lauantai 29. maaliskuuta 2014

31. luku: Ystävä


-Tuo lapsi on juonut viime päivinä paljon maitoa, rouva Wallace huomautti eräänä lokakuun iltana. -En minä sano että se on huono asia, hänen sopisikin saada lihaa luidensa päälle, mutta maitomiehen lasku kasvaa.

-Ruthin pitää saada syödä ja juoda niin paljon kuin tahtoo, Betty sanoi korjatessaan pois illallisastioita. -Tiedän, että heillä on koulussa viimeisenä vuonna rankkaa, ja nyt hän harjoittelee osaansa naisyhdistyksen tämän syksyn juhlaan.

-Voisi hän sentään syödä ja juoda pöydässä, kuten muut ihmiset, rouva Wallace mutisi. -Minun lapsuudessani ei olisi tullut kuuloonkaan hävitä tuolla tavalla maitolasin kanssa omaan huoneeseen. Saati että meillä olisi ollut omia huoneita.

Betty hymyili itsekseen, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla.

Viime viikkoina hänen mieleensä oli alkanut tipahdella tarinoiden ja runojen aiheita kuin aamuisia kastepisaroita: raikkaita mutta nopeasti kuivuvia. Ensin hän oli koettanut melkeinpä suojautua niiltä, sitten varovasti lähestynyt kimmeltäviä helmiä, lopulta alkanut poimia niitä talteen.

Ja vihdoin hän oli alkanut taas kirjoittaa. Arka yhteydenotto muutamaan lehteen oli osoittanut, ettei häntä ollut näiden kuukausien aikana unohdettu, vaan tekstejä odotettiin. Kirjoittaminen oli pitkästä aikaa kankeaa ja vaati voimia, mutta tuntui lohdulliselta sekä palata tuttuun ihmeiden maailmaan että tietää tekevänsä hyödyllistä työtä: ensimmäinen palkkioshekki oli jo saapunut, ja sen ansiosta Ruth oli saanut kipeästi tarvitsemansa uuden talvitakin.

-Juhlasta puheenollen, rouva Morrison pyysi ruusunkuvaista teekalustoa sinne lainaksi, rouva Wallace sanoi. -Minä otin sen kaapista iltapäivällä huuhtoakseni astiat, mutta löysin vain yksitoista teevatia.

-Yksi on varmasti laitettu toiseen kaappiin, Betty sanoi. -En muista, että siitä olisi mitään mennyt rikki.

Samassa Duncan ilmestyi keittiön ovelle Stuart harteillaan.

-Rob soitti juuri, hän sanoi. -Meidän pitäisi mennä sunnuntaina Kuusikukkulalle.

Betty laski nopeasti lautaspinon pöydälle, sillä huone keinahti hänen jalkojensa alla. Jos Rob kutsui heitä Kuusikukkulalle eikä äiti, siihen saattoi olla vain yksi syy.

-Nytkö? hän kysyi hiljaa.

Duncan nyökkäsi.

-Talon myynti on allekirjoituksia vaille selvä. Vanhempasi haluavat, että sinä ja sisaruksesi voitte halutessanne valita itsellenne muistoesineitä, loput jäävät Annalle ja Robille.

-Mennään sitten. Betty oli päättänyt käyttäytyä mahdollisimman aikuismaisesti ja kypsästi, kun tämä hetki tulisi. Hän tiesi, että he tarvitsivat kipeästi niitä rahoja, jotka Rob sisarosuuksina tilasta maksaisi.

Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen Betty vetäytyi työhuoneeseensa kirjoittamaan. Yleensä Stuart jäi rouva Wallacen hoiviin, mutta nyt tämä oli sanonut vaihtavansa liinavaatteet ja järjestävänsä suurpyykin, joten Betty oli ottanut pojan mukaansa ylös.

Stuart oli vilkas ja eläväinen, mutta äidin työhuoneessa hänkin rauhoittui. Kun äiti kivvotti, piti olla aivan hiljaa. Poika oli leiriytynyt suureen nojatuoliin mukanaan pino kuvakirjoja, joita selaili keskittyneesti. Välillä Betty nosti katseensa työstään ja hymyili nähdessään lapsen uppoutuneen täysin kuvien katseluun.

Äkkiä oveen koputettiin ja rouva Wallace pisti päänsä sisään.

-Anteeksi nyt, rouva Fleming, hän sanoi surkeana. Rouva Wallacen mielestä Bettyn työ oli vielä hiukan tärkeämpää kuin pääministerin virkavelvollisuudet, eikä tätä hänen mielestään pitänyt häiritä, ellei talo ollut tulessa. -Keskeytänkö minä pahasti?

-Mikä on? Bettyn äänessä oli terävyyttä, sillä hän oli juuri päässyt tarinassa hyvään vauhtiin.

-Minä en pääse Ruthin huoneeseen.

-Mitä?

-Minä en pääse Ruthin huoneeseen, hän on lukinnut oven ja avain on poissa.

-Lukinnut oven? Betty laski kynän pöydälle tajutessaan, että tässä oli jotakin outoa. -Jos avain on pudonnut matolle?

-Jos olisi, en kai minä häiritsisi teitä. Rouva Wallace kuulosti vähän loukkaantuneelta. -Ja sitten toinen asia. Minä en löydä mistään perunankuorimavatia.

-Perunankuorimavatia? Betty toisti uskomatta korviaan.

-Minä laitan sen aina keittiön alakaappiin. Rouva Wallace näytti siltä, kuin Betty olisi syyttänyt häntä myymälän kassan kavalluksesta. -Se ei ollut siellä, kun aioin laittaa perunat valmiiksi likoon.

-Pesuvateja saa kaupasta, Betty sanoi, -ja minä uskon että Ruthin huoneen ovi on ehkä vain juuttunut.

-No, jos te olette sitä mieltä, että vaivaan teitä turhan tähden… rouva Wallace tuhahti.

Betty ymmärsi, että sen aamupäivän kirjoitukset oli nyt kirjoitettu, varsinkin kun Stuart liukui alas tuolilta ja ilmoitti tahtovansa leikkimään.

-Minä tulen katsomaan, hän sanoi ja laittoi korkin täytekynäänsä.

Rouva Wallace oli ollut oikeassa: vanha pesuvati ei ollut paikallaan kaapissa, eikä Ruthin huoneen ovi auennut. Avain ei myöskään ollut pudonnut kirjavalle kynnysmatolle.

-On huono merkki, jos lapsi lukitsee huoneensa, rouva Wallace ilmoitti.

-Niin varmasti. Bettyn ääni oli kärsimätön, häntä huimasi matolla kumartelun jälkeen ja sydänalassa tuntui poltetta — Fergus MacDonald saisi taas aiheen muistuttaa liiasta teenjuonnista. -Mutta ehkä Ruthilla on siihen hyvä syy.

-Pelkääkö hän, että me nuuskimme hänen tavaroitaan? rouva Wallace mutisi.

-Sitä en tiedä. Betty mietti hetken, sitten hän veti hiusneulan nutturastaan ja työnsi sen lukkoon. -Katsotaanpa, ovatko vanhat taitoni täysin ruostuneet.

-Mutta rouva Fleming, parahti rouva Wallace tajutessaan, mitä hänen emäntänsä teki.

-Minä ja John opettelimme tiirikoimaan alle kouluikäisinä, kun Rose ja Rob toivat ystäviään kylään ja lukitsivat ovet, Betty ilmoitti rauhallisesti, käänsi hiusneulaa täsmälleen sopivasti ja hymyili kuullessaan vanhan lukon antavan perään. -Kas näin.

Ensi silmäyksellä Ruthin huoneessa ei ollut mitään outoa. Hän piti tavaransa aina hyvässä järjestyksessä ja sijasi vuoteensa huolellisesti. Mutta vaikka kirjat olivat nytkin suorissa riveissä kahdella seinähyllyllä, vaatteet siististi kaapissa ja lipastossa ja kirjoituspöytä ojennuksessa, Betty nyrpisti nenäänsä. Huoneessa oli outo, pistävä haju.

-Taivasten tekijät, sanoi rouva Wallace ja harppasi sisään. Hän oli nähnyt lattialla seinänvieressä kaipaamansa kolhiintuneen pesuvadin. -Hiekkaa!

-Ja sen käyttäjä. Bettykin oli astunut sisään ja osoitti Ruthin vuodetta. Tilkkupeitteen päällä oli kerällä harmaaraidallinen kissanpoika, joka oli siristelevistä silmistä ja leveästä haukotuksesta päätellen juuri herännyt makeasta unesta.

Kertoessaan myöhemmin tilanteesta kirjeessään Chrissylle Betty harmitteli sitä, ettei hänellä ollut valokuvauskonetta, jolla ikuistaa rouva Wallacen typertynyt ilme. Täydellistä hiljaisuutta kesti niin kauan, että pentu nousi, venytteli ja hyppäsi alas vuoteelta latkimaan maitoa ruusukuvioiselta teevadilta, joka oli vuoteen alla.

-M...miten… Rouva Wallace alkoi osoittaa toipumisen merkkejä ja Betty pelkäsi kohta alahuulensa halkeavan, niin lujaa hän sitä puri, jottei olisi nauranut ääneen. -Kissa!

Pentu nosti päänsä ja päästi pienen äänen. Sitten se tassutteli suoraan kohti rouva Wallacea ja puski itseään tämän kengänkärkiin.

-Kissa! Tässä talossa!

Betty ei saanut enää hillityksi itseään. Hän putosi istumaan Ruthin vuoteelle ja nauroi niin, että sai tuskin hengitetyksi. Äitinsä hameiden takaa kurkistellut Stuart osoitti nyt riemastuneena pientä eläintä, jonka hellyydenosoituksilta rouva Wallace koetti välttyä.

-Kitti! Äiti, pikku kitti!

-Aivan, se on pieni kissa, Betty melkein nyyhkytti naurunsa keskeltä. -Rouva Wallace, pelkäättekö te kissoja?

-Minä en pidä niistä, rouva Wallace sanoi jäykästi. Samalla hän koetti hivuttautua seinänvieriä pitkin kohti ovea, mutta pentu ei aikonut luopua näin nopeasti uudesta ystävästään. Se oletti rouva Wallacen leikkivän, painoi etupäänsä maata vasten, keikutti takapäätään ja ponnahti sitten kohti rouvan helmoja.

Samaisessa kirjeessä Chrissylle Betty mainitsi, että oli ehkä väärin sanoa rouva Wallacen suorastaan juosseen — mutta “väitän, että hänen molemmat jalkansa olivat säännöllisesti yhtä aikaa ilmassa, kunnes hän pääsi ulko-ovesta pihalle”. Kissanpoika seurasi perässä iloisesti loikkien, ja sen jäljessä juoksi Stuart, joka oli aivan tohkeissaan tästä yllätyksestä.

-Kokoa itsesi, nainen, Betty mutisi itselleen, tyrskähti vielä muutaman kerran ja nousi. -Stuart, tule tänne, älä säikytä kissaa.

-Tutu paijaa! Stuart ilmestyi keittiön ovelle puristaen kissanpentua tiukasti sylissään, niin että se venyi melkein lattiaan asti.

-Stuart, älä! Betty harppasi pojan luo irrottaakseen tämän otteen, ennen kuin pelästynyt ja satutettu kissa raapisi lapsen verille — mutta sitten hän tajusi, että pennulla ei ollut pienintäkään aikomusta raapia ketään. Päinvastoin, se näkyi nauttivan roikotuksesta ja nuoli tarmokkaasti Stuartin korvaa.

Kun Ruth tuli iltapäivällä koulusta, Betty istui keittiön pöydän ääressä taittelemassa paperista rusettia narunpäähän. Hänen sylissään istui Stuart, ja tämän sylissä harmaaraidallinen kissanpoika makasi poikittain, kehräten onnellisena, kun poika rapsutti sen mahaa äidin opettamalla tavalla. Rouva Wallace kattoi teepöytää ja tuhahteli; kaikki päivän nöyryytykset olivat olleet hänelle liikaa.

Ruth pysähtyi kynnykselle, vilkaisi huoneensa ovea ja sitten kissaa, eikä sanonut mitään.

-Etkö sinä aio esitellä meitä? Betty kysyi. Hän piti kissoista eikä voinut olla niin vihainen kuin olisi halunnut, vaikka Ruth oli taas kehittänyt tällaisen typerän tempauksen. Ainakaan hän ei ollut nyt ottanut luvatta mitään vanhaa pesuvatia ja yhtä teelautasta kummempaa. -Ystäväsi ovat meille aina tervetulleita, mutta tietäisin mieluusti etukäteen, jos he aikovat jäädä pidemmäksi aikaa.

-Minä… sain sen Bobbyltä. Ruth nielaisi. -Heidän navettakissansa sai pentuja ja Bobby sanoi… että jos ei niille löydy kotia… hänen isänsä lopettaa ne.

-Tuliko sinulle mieleen, että olisit kysynyt luvan? Betty antoi narun rusetteineen Stuartille, ja sekä poika että kissa liukuivat lattialle. Pentu tajusi heti, mitä varten rusetti oli olemassa, ja yritti saada sitä kiinni. Stuart kiljui riemusta ja lähti juoksemaan eteiseen vetäen narua perässään.

-Minä tiedän, ettei rouva Wallace pidä kissoista. Ruth näytti syylliseltä. -Hän sanoi sen, kun puhuin Cameronien pennuista.

-Ja niin sinä hienotunteisuuksissasi päätit ottaa kissan salaa? Betty huokasi itsekseen. Ruthilla oli älyä vaikka muille jakaa, ja silti hänen ajatuksenjuoksunsa oli aika ajoin täysin käsittämätöntä.

-Ei, kun minä ajattelin, että jos hoidan sitä huoneessani… ettei rouva Wallacen tarvitse nähdä sitä… Minä lukitsin oven! Ruth tajusi äkkiä tämän viimeisen tosiseikan ja veti avaimen esiliinantaskustaan.

-Minä murtauduin sisään ja pyydän sitä anteeksi, Betty sanoi. -Mutta käsität kai, että me ihmettelimme — tavaroita oli kadonnut, ja sinun äkillinen halusi juoda maitoa läksyjä lukiessa… Eikä meillä ole tapana lukita huoneiden ovia.

-Eikä kissan paikka ole yksin suljetussa huoneessa. Duncan oli saanut pennun kiinni viime hetkessä, kun Stuart oli ollut houkuttelemassa sitä leikkimään myymälän varastoon, ja ilmestyi nyt Ruthin taakse pieni eläin käsivarrellaan. Pentu kehräsi ja Stuart roikkui isänsä lahkeessa vaatien tätä laskemaan uuden leikkitoverin takaisin lattialle. -Kissa haluaa olla keskellä elämää.

-Minun puolestani tuo voidaan sulkea kellariin, pitäköön hiiret kurissa, rouva Wallace mutisi ja paiskasi sokeriastian pöytään niin, että kansi hypähti. Ruusukuvioitu teevati oli tiskialtaassa likoamassa, mutta Betty epäili, ettei rouva Wallace voisi enää laittaa sitä samaan pinoon muiden kanssa. Perunankuorimavadin sisältöineen rouva oli kantanut lähinnä vain etusormiensa varassa ulos.

-Ei kevvaviin! tiuskaisi Stuart, joka pelkäsi kuollakseen pimeää ruokakellaria. -Tumma vovva Vavva!

-Stuart! Duncan sanoi ankarasti, mutta rouva Wallace riuhtaisi esiliinan edestään. Tämä oli hänelle jo liikaa.

-Tietäisitpä vain, kuinka tuhma minä osaan olla, nuori mies! hän ärähti. -Mutta pitäkää kissanne, minä voin kyllä aina lähteä!

-Rouva Wallace, älkää nyt toki… Betty nousi pidättelemään häntä, mutta se oli myöhäistä; rouva Wallace oli siepannut hattunsa ja takkinsa eteisen naulakosta ja paiskannut oven kiinni perässään.

Keittiössä oli hetken täysin hiljaista, vain kello naksutti seinällä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Betty oli kauhuissaan rouva Wallacen reaktiosta, mutta pahinta oli, että hän tunsi taas naurun kuplivan sisällään aivan sopimattomasti. Ei ollut mitään nauramista siinä, että joku pelkäsi kissoja, eikä varsinkaan siinä, että Ruth oli taas tehnyt typeryyksiä — mutta Stuart puolustamassa hurjana uutta ystäväänsä, rouva Wallace tuhisemassa, kissanpoika kehräämässä täysin tyytyväisenä Duncanin sylissä… Hän ei voinut pidättää pientä tirskahdusta.

-Beatrice Stewart Fleming, Duncan tiuskaisi yhtä ankarasti kuin äsken Stuartille. -Uskallapas!

-Anteeksi, Betty piipitti tukahduttaen epätoivoisesti naurunsa.

-Suuttuiko rouva Wallace oikeasti? Ruth melkein kuiskasi. Hän oli valahtanut lumivalkeaksi.

-Pelkäänpä niin, Duncan sanoi ja laski kissan lattialle. Se säntäsi salamannopeasti kohti Stuartin kädessä roikkuvaa narua rusetteineen, ja hihkuva Stuart lähti taas juoksemaan. -Ottaen huomioon hyvät todistuksesi minä odotan koko ajan, milloin sinun järkesi alkaa kasvaa, Ruth Weilson.

-En minä tarkoittanut pahaa!

-Mene pesemään kätesi, Betty sanoi äänellä, joka oli kireä pidätetystä naurusta. -Meidän on joka tapauksessa nyt paras juoda teetä. Onko sinun kissallasi muuten nimi?

Ruth nyökkäsi vapisevin huulin.

-Minä kutsun sitä Ystäväksi, hän mutisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti