torstai 27. maaliskuuta 2014

29. luku: Kaksi sähkettä

 
Elokuun 11. päivänä
“Miriamin ja minun välillä on nyt viikon päivät vallinnut jonkinlainen viileä sovinto. Rouva Wallace aliarvioi Miriamin sisun, sillä tyttö pysytteli taannoin huoneessaan pitkälle iltapäivään. Kun hänen lopulta oli pakko tulla ulos, minun sydämeni oli särkyä, niin itkettyneeltä Miriam näytti.

Olen sanomattoman pahoillani siitä, että Miriam tuntuu tosiaan kuvittelevan minun ilkeyksissäni sekaantuneen heidän asioihinsa. Mutta olen sanomattoman kiitollinen siitä, että minulla on mies, joka ei sano ‘mitäs minä sanoin’. Sen sijaan Duncan vakuuttaa, että aika auttaa — tässäkin.

Mutta tunnustettava on, että minulla on ollut hilpeämpiäkin syntymäpäiviä.”

Elokuun 19. päivänä
“Sovimme alkukesästä, että Miriam palaisi kotiin syyskuun puolivälissä, koska silloin Somervillet ovat jo myös Edinburghissa. Tänään leikitin Stuartia olohuoneessa lounaan jälkeen, kun kuulin puhelimen soivan kaupan takahuoneessa. En kiinnittänyt siihen sen kummempaa huomiota, ennen kuin Duncan avasi välioven ja kutsui minua.

Oletin jonkun haluavan puhua kanssani ja nostin Stuartin Miriamin syliin — tyttö istui seuranani, vaikka suostui keskustelemaan lähinnä säästä — mutta Duncan ojensikin minulle muistilehtiön sivun, johon oli hauskalla pystyllä käsialallaan kirjoittanut muutaman rivin.

-Lennättimestä soitettiin, hän sanoi. -Sinulle on kaksi sähkettä.

En ole elämässäni saanut montakaan sähkettä. Olen ehtinyt aina kertoa asiat kirjeessä tai kiireellisissä tapauksissa käyttänyt puhelinta. Sähkeitä lähetetään vain äärimmäisissä tilanteissa: kun halutaan onnitella jostakin ihanasta tai kertoa jostakin kauheasta.

-Molemmat tulivat kuulemma laivalta — eri laivoilta, Duncan jatkoi avuliaasti, kääntyi ja palasi kauppaan kuin ei mitään sen kummempaa olisi tapahtunut.

Minä luin.

Ensimmäinen sähke oli lyhyt, mitäänsanomaton ja kaiken kertova. Toivottavasti olet tyytyväinen stop Miriamille terveisiä stop Davy.

Toinen oli vielä lyhyempi ja nostatti ihoni kananlihalle. Miriam kotiin heti stop Roderick Somerville.”

Elokuun 20. päivänä
“Kirjoitin eilisen tekstin pikaisesti juuri ennen nukkumaanmenoa, sillä sähkeiden saavuttua en ehtinyt juuri edes istua. Nyt siis enemmän.

En käsittänyt kummastakaan sähkeestä yhtään mitään — paitsi sen, että jokin oli todella hullusti. Miriam tuijotti minua nälkäisin silmin, selvästi tajuten, että viestit liittyivät häneen. Minä en sanonut mitään, vaan lähdin soittamaan Lime Houseen.

Sieltä vastasi vanha rouva Somerville, Miriamin isoäiti, joka oli hälytetty paikalle valmistamaan taloa tytön ajateltua pikaisempaan paluuseen. Hän on hyvin hillitty rouva, jonka en ole koskaan kuullut suhtautuvan mihinkään tai kehenkään suurella lämmöllä. Yleensä olen kuitenkin tuntenut hänen pitävän minusta. Nyt hänen äänensä oli niin hyytävä, että kuulotorvea pitelevää kättäni alkoi paleltaa.

Rouva Somerville oli saanut pojaltaan pidemmän viestin, jonka sisältöä ei toki kertonut. Sen kuitenkin ymmärsin suoraan sanottuna ja rivien välistä, että Miriam haluttiin pois minun ja perheeni vaikutuspiiristä niin nopeasti kuin suinkin.

Loppusoiton jälkeen seisoin hetken puhelimen vieressä ja kokosin itseäni. Yhdistämällä nämä tiedonmurut Davyn sähkeeseen olen melko varma, että poika parka on noudattanut neuvoani ja ottanut yhteyttä Miriamin vanhempiin. Mutta toisin kuin minun vanhempani, jotka aikoinaan rohkaisivat Duncania, Somervillet ovat selvästi kauhuissaan.

Olen tietysti aina iloinen, kun kirjakaupassamme on asiakkaita. Tänään olisin kuitenkin halunnut heittää ulos jokaisen, joka viivytteli vähänkin tarpeettomasti. Olin räjähtää, kun herra Irvine oikein istuutui kamiinan vieressä olevalle tuolille rupatellakseen. Ellei Duncan olisi niin viisas ja tullut takahuoneeseen muka hakemaan sieltä jotakin kirjaa, emme olisi pystyneet vaihtamaan sanaakaan tästä tilanteesta.

Erittäin pikaisen neuvonpidon tuloksena minä kiiruhdin pakkaamaan Miriamin tavaroita, ja myymälän hiljentyessä Duncan soitti asemalle ja sai tietää, että ensimmäinen juna etelään lähtisi illansuussa.

Olen ollut Davyn lähdöstä asti pahoillani siitä, että Miriam suhtautuu minuun niin nurjasti. Entistä onnettomampi olin nyt tajutessani, ettemme mitenkään ehtisi puhua asioita selviksi ennen hänen lähtöään, vaikka hän sitä tahtoisikin. Ja kaiken lisäksi tunsin tehneeni hirvittävän, kaamean virheen.

Miksi en antanut Davyn kosia? Miksi en antanut nuorten mennä salakihloihin? Kukaan ei olisi tiennyt asiasta eikä järkyttynyt — ja ehkä jo muutaman vuoden kuluttua Davy olisi voinut avoimesti pyytää Miriamin kättä. Miriamilla olisi ollut salaisuutensa hellittävänä yksinäisinä päivinään ja Davyllä syy palata kotiin. Ketä se olisi vahingoittanut?

Mutta ei. Minun piti leikkiä kunniallista sisarta ja sekaantua asioihin, jotka eivät minulle millään tavalla kuulu, antaa neuvoja, joista en mitään tiedä. Nyt olen onnistunut pilaamaan monen ihmisen elämän!

Toisaalta oli siunattu asia, että meille tuli niin hirmuinen kiire, enkä ehtinyt ajatella paljoakaan kasatessani Miriamin omaisuutta. Miriam itse, joka yleensä on reipas ja niin näppärä kuin liikkumisvaikeudet sallivat, oli nyt täysin avuton, ja ilman Ruthia ja rouva Wallacea eivät matka-arkut olisi olleet ajoissa valmiina.

Hyvästelimme portilla aivan toisenlaisissa tunnelmissa kuin melkein kaksi kuukautta sitten toisemme tapasimme. Miriamin silmissä oli kyyneliä ja hänen tiukassa syleilyssään olin aistivinani pahoittelua, mutta kuten sanottu, puhua emme ehtineet.

Koska oli lauantai, Duncan sulki kaupan aiemmin ja ehti saattamaan Miriamin vuokravaunuissa asemalle. Me jäimme portille vilkuttamaan, Ruth kainalooni painautuneena, aivan kuin olisi tahtonut lohduttaa minua olemassaolollaan. Olen iloinen, että Ruth suhtautuu tähän kaikkeen lopulta järkevästi; pelkäsin, että hän ottaa ihailemastaan Miriamista liiaksi mallia ja alkaa dramatisoida.

Ilta oli oudon hiljainen. Kylvyn jälkeen Ruth, joka normaalisti lörpöttelee lakkaamatta, kyyhötti sohvannurkassa lukemassa. Stuart, joka yleensä juoksee, touhuaa ja tarinoi, keskittyi täysin leikkihevosiinsa. Duncan, jolla on lauantaisin tapana lukea meille ääneen jonkin uuden romaanin näytekappaletta, vetäytyi kaupan takahuoneeseen väittäen tekevänsä kirjanpitoa. Minä kätkeydyin aikakauslehden taakse toivoen voivani kadota sen sivuille.”

Elokuun 22. päivänä
“Kaatosade alkoi sunnuntain vastaisena yönä ja on jatkunut kaksi päivää. Emme ole siis päässeet kirkkoon emmekä mihinkään muuallekaan, mistä olen tyytyväinen: Miriamia kaivattaisiin, enkä todellakaan tahdo vastata kysymyksiin.

Sen sijaan olen istunut työhuoneessani ja hakannut pitkästä aikaa Sihteerin näppäimiä. Nyt olen kirjoittanut puhtaaksi sen, mikä paperille Davyn lähtöpäivänä piirtyi. Ennen kuin ehdin ruveta ajattelemaan mitään, pakkasin liuskat kirjekuoreen lyhyen saatteen kanssa ja kirjoitin kuoren päälle erään suuren kuvalehden osoitteen — tehkööt mitä tahtovat.”

Elokuun 28. päivänä
“Sain tänään Miriamilta niin pitkän kirjeen, että kuori suorastaan pullotti.

Tuijotin sitä ensiksi melkein pelästyneenä. Jos Miriamilla on minulle tämän kaiken jälkeen noin paljon sanottavaa, se ei voi olla mitään hyvää. Ainakaan en tahtonut lukea kirjettä muiden nähden, joten jätin sen avaamattomana odottamaan, kunnes olimme syöneet päivällisen. Sitten vetäydyin työhuoneeseen varmuudeksi muutamien puhtaiden nenäliinojen kanssa.

Luin kirjeen kahteen kertaan, ennen kuin tajusin sen sisällön. Sitten istuin kauan nojatuolissa ihmetellen sitä, miten hyvä Jumala meitä typeriä ihmisiä kuljettaa.

Miriam kirjoitti minulle kaiken sen, mitä olisi ehkä halunnut kesän aikana kertoa, mutta ei ollut monestakaan syystä voinut. Sydäntäni lämmitti se luottamus, jolla tyttö kuvasi näitä ‘elämänsä ihanimpia viikkoja’, kuten hän kirjoitti.

En aio kopioida kirjettä tähän, vaikka mieleni tekisi. Mutta jos Davy tuntee puoleksikaan noin voimakkaasti — ja tiedän, että hän tuntee — minun on aivan turha epäillä, että mikään este vastustavista vanhemmista kipeään selkään voisi olla heidän tiellään.

Miriam kirjoitti myös siitä, mitä Davyn lähdön jälkeen oli tapahtunut. Poskiani kuumottaa sekä ylpeydestä veljeni reippautta kohtaan että häpeästä, kun pakotin hänet moiseen.

Davyn ystävä oli kuljetusaluksen radistina, ja hän oli selvittänyt, missä kapteeni Somervillen laiva laskisi satamaan ennen kotiinpaluuta. Sitten Davy oli kirjoittanut Miriamin vanhemmille kirjeen, jossa — minun neuvoni mukaisesti — kertoi tunteistaan tyttöä kohtaan ja pyysi lupaa yhteydenpitoon tämän kanssa. Miten tavallisen korpraalin kirje oli lopulta päätynyt oikeaan satamaan ja satamakonttoriin ja sieltä mahtavalle kapteeni Somervillelle, jäi minulle hämärän peittoon, mutta ymmärtääkseni suulas veljeni oli saanut luotsin jotenkin sekaantumaan asiaan.

Jos siis minun vanhempani aikoinaan rohkaisivat Duncania, Miriamin vanhemmat eivät suinkaan ota kosijaa avosylin vastaan. Miriam vaikenee hienotunteisesti tarkemmista yksityiskohdista ja toteaa vain, että isoäiti on pitänyt hänelle ankaraa kuria ja että vanhempien palatessa on varmaan odotettavissa melkoinen keskustelu.

Tämä kaikki tekee minut lohduttomaksi — mutta sittenkin näen pimeässä pienen valonliekin. Lopultakaan en voi olla kuin ylpeä siitä, että Davy hoiti asiansa avoimesti, pystypäin. Ja, niin uskomatonta kuin se onkin, Miriam on leppynyt minuun.

‘Sinä olit oikeassa’, hän kirjoittaa. ‘Tiedän, että tästä tulee vaikeaa, ja että joudun olemaan vahva isän ja äidin kanssa. Mutta on helppoa olla vahva, kun on rehellinen. Nyt ajateltuna en ymmärrä, miksi edes harkitsimme asian salaamista. Mitä salaamista siinä on, ei mitään, minä tahtoisin huutaa sen koko maailmalle!’

Ja vielä:

‘Annathan minulle anteeksi kaikki pahat sanani, Betty rakas. Olin lapsellinen, kun haaveilin kosinnasta ja syytin sinua siitä, ettei Davy katsonut voivansa sitä vielä tehdä. Hän on oikea mies, ja minä tahdon olla hänen arvoisensa kaikin tavoin, vaikka se satuttaisikin. Meidän hetkemme tulee vielä, ja silloin minä toivon saavani ensimmäisenä kiittää Sinua onnestamme ja antamastasi avusta.’

Kyllä, tarvitsin jokaista mukaan varaamaani nenäliinaa, mutta eri syystä kuin olin luullut.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti