perjantai 28. maaliskuuta 2014

30. luku: Naisten salaisuuksia

 
-Oletko varma, että haluat minun lähtevän, Duncan kysyi ja kiristi reppunsa soljen.

-Tietenkin haluan, Betty sanoi hymyillen. -En edes muista, koska olisit päässyt millään tavoin huvittelemaan — naisyhdistyksen juhlia ei lasketa!

-Näetkö sinä kuninkaan ja kuningattaren? Ruth kysyi haltioissaan.

-Todennäköisesti. Fergusilla on hyvät kiikarit, joilla saattaa nähdä halvimmilta paikoilta aitioon. Duncanin silmät tuikkivat.

-Voi, silti minä toivoisin… Betty puri huultaan.

-Ja mitä niin? Duncan nosti syliinsä Stuartin, joka oli roikkunut isänsä housunlahkeessa.

-On ihanaa, että sairaalaan on saatu sijainen ja Fergus voi pitää vapaan viikonlopun — mutta…

-Ruth, minun lakkini taisi jäädä makuuhuoneeseen, juoksepa hakemaan, Duncan sanoi.

-Kyllä minä tiedän, että Betty aikoo sanoa jotakin Alice-tädistä, Ruth tokaisi nenäkkäästi.

-Nuori nainen, sinun olisi paras pitää suusi, jos haluat kuulla kuninkaan kuulumisia, Duncan sanoi ankarasti, ja tyttö katosi portaisiin. -Betty, emmekö me puhuneet tästä?

Betty kohautti olkapäitään ja pyyhkäisi näkymättömän pölyhiukkasen pois Duncanin tweed-kankaisen retkeilypuvun olkapäältä.

-Tietysti on hienoa, että Fergus sai lippuja Braemarin kisoihin ja on hankkinut auton ja luvannut ajaa teitä sinne — mutta eikö hän haluaisi viettää vapaata viikonloppuaan Alicen kanssa!

-Luuletko sinä, ettei minulla ollut mitään muita harrastuksia siihen aikaan, kun juoksin perässäsi? Duncan kysyi hyväntuulisesti. Ajatus retkestä Skotlannin suurimpaan urheilutapahtumaan, joihin myös kuningaspari osallistuisi, pehmensi hänen suhtautumistaan Bettyn huoliin.

-Ei se siltä vaikuttanut! Betty hymähti.

-No, sanotaan sitten niin, että Miriamin ja Davyn tapauksen jälkeen minä toivon sinun oppineen jotakin. Duncan suuteli Bettyä ja nosti sitten Stuartin niin korkealle, että poika hihkui riemusta. -Pidä huoli äidistäsi ja Ruthista, pikkumies! Kiitos Ruth, juuri tuota tarkoitin.

Kadulta kuului autontorven törähdys.

-Se on Fergus, Duncan sanoi, heitti repun selkäänsä ja veti Ruthin tuoman kuluneen lippalakin punaisen tukkansa suojaksi. -Pärjäättekö te nyt varmasti?

-Tietysti me pärjäämme, sinähän tulet jo huomenna takaisin! Pidä oikein hauskaa… Betty oli aikonut jatkaa “äläkä kylmety”, mutta sai hillityksi itsensä. Duncan oli lähdössä huviretkelle ensimmäisen kerran vuosiin, eikä hän aikonut nyt puhua mistään ikävästä.

-Tässä vähän evästä. Rouva Wallace sujautti voileipäpaketin Duncanin takintaskuun. -Katsokaa, ettette saa heittohirrestä päähänne. Minun serkkuni…

Ketään ei kiinnostanut rouva Wallacen serkku, sillä Duncan saateltiin portille yleisellä hälinällä. Fergus MacDonaldin auton kyydissä istuivat jo Mike Cameron ja kauppias Armstrongin vanhin poika Malcolm, ja nyt Duncan loikkasi etuistuimelle huolettomana kuin koulupoika.

Auton pakoputki paukkui ankarasti, kun Fergus painoi kaasua, ja iloisesti mekastava seurue katosi aamusumuun.

-Toivottavasti he tulevat ehjinä takaisin, rouva Wallace sanoi synkästi ja pyyhki käsiään esiliinaan. -Kun miehet päästää keskenään…

-Onhan heillä lääkäri mukana, Betty nauroi ja laski levottomana rimpuilevan Stuartin juoksemaan pitkin puutarhapolkua. -Ruth, kultaseni, menepä syömään aamiaista. Saat tuoda Bobbyn iltapäivällä koulusta mukanasi, Fiona on tulossa teelle.

Betty oli luvannut huolehtia kaupasta, koska syyskuinen lauantaipäivä oli yleensä rauhallinen. Postikortteja ja opaskirjoja hakevat kesälomalaiset olivat matkustaneet koteihinsa, koulukirjojen tarvitsijat tilanneet ja saaneet omansa, eikä joululahjoja vielä ajateltu. Hän pelkäsi vieläkin vähän kassakonetta, mutta onneksi asiakkaita ilmaantui yksi kerrallaan eikä jonoja syntynyt.

Teepöytään saapui Fiona Cameronin ja Bobbyn lisäksi myös Alice Gordon. Kun miehet olivat poissa, naisten keskustelu sai rönsyillä täysin vapaasti. Välillä he nauroivat niin, että Alice kaatoi kuppinsa, välillä pikku padat Ruth ja Bobby komennettiin ulos kuulemasta kaikkea.

-Oletteko aivan varma, ettette halua minun jäävän yöksi, rouva Wallace kysyi tiskatessaan astioita vieraiden mentyä.

-Hyvänen aika, ei meillä ole täällä mitään hätää, Betty sanoi iloisesti ja heilautti astiapyyhettä. -Menkää ihmeessä omaan kotiinne.

-Mutta illat ovat jo pimeitä ja…

-Ei minua pelota, vaikka Duncan on poissa, Betty vakuutti. -En ole aivan niin avuton!

-Murtomiehet tuntuvat tietävän, mistä talosta isäntä on matkoilla, rouva Wallace huomautti synkästi.

-Heille tulee kiireinen yö, sillä minä tiedän ainakin neljä kaupungista poissa olevaa miestä, Betty vastasi nenäkkäästi.

Huolettomista sanoistaan huolimatta Betty huomasi olevansa vähän säikky, kun syyskuinen pimeys laskeutui maailman ylle. Hän varmisti kahteen kertaan sekä kaupan että asunnon ulko-ovien lukot suljettuaan sitä ennen kanat sisälle, vaikka oli vielä niin lämmintä, että ne yleensä saivat olla vapaasti tarhassa öisin. Hän veti kaikki ikkunaverhot tarkkaan kiinni, ennen kuin meni laskemaan kylpyvettä, ja tarkisti, että puhelinlinja varmasti toimi.

Kun Ruth kylvystä tultuaan kysyi arasti, saisiko hän tulla nukkumaan yläkertaan, Betty oli melkein helpottunut. Yleensä Ruth ei millään tavalla ilmaissut pelkäävänsä yksin alakerrassa, mutta nyt hänkin tuntui vähän arastelevan.

Ainoa, joka ei ymmärtänyt olla areillaan, oli pikku Stuart. Hän kyseli isää muutaman kerran, mutta tyytyi äidin lupaukseen siitä, että isä tulisi kotiin yhden yön jälkeen. Poika käpertyi tyytyväisenä omaan vuoteeseensa, laittoi peukalon suuhunsa ja nukkui, ennen kuin Betty oli saanut sadun luettua loppuun.

Ennen nukkumaanmenoa Betty ja Ruth asettuivat olohuoneen takan ääreen särkemään pähkinöitä. Koska rouva Wallace ei ollut jäänyt yöksi, hän ei koskaan tullut tietämään, että lukijoidensa ihailema ja kaupungissa arvostettu rouva Fleming rakensi sohvatyynyistä matolle samanlaisen pesän kuin lapsena Kuusikukkulalla ja lojui siinä vatsallaan sääriään heilutellen kuin pikkutyttö.

He puhelivat “naisten salaisuuksia”, kuten Ruth myöhemmin ylimielisesti Duncanille ilmoitti tämän kysyessä, mitä he olivat viikonlopun aikana puuhanneet. Takkatuli rapsahteli hiljaa ja lampunvalo leikki ikkunaverhojen poimuilla. Yläkerrasta ei kuulunut hisaustakaan, Stuart oli syvässä onnellisessa unessa.

-Betty, Ruth sanoi hiljaa, kun kumpikin oli hetken ajan maannut vaieten katsellen tuleen. -Koska sinut saatettiin kotiin ensimmäisen kerran?

Betty räpytteli silmiään — hän oli ollut ajatuksissaan jossakin kaukana.

-Mitä sinä tarkoitat, kultaseni? hän kysyi. -Minulla on paljon serkkuja, Ewan tai Alex tai joku huolehti aina, että pääsin kylästä turvallisesti kotiin.

-Ei kun oikein… oikeasti. Koska sinut saatettiin kotiin oikeasti? Oliko se Duncan? Minkä ikäinen sinä olit?

-Hyvänen aika. Betty aisti Ruthin kysymyksen takana jotakin niin vakavaa, ettei lyönyt sitä leikiksi, vaan koetti miettiä. -Se taisi olla Duncan. Hän saattoi minut kotiin sen jälkeen, kun olimme istuneet kahvilassa, mikä sai Naisopiston johtajattaren pitämään minulle oikein kauniin puhuttelun, kun eräs opettajattareni näki meidät.

Tavallisesti Ruth olisi tarttunut tähän houkuttelevaan tarinanpätkään ja vaatinut saada kuulla lisää kyseisestä puhuttelusta, mutta nyt hän pyöritteli vaieten saksanpähkinää käsissään kuin tietämättä, mitä sille piti tehdä.

-Miksi sinä sellaista kyselet? Betty lopulta tiedusteli, kun tyttö ei sanonut mitään.

-Bobby ei tavallisesti kävele enää minun kanssani koulusta risteykseen asti, Ruth mutisi niin hiljaa, että Betty sai tuskin selvän. -Will MacIntyre saattaa hänet kotiin joka päivä.

Betty alkoi ymmärtää, mikä Ruthin mieltä painoi, mutta ei ollut ymmärtävinään.

-Kuka sinut sitten saattaa? hän kysyi huolettomasti.

Ruth heitti äkkiä pähkinänsä takkatuleen.

-Ei kukaan, hän tiuskaisi, -tietenkään!

-Miten niin “tietenkään”? Betty piti yhä äänensä rauhallisena, vaikka häntä kylmäsi. Ei mikään maailma ollut niin julma kuin nuoruuden maa. -Eikö sinun ystäväpiirissäsi ole yhtään poikaa? Luulin, että olet suosittu koulussa.

-Niin minä olenkin — välitunneilla. Ruth räpytteli silmiään. -Me väittelemme asioista ja kaikki haluavat olla minun seurassani ja sanovat, että minulla on älliä. Mutta… Hän ei saanut enää pidäteltyä niiskaisua. -Mutta sitten, kun lähdetään kotimatkalle — tai pyhäkoulun retkelle — tai joku pitää kutsut — pojat haluavat olla vain sievien tyttöjen kanssa! Ei kukaan tahdo kävellä kotimatkaa sellaisen tytön kanssa jolla on älliä mutta rumat kasvot!

-Ruth kulta. Betty veti hänet kainaloonsa ja nielaisi. Ruth oli pelottavan älykäs: hän oli määritellyt nuorten poikien arvomaailman täydellisesti. -Mistä sinä olet saanut päähäsi, että olet ruma?

-Olenhan minä! Ruth hieroi silmiään. -Bobby on sievä — ja Caitlin Bell — ja Flora Aiken… Mutta minä en näytä miltään.

Betty silitti Ruthin tukkaa ja huokasi hiljaa. Hän tiesi, että Ruth oli älykkäämpi ja hauskempi kuin tämän mainitsemat ystävättäret yhteensä — että kuka tahansa poika olisi havainnut Ruthin seuran huomattavasti hauskemmaksi kuin näiden kikattavien tyttöjen.

Mutta Ruth paralle oli tosiaan suotu niin arkipäiväinen ulkomuoto, ettei hän hetkeäkään kiinnittänyt kenenkään sellaisen huomiota, joka ei päässyt näkemään tytön sisintä. Ja selvästikään Fort Williamin pojat eivät sitä sittenkään osanneet vielä arvostaa.

-Kultaseni, hän mutisi, -anna ajan kulua. Pojat kasvavat ja te tytöt kasvatte.

Ruth tuhahti tavalla, joka kertoi enemmän kuin tuhat sanaa, miten vähän tällainen neuvo häntä juuri nyt lohdutti.

-Sinä löydät kyllä vielä jonkun, joka ymmärtää, miten kaunis sinä todella olet, Betty jatkoi lannistumatta. -Muistathan, miten viime syksynä koko salillinen yleisöä taputti sinulle…

-Mitä se tähän kuuluu!

-Totta kai kuuluu. Ne ihmiset näkivät sinut. Heidän mielestään sinä olit maailman kaunein ja viisain tyttö.

Ruth tuhahti taas, mutta ehkä hiukan vähemmän ponnekkaammin.

-Helppohan sinun on sanoa, hän mutisi silti uhmakkaasti. -Sinä olet aina ollut kaunis ja suosittu!

Betty naurahti vähän. Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään edes järin sievänä saati kauniina, ja ihmetteli toisinaan, minkälaisten silmälasien läpi Duncan häntä katseli.

Mutta siinä Ruth oli oikeassa, että hän oli ollut suosittu. Äkkiä Betty tajusi, miten hemmoteltu hän tosiaan oli ollut: ihailtu ja piiritetty, se, joka oli saanut valita. Hänellä ei ollut juurikaan kokemusta sydänsuruista, ellei laskettu sitä aikaa, jolloin Duncan palasi Amerikasta mutta ei tehnyt elettäkään puhuakseen mitään heidän väleistään. Ja sekin aika oli ollut lopulta kovin lyhyt.

-Onko joku erityinen, jonka kanssa sinä haluaisit kulkea? Betty kysyi lempeästi johdattaakseen Ruthin ajatukset pois hänen nuoruudestaan.

-Sinä kerrot Duncanille, jos minä sanon.

-En tietenkään kerro! Luuletko, etten osaa pitää salaisuuksia?

Ruth mietti hetken, sitten hän päätti uskoutua.

-Minä pidän kauheasti Alistair Dunnista, hän lopulta kuiskasi kuumottavin poskin.

Betty rutisti Ruthia tiukasti. Hän näki mielessään Alistairin, tuon komean ja iloisen ruskeasilmäisen pojan — ja samalla tämän äidin. Ankara ja ahdasmielinen rouva Dunn oli viimeisiä naisia, jonka miniäksi hän saattaisi Ruthia ajatella. Toisaalta, Bettyn oli myönnettävä itselleen, hän ei ollut hevin valmis antamaan Ruthia kenenkään miniäksi.

Useimpien äitien haave oli saada tytär koulun jälkeen pikaisiin ja hyviin naimisiin, mutta Betty tiesi hyvin, että Dunnin tai MacIntyren tai minkä tahansa tilan ankarassa työssä olisivat Bobbyn tai Caitlinin punaiset posket ja silkkiset kiharat kohta muisto vain. Ruthin älyä ja lahjoja ei ankara elämäkään kukistaisi, sen oli tytön lapsuus jo osoittanut, mutta toisaalta Betty toivoi hartaasti tämän saavan mahdollisuuden enempään.

-Anteeksi, että olen laiminlyönyt sinua tänä kesänä, hän sanoi hiljaa. -Olisit kaivannut puhetoveria.

-Minä puhuin paljon Miriamin kanssa, Ruth vastasi. -Hän ehti kuunnella.

Betty puri huultaan ja päätti ohittaa sanoihin sisältyvän, ehkä tahattoman moitteen.

-Mitäpä sanot jos mennään vuoteeseen, hän sen sijaan ehdotti. -Otetaan kirjat mukaan, ja minulla on suklaalevy keittiön kaapissa.

-Mutta rouva Wallace sanoo, ettei vuoteessa saa syödä! Ruth huomautti ihastuneena.

-Minkä tähden sinä kuvittelet minun lähettäneen rouva Wallacen kotiin, Betty virnisti.

Samassa he jäykistyivät molemmat kuuntelemaan. Ulkona kadulla raskaat askeleet olivat pysähtyneet ikkunan taa. Betty ehti muistaa moneen kertaan rouva Wallacen puheet murtovarkaista noustessaan ja hiipiessään ikkunaan. Kurkistaessaan verhon raosta hän tirskahti: konstaapeli Smith oli kierroksellaan seisahtunut hetkeksi kirjakaupan kohdalle.

-Se on poliisi, Betty rauhoitti Ruthia, joka oli hypähtänyt seisomaan, ja he nauroivat molemmat.

Mutta kavutessaan vähän ajan päästä yläkertaan suklaalevy mukanaan Betty huokasi vähän. Hänen pitäisi yrittää tavata Mary Smith — kaikki ei ollut hyvin, sen tunsi — kun vain kaikelta tältä arjelta ehtisi.

4 kommenttia:

  1. Voi, ihana luku! Ihanan illan kuvaus.
    Mahtaako tuon sohvatyynypesän esikuva olla jonkun lapualaastuvan lattialla...? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapualaastuvassa oli heikosti sohvatyynyjä, mutta myönnän, että shaaleista ym. tehtyjä pesiä harrastin ja harrastan yhä. :) Tosin niskani ei enää kestäisi tuollaista vatsallaan loikoilua - Betty on vielä nuori!

      Poista
  2. Ajattelin äsken tätä lukiessani että olipa ihana kuvaus ihanasta illasta :D ...ja mitä olinkaan kommentoinu kolme vuotta sitten? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kukaan muu ei kommentoi tähän kuin sinä kolmen vuoden välein, joten täytyi sen olla ihana ilta! :D

      Poista