keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

28. luku: Betty kirjoittaa

 
Yläkerrassa oli hiljaista. Aurinko oli lämmittänyt pienen työhuoneen niin kuumaksi, että Betty avasi haan ja työnsi ikkunan auki. Hän nojautui ulos, mutta ei nähnyt kyyneliltään kesän kauneutta.

Miriam oli niin nuori, hän oli rakastunut, hän kuvitteli kärsineensä vääryyttä. Hänelle maailma ja elämä olivat tässä ja nyt, hän ei osannut katsoa yhtään kauemmaksi. Betty oli itse ollut täsmälleen samanlainen tuossa iässä.

Mutta tieto siitä ei lohduttanut häntä. Miriam oli lukinnut ovensa eikä avannut sitä kaikista aneluista huolimatta. Sen sijaan huoneesta oli kuulunut sydäntäsärkevää nyyhkytystä.

-Antakaa hänen olla, rouva Fleming, kyllä hän siitä tyyntyy, oli rouva Wallace neuvonut. -Nuorten tyttöjen mieli vaihtelee kuin huhtikuun sää!

-Hänen ei saisi järkyttyä noin, Betty oli mutissut syyllisenä.

-Ja höpsis. Jos hänen selkänsä on kipeä, ei se tarkoita, etteikö hän kestäisi samoja tunteita kuin muutkin ihmiset. Hänet on vain hemmoteltu pilalle ja nyt siitä saadaan maksaa!

Niistäessään nenänsä Betty mietti, oliko rouva Wallace sittenkin oikeassa. Hän tiesi, että rouva Somerville oli suojellut tytärtään kaikin tavoin, liiaksikin. Silti Miriam oli aina ollut niin ystävällinen ja lempeä, ettei hän vaikuttanut millään tavalla hemmotellulta. Mutta johtuiko se vain siitä, että yleensä Miriam oli saanut mitä tahtoi?

Betty huokasi ja istuutui nojatuoliin. Miksi hän oli mennyt sekaantumaan koko asiaan? Miksei hän antanut Davyn ja Miriamin tehdä typeryyksiään? Oliko hän veljensä vartija?

Oli, sitä hän oli. Hän ei olisi voinut sallia nuorten pilaavan tulevaisuuttaan hätäilemällä ja toimimalla salaa. Kun kerran hänen vanhempansa olivat täysin selvillä siitä, millaiset Davyn ja Miriamin välit olivat, pitäisi myös Miriamin vanhemmilla olla mahdollisuus sanoa asiaan mielipiteensä.

Betty sulki silmänsä ja hieroi ohimoitaan toivoen, että saisi orastavan päänsäryn vielä kääntymään. Samalla hän ei voinut olla ajattelematta Miriamin syytöstä siitä, miten hän oli ollut kaikkien muiden parien tukena.

Suljettujen luomiensa läpi Betty näki itsensä laukomassa Sir Edvard ja lady Florence Mailfordille erinäisiä totuuksia, joiden ansiosta Sarah ja Neil olivat nyt onnelliset vanhemmat. Hän näki itsensä rukoilemassa Isoäidiltä Rosielle lupaa tavata Ian Vernonia — Walter Constablen toimistossa puhumassa Johnin puolesta — Kuusikukkulalla vakuuttamassa isälle, että Annien pitäisi saada kihlautua, kun tämä sitä tahtoi.

-Duncan on oikeassa, Betty mutisi itsekseen ja siirtyi hieromaan silmiään kuin uninen lapsi. -Minun pitää lakata sekaantumasta ihmisten asioihin. Tai sitten minun pitäisi ainoastaan suosia avioliittoja, hän jatkoi värähtäen muistaessaan Mallyn edellissyksynä lähettämän katkeran kirjeen.

Avoimesta ikkunasta kuului kadulla kulkijoiden ääniä, ja aurinko maalasi kultaisen ruudun kirjoituspöydän kanteen. Betty ojensi kätensä ja tarttui hajamielisesti pöydällä olevaan pieneen kalenteriin. Hän ei ollut koskenut siihen, kuten ei mihinkään muuhunkaan tässä huoneessa, sitten viime talven.

Alkuvuoden sivut olivat täynnä merkintöjä: tilattujen kirjoitusten takarajoja, naisyhdistyksen kokous, muutamia nopeasti muistiin sutaistuja kertomusten aiheita. Sitten sivut muuttuivat yhä puhtaammiksi. Siellä olivat enää vain läheisten syntymäpäivät, jotka Betty oli tapansa mukaan vuodenvaihteessa siirtänyt vanhasta kalenterista uuteen.

Ja tämän viikon kohdalle hän oli piirtänyt kukkaköynnöksen. Näinä päivinä oli lapsen ollut tarkoitus syntyä.

Itku tuli niin rajuna, että Betty taipui kaksin kerroin tuolissa ja valitti ääneen. Pimeys, joka oli ollut nielaisemaisillaan hänet kevään kuukausina, tuntui vaanivan lähellä — rotko oli vain yhden askeleen päässä. Ehkä oli niin, että Miriam kesti mielenliikutuksia, mutta Bettystä tuntui, että hän ei kestäisi enää yhtään tragediaa.

Hän itki, kunnes kyynelet loppuivat, ruumis oli jäykkä kouristuksesta ja päässä tuntui takovan tuhat moukaria. Rotko oli sulkeutunut — tällä erää. Tulisiko se tästä lähtien aina kulkemaan hänen polkunsa vieressä? Pitäisikö hänen lopun elämäänsä varoa pienintäkin horjahdusta, ettei liukuisi syvyyteen?

Betty nousi mennäkseen huuhtelemaan kasvonsa ja hakeakseen päänsärkypulverin. Laskiessaan kalenteria takaisin pöydälle hän huomasi kynätelineen vieressä paksun, kuluneen vihon. Se oli sama vihko, johon hän oli kirjoittanut epätoivoisia runojaan Duncanin sairastaessa, ja sen jälkeen yhtä ja toista onnellisempaa.

Hän oli kirjoittanut noina hirveinä päivinä ja öinä, jolloin kukaan ei ollut voinut taata, jäisikö Duncan eloon. Kirjoittaminen oli ollut silloin se turvaköysi, joka piti hänet polulla, vaikka rotko aukeni. Milloin se köysi oli katkennut? Miksi hän oli antanut sen katketa?

Betty istuutui pöydän ääreen ja selaili vihkoa. Lopussa oli kymmenkunta tyhjää ruudutettua sivua. Hetken mietittyään hän otti täytekynänsä telineestä. Muste oli kuivunut, patruuna piti vaihtaa. Bettyn sormet tahriutuivat musteeseen, ja sen tuttu tuoksu tuntui herättävän jotakin hänen mielessään.

Kynän pyöristetty terä painui paperille, ja kuin arastellen Betty kirjoitti ensin päivämäärän, kuten aina konsepteihinsa. Muste kimalsi hetken kuin kyynel, ennen kuin kuivui ja himmeni. Betty puri huultaan, painoi terän uudelleen paperiin ja alkoi kirjoittaa.

-Betty?

Betty nosti päänsä ja räpytteli silmiään kuin olisi herännyt unesta. Ruth seisoi kynnyksellä ja näytti vähän pelästyneeltä.

-Voitko sinä hyvin?

-Voin — voin tietysti. Mitä nyt? Onko Stuart kunnossa?

-Lounas on pöydässä.

Lounas? Betty vilkaisi pientä pöytäkelloa, jonka rouva Wallace veti uskollisesti joka viikko. Se näytti jo hyvinkin lounasaikaa. Sitten hän katsoi alas vihkoonsa ja tajusi, että oli kirjoittanut sen viimeiset sivut aivan täyteen. Hän oli ollut kaukana — hyvin kaukana. Niska oli jäykkä ja auringon kultainen neliö siirtynyt pöydältä nojatuoliin.

-Varjelkoon, olenko minä tosiaan istunut tässä tunteja! Hän sulki täytekynän ja kuivasi nopeasti vihon viimeisen sivun.

-Kirjoititko sinä? Ruth kysyi hiljaa.

-Taisin kirjoittaa. Betty katsoi tyttöön, ja he hymyilivät toisilleen. Sitten Ruth melkein juoksi Bettyn luo ja kietoi kätensä tämän kaulaan.

Kuilu oli yhä siinä, polun vieressä, mutta turvaköysi oli taas luja ja tiukasti solmittu. Betty suuteli Ruthin hiuksia.

-Joko Miriam on tullut ulos? hän kysyi hiljaa.

Ruth puisti päätään.

-Rouva Wallace sanoi, että routa ajaa porsaan kotiin, tai ainakin lounaspöytään. Vaikka minä en voisi syödä, jos sydämeni olisi särkynyt!

-Miriamin sydämellä ei pitäisi olla mitään ongelmia, Betty sanoi lujasti. Yhtäkkiä hän tunsi itsensä hyvin selväjärkiseksi ja rauhalliseksi. -Hän on nyt vain lapsellinen. Tule, mennään syömään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti