä haluat minun parastani! Ja sitten sinä menet puhumaan Davylle… Eikä hän… Miriam hengitti syvään kuin vauhtia ottaen saadakseen sanottua lauseen lopun: -Hän ei kosinut, koska sinä olit kieltänyt!

-Taivas varjele, Betty puuskahti ja olisi halusta tarttunut veljeään korvista ravistellakseen. Hän ei ollut suinkaan tarkoittanut, että tämä lavertelisi Miriamille kaikki hänen sisarelliset neuvonsa. -Miriam, ole nyt järkevä.

-Järkevä, Miriam toisti niin ivallisesti, että Bettyä kylmäsi. -Kas kummaa, että juuri minun on oltava järkevä! Kaikkien muiden parien tukena sinä olet ollut, mutta kun kyse on minusta…

-Miriam, Betty sanoi parhaalla opettajattarenäänellään, eikä se näyttänyt menettäneen tehoaan vieläkään, sillä tyttö vaikeni. -Mitä sinä sitten olisit halunnut? Että te olisitte menneet salakihloihin — koska Davy ei voi vielä pyytää kättäsi, eihän hänellä ole sinulle mitään tarjottavana! Entä jos vanhemmillasi on omat suunnitelmansa?

-Heitäkö minun on toteltava? Miriam sähähti.

-Sen sinä tiedät itsekin. Etkä sinä voi sitoutua vuosiksi odottamaan…

-Niinkö sinä kuvittelet! Miriam nousi ja riuhtaisi kävelytelineensä lähemmäksi. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. -Sinäkö kuvittelet, että Davy vain leikillään…

-Minä en kuvittele mitään sellaista, Betty sanoi lujasti. -Minä vain toivon, että te ette tee asioita, jotka huonontaisivat mahdollisuuksianne vanhempiesi silmissä!

-Minä luotin sinuun, Miriam tiuskaisi. -Siksi minä uskalsin suostua tähän Davyn suunnitelmaan!

-Sinä voit aina luottaa minuun, Betty vakuutti ja koetti pitää äänensä kurissa. -Sinun pitää uskoa, että minä ajattelin teidän parastanne! Muutaman vuoden kuluttua, kun Davyn tilanne on toinen... Ja ehkä sinun selkäsikin… Elämä siirtomaissa ei ole helppoa terveellekään.

-Minä tiedän kyllä mihin pystyn. Miriam nakkeli niskojaan. -Sinä olet kuin äiti — luulet, että minä olen täysin avuton ja tyhmä vain siksi, etten kävele kunnolla!

-Sellaista minä en luule, hyvä lapsi. Mutta sinun pitää käsittää...

-Sinä olit minun ikäiseni, kun sinua kosittiin ensimmäisen kerran! Miriam tiuskaisi.

Betty räpytteli silmiään. Hän ei ensinnäkään ymmärtänyt, mihin Miriam lauseellaan tähtäsi, eikä voinut kuvitella, mistä tämä oli saanut tuollaisen asian tietoonsa. Olivatko pikku padat Eliza ja Mary kuulleet aikoinaan jotakin, joka oli välittynyt Ruthin kautta Miriamin korviin?

-Jos sinä nyt jotenkin kuvittelet sen seikan kuuluvan tähän, niin varmaan myös tiedät, että annoin sille kosijalle rukkaset. Bettyn ääni värähti.

Miriam tarttui kävelytelineeseensä ja käänsi sen kohti kamarinsa ovea. Hänen huulensa värisivät, kun hän sinkosi olkapäänsä yli viimeisen nuolen:

-Minä toivon, että olisin jäänyt Edinburghiin, koska silloin… silloin ainakin saisin vielä kuvitella, että sinä välität minusta!

Betty aikoi sanoa jotakin, mutta Miriam oli jo lyönyt oven kiinni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti