sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

32. luku: Järistyksiä

 
Lokakuun 27. päivänä
“Rouva Wallace ei tullut tänään työhön. Heräsin jo ennen kellonsoittoa ja hiivin alakertaan, eikä kukaan ollut laittamassa tulta lieteen ja valmistelemassa aamiaista.

-Tietäisitpä, mitä olet saanut aikaan, minä huokasin ja kumarruin silittämään Ystävää, joka painautui luottavaisesti nilkkojani vasten. Olin laittanut sille nukkumapaikaksi vanhan huovan lieden ääreen, mutta epäilen sen viettäneen yönsä Ruthin kainalossa, sillä tytön huoneen ovi oli raollaan.

Epäilyni sai vahvistusta, kun Ruth pisti päänsä keittiöön — hän ei yleensä ole niin aikaisin hereillä.

-Eikö rouva Wallace ole tullut? tyttö kysyi surkealla äänellä.

-Näethän sinä sen itsekin, sanoin virittäessäni tulta. –Ja ymmärrät kai, että jos meidän on valittava rouva Wallacen ja kissan väliltä…

Ruth päästi äänen, joka oli sekoitus nyyhkytystä ja anteeksipyyntöä. Minustakin tuntui pahalta. Olen kaivannut kissaa siitä pitäen, kun muutin pois kotoa, ja Ystävä on luonteeltaan nimensä mukaisesti niin ystävällinen ja iloinen, että siitä olisi Stuartillekin paljon seuraa. Rouva Wallace on kuitenkin liian arvokas meille, jotta kissa voisi hänen kanssaan kilpailla.

Veden lämmetessä kipaisin ylös pukeutumaan. Samalla kävimme Duncanin kanssa nopean sotaneuvottelun.

Sen seurauksena Ruth ei lähtenyt aamiaisen jälkeen kouluun, vaan minun mukanani kaupungille.

Muistan lopun elämääni sen päivän, jolloin kävin pyytämässä rouva Wallacea meille työhön. Pelkäsin häntä, ja hän teki parhaansa säikyttääkseen minut kuoliaaksi. Tunnelmani olivat nyt samat, kun kävelimme siistiä laattakiveystä pitkin ovelle ja minä kolkutin.

Olin aivan tarkoituksella ottanut Stuartin mukaan, vaikka Duncan oli sanonut voivansa kyllä vahtia poikaa kaupassa niin kauan kuin olimme poissa. Rouva Wallace avasi oven jylhä ilme kasvoillaan, mutta ei voinut vastustaa punatukkaisen pienen pojan ihastunutta huutoa ‘vovva Vavva!’.

Niinpä meitä ei käännytetty ovelta kuin kulkukauppiaita, vaan saimme astua sisään pikkuruiseen, täydellisen siistiin olohuoneeseen. Siellä minä nyökkäsin Ruthille; hän saisi itse selvittää sotkunsa.

Ja miten dramaattisesti hän sen selvitti! Seuratessani mokomaa teatteriesitystä en voinut olla epäilemättä, että Ruth oli ottanut mallia Vihervaaran Annasta, josta kertova kirja on hänen lempilukemistaan — joskin toivon, että toisin kuin Anna, Ruth on rehellisesti pahoillaan tekemisistään.

Rouva Wallace istui keinutuolissa Stuart sylissään, mikä seikka jo yksistään näkyi pehmentävän häntä. Ja kun Ruth lopulta heittäytyi polvilleen ja risti kätensä rukoukseen, hän tuhahti tavalla, joka vieräytti kiven sydämeltäni.

-Nouse ylös, typerä tyttö — ei tämä ole mikään kirkko. Totta kai sinä saat anteeksi, mutta toivoisin, että nämä sinun temppusi vähitellen loppuisivat.

-Tuletteko te takaisin? Ruth kuiskasi aikomattakaan nousta. -Tulettehan!

-Hmh, sanoi rouva Wallace ja suoristi Stuartin kaulusta tavalla, joka selkeästi kertoi, mitä mieltä hän oli kyvystäni pukea oma lapseni ilman ohjausta.

-Vovva Vavva tulee, Stuart sanoi ja kiersi palleroiset kätensä rouva Wallacen kaulaan. -Tutun ikävä!

-Minä… minä annan kissan pois! Ruthin ääni muuttui ohueksi kuin tuulenhenkäys. -Minä… vien sen vaikka takaisin Cameroneille…

-No niin, no niin, rouva Wallace ärähti ja irrotti Stuartin kädet kaulaltaan. -Oletteko te saaneet aamiaista?

-Sikäli kuin minä sen osasin laittaa, sanoin täydellisen viattomasti.

-No siitä ei paljon iloa ole. Rouva Wallace nousi ja meni ottamaan hattunsa. -Paras laittaa kauppiaalle sitten tavallista tukevampi lounas.

Huokasin helpotuksesta. Minulle on aivan sama, vaikkei rouva Wallace uskoisi minun kykenevän täyttämään vesikattilaa, kunhan hän vain palaisi.

-Kissa ei sitten saa kiipeillä ruokapöydällä eikä sille anneta kuin kuorittua maitoa, rouva jatkoi ja iski hattuneulan paikalleen sellaisella voimalla, että pelkäsin sen työntyvän päähän asti. -Eikä se nuku ihmisten vuoteissa.

Niin me palasimme Koivurantaan, rouva Wallace, Stuart ja minä, Ruthin lähetin suoraan kouluun. Rouva Wallace ehkä paiskoi kattiloita keittiössä hiukan kovakouraisemmin laittaessaan ‘tavallista tukevampaa’ lounastaan, jolla olisi ruokkinut koko Davyn rykmentin. Mutta ennen iltapäiväteetä yllätin hänet kaatamasta maitoa — kuorittua toki — Ystävää varten laitetulle kolhiintuneelle lautaselle.

-Minä en pidä kissoista, mutta Ruth pitää, ja minä pidän Ruthista, hän mutisi vastaukseksi lausumattomaan kysymykseeni.”


Lokakuun 29. päivänä
“Tänään jumalanpalveluksen jälkeen ajoimme Duncanin kanssa Glen Longiin. Stuart on niin ihastunut Ystävä-pentuun, että kysyttäessä halusi jäädä mieluummin kotiin sen ja Ruthin kanssa kuin lähteä isovanhempien luo, ja ehkä parempi niin.

Tiedän, että Kuusikukkulalla ei ole mikään muuttunut sen jälkeen, kun viimeksi kävin, eikä muutukaan, sillä äiti ja isä vaihtavat Annan ja Robin kanssa taloja kalusteineen. Mutta ehkä minä katselin nyt lapsuudenkotiani toisenlaisin silmin, aivan kuten isää viime kesänä.

Ensimmäisen kerran kiinnitin huomiota nuhjaantuneisiin ja vanhanaikaisiin tapetteihin, kolhiintuneisiin ovipieliin, hiutuneisiin mattoihin ja yläkertaan vievien portaiden kaiteeseen, jonka sadat ja sadat laskettelukerrat ovat kuluttaneet kiiltäväksi pienten tyttöjen ja poikien alla. Kuusikukkula on vanha, ja se kaipaa kipeästi nuorta isäntäväkeä, jolla on voimia ja intoa laittaa paikkoja kuntoon.

Ainakin jälkimmäistä Annalla tuntuu olevan päätellen niistä suunnitelmista, joita hän selitti jokaiselle joka jaksoi kuunnella. Minä kartoin häntä, sillä en halunnut tietää salin uusien tapettien mallia enkä aikomusta kaataa väliseinä kahden yläkerran huoneen väliltä. En myöskään jaksanut kuunnella Maryn ja Elizan innostusta, sillä heille muutto kylään on suuri seikkailu. Sen sijaan kuljeskelin ympäriinsä ja jätin hyvästejä — minun kotini tämä ei enää olisi.

En halunnut ottaa juuri mitään mukaani. Kuusikukkulan suuret ja painavat huonekalut eivät mahtuisi meille Koivurantaan, ja vaikka mahtuisivat, ne eivät tekisi Koivurannasta Kuusikukkulaa. Rob ja Jamie olivat kantaneet ullakolta alas muutamia laatikoita, ja sieltä keräsin itselleni vanhoja kirjoituksiani ja kouluaikaisia vihkoja ja muisto-albumeita.

Lopulta löysin itseni keittiöstä kuorimasta perunoita Effien kanssa. Effie on niin pieni ja kumara, että tuntuu kuin kevyt kosketus voisi kaataa hänet. Hän kuulee enää vähän eikä näe hyvin, ja välillä hän unohtaa asioita. Mutta hän hihitti kuin nuori tyttö, kun Duncan tuli keittiöön häntä tervehtimään — Duncan on aina ollut Effien lemmikki.

-Sinä olit oikein reipas, Duncan sanoi varovasti, kun olimme illalla kotiutuneet. Ilmeisesti hän pelkää yhä, että saan tästä aiheesta kohtauksen.

-Onko minulla vaihtoehtoja? kysyin ja koetin kovasti näyttää ‘reippaalta’.”


Marraskuun 6. päivänä
“Naisyhdistyksen hyväntekeväisyysjuhla oli toissapäivänä. Ruthilla oli iso rooli näytelmässä, ja hän kuuluu jälleen hurmanneen täyden salin ihmisiä.

Minä en ollut paikalla.

Koko päivän olin kyllä seurakuntasalilla auttamassa myyjäisissä. Tulos oli yhtä loistava kuin viimeksi, ja olin oikein hyvällä tuulella tullessani kotiin. En jännittänyt enää Ruthin edessä olevaa esiintymistäkään, kuten viime vuonna, vaan odotin malttamattomana lupaa pukeutua paremmin, syödä hyvin, tavata ystäviä.

-Kyllä minä voisin ottaa Stuartin meidän mukaamme illalla, sanoin rouva Wallacelle siemaillessani hyvää vahvaa teetä keittiön pöydän ääressä. Oli jo melkein varsinainen teeaika, mutta rouva Wallacen vakaumuksen mukaan ihmiselle pitää antaa ensiksi käteen teekuppi, kun tämä astuu kynnyksen yli. -Tekin saisitte nauttia koko illasta.

-Ja höpsis, sanoi rouva Wallace hyväntuulisesti. -Minä tulen pojan kanssa katsomaan Ruthin näytelmän, ja sitten tulemme kotiin odottamaan teitä, aivan kuten viime vuonna. Te tarvitsette kauppiaan kanssa vähän kahdenkeskistä aikaa.

Myönnettäköön, että suunnitelma oli houkutteleva, sillä niin rakas kuin pieni punatukkainen poikani minulle onkin, joskus on ihanaa saada olla vain aikuisten kesken.

Nousin pöydästä mennäkseni yläkertaan tarkistamaan, että vanha sifonkipukuni oli siisti iltaa varten, kun huone äkkiä pyörähti silmissäni ympäri. Tartuin kaksin käsin pöydänreunaan ja putosin takaisin tuolille niin äkillisesti, että jaloissani torkkunut Ystävä sähähti ja loikkasi kahdella hypyllä eteiseen.

-Taivas varjelkoon, sanoin vähän nolostuneena, -taisin nousta liian nopeasti. En muista, että minua olisi huimannut tällä tavalla sitten kuin…

Lauseen loppu jäi sanomatta, sillä sen sisältö tuntui lyövän minut maahan.

-Ei! muistan parahtaneeni. -Ei! Minä en halua! Ei taas!

Sen jälkeen en muista paljoakaan. Hälinää, juoksevia askeleita, Duncan pitämässä minusta kiinni, kun huusin suoraa huutoa nähdessäni mustan kuilun aukeavan — Fergus MacDonald lääkärilaukkuineen ja ruiskeineen, vuoteeni viileät lakanat ja sitten pimeys.

Tulin tolkkuihini eilen. Marraskuisen iltapäivän hämäryys oli jo laskeutumassa makuuhuoneen ikkunan taakse. Duncan istui vuoteeni vieressä ja Fergus sulki juuri laukkuaan. En tiedä, oliko hän antanut minulle lisää lääkettä, mutta en alkanut enää huutaa — kauhuni tuntui vain kipeänä iskuna jokaisella sydämenlyönnillä.

-Eihän se ole totta? minä kuiskasin surkealla äänellä.

Duncanin ilme oli ahdistunut, ja turtuneesti ajattelin, etten ole hyvä vaimo. Hyvä vaimo kertoo onnellisen uutisen miehelleen ilahduttaakseen tätä!

-Kaikki on hyvin, Betty, Fergus sanoi. -Sinä voit erinomaisesti, ja lapsi voi erinomaisesti. Ei ole pienintäkään viitettä siitä, että… kävisi kuten viimeksi.

-Minä en tahdo, kuiskasin lapsellisesti. -Minä pelkään! Musta kuilu tuntui ammottavan vuoteen vieressä ja pusersin Duncanin kättä kaikin voimin, etten olisi liukunut patjalta alas syvyyteen.

-Ei ole pelättävää, rakkaani, kuulithan sinä. Duncan silitti hiuksiani. -Fergus sanoi, että kaikki on niin hyvin kuin olla voi.

-Ajattele Stuartia, Fergus sanoi lempeästi. -Miten hyvin kaikki meni, ja miten reipas pieni poika hän on!

Minä en kyennyt ajattelemaan Stuartia. Sen sijaan ajattelin Isoäitiä, joka on joutunut kestämään seitsemän kertaa sen, mitä minä viime talvena. Ei se, että Stuart on reipas, takaa, että kaikki menisi tälläkään kerralla hyvin.

-Sinun pitäisi nousta ylös ja syödä vähän, Duncan sanoi. -Ruth on haljeta, kun ei ole saanut kertoa sinulle näytelmästään.

Minä hengitin syvään ja tajusin, että Rosen neuvon mukaan voisin välttää mustan kuilun vain pitämällä kiinni muista ihmisistä. Nousin istumaan, ja vaikka huone keinahteli, oloni tuntui heti paremmalta.

-Verenpaineesi on yhtä sekaisin kuin Stuartia odottaessasi, Fergus sanoi melkein hyväntuulisesti. -Mutta huimaus ei ole vaarallista, kunhan muistat levätä välillä.

Olen nyt ollut jalkeilla eilisestä ja koettanut elää niin tavallisesti kuin voin. Kuuntelin Ruthin kertomusta näytelmästä ja keskustelin rouva Wallacen kanssa ensi viikon ruokalistasta.

Voi kunpa voisin vain nukkua seuraavat kuukaudet!”


Marraskuun 12. päivänä
“Olen nyt saanut ajatella asioita ja vähän rauhoittunut. Pelkään yhä, muistot viime talvesta tulevat unissa, vaikka päivisin saisinkin ajatukseni pidettyä kurissa. Mutta en ole enää hysteerinen.

Kun pelon aalto tulee, tartun hukkuvan lailla Fergusin heittämään oljenkorteen: olen yhtä huonovointinen kuin Stuartia odottaessa. Viime talvena voin hyvin, ei pahoinvointia, ei pyörtyilyä, ei itkeskelyä — olin elämäni kunnossa, mutta lapseni ei kyennyt elämään.

Taikauskoisesti minä siis otan kiitollisena vastaan jokaisen huimauskohtauksen, jokaisen pahaa tekevän ruoan tuoksahduksen. Mitä huonommin minä voin, sitä paremmin voi lapsi, ajattelen.

Alice on melkein asunut meillä viime päivät ja palvellut minua kuin prinsessaa. Salaa epäilen, että Duncan on pyytänyt hänet vahtimaan minua romahduksen varalta, mutta en välitä. Pääasia, että lähelläni on joku.

Vaikka kaikkein lähinnä on Ystävä. En tiedä, ymmärtävätkö kissat todellakin ihmisten ongelmia, mutta Ystävän työnä on viime päivinä ollut käpertyä syliini heti, kun vain johonkin istahdan. Se kehrää niin, että sen koko pieni vartalo tärisee, kun silitän sen kiiltävää turkkia, eikä mikään ääni maailmassa voisi olla rauhoittavampi.

-Ei sillä, että olisin sen mieltyneempi noihin elukoihin kuin aiemminkaan, sanoi rouva Wallace, -mutta ehkä sen piti tulla meille juuri nyt.”


Marraskuun 15. päivänä
“Tänään sain postissa ison ja painavan kirjekuoren. Sen ylänurkassa oli suuren kuvalehden nimi ja osoite.

-Etkö sinä aio avata sitä? Duncan kysyi, kun hän toi postin sisään iltapäivällä. -Näyttää lupaavalta. Mitä olet lähettänyt heille?

Muistin kristallinkirkkaasti, mitä olin lähettänyt. Vedin kuoren auki hiusneulalla hyvin hitaasti, salaa melkein toivoen, että siellä olisi hylkäyskirje ja palautettu käsikirjoitus.

Mutta ei: pöydälle valahti kaksi kappaletta lehden uusinta numeroa, lyhyt kiitoskirje ja maksumääräys.

-Mitä sillä saa? Ruth kysyi heti. Lapsi parka on jo tottunut ajattelemaan kirjoitukseni jauhosäkkeinä ja voipaketteina.

Käteni vapisivat, kun avasin lehden. Se oli ensimmäisellä sivulla — ei ollut mitään mahdollisuutta, etteikö jokainen lukija olisi sitä huomannut. Mitä kaikki sanoisivat, mitä äiti sanoisi? Tällaista ei kukaan odottanut minulta.

-Mikä on? Onko se ladottu väärin? Duncan näytti huolestuvan, kun en sanonut mitään.

-Kyllä se on aivan oikein, minä mutisin.

-Onko se runo vai kertomus? kysyi rouva Wallace.

Myönnän, että minulla on paha tapa julistaa ympäriinsä jokaista julkaistua tekstiäni ja että nyt käytökseni varmaankin vaikutti oudolta, mutta silti toivoin, etteivät he olisi kyselleet niin kauheasti.

-Runo, sain sanotuksi ja ojensin toisen lehdistä Duncanille. Hänen piti nähdä se ensin.

Duncan laski teekuppinsa, otti lehden ja alkoi lukea. Näin hänen harmaiden silmiensä tummuvan ja leukaperiensä kiristyvän, sitten hän nousi niin että tuolinjalat paukahtivat lattiaa vasten ja katosi verannalle — mutta ehdin nähdä kyyneleet hänen poskillaan.

-Taivas varjele, sanoi rouva Wallace, -mitä se on?

Ruth sieppasi lehden.

-Syntymättömälle lapsellemme, hän luki otsikon ja henkäisi. -Voi Betty...

-No, hoputti rouva Wallace, -kun kerran aloitit niin jatka!

Minä en halunnut jäädä kuuntelemaan. Jätin Stuartin ruokailun rouva Wallacen huoleksi ja menin ulos.

Duncan istui korituolissa. Hän oli haudannut kasvot käsiinsä ja itki niin rajusti, että vapisi. Sydämeeni koski kun tajusin, etten ole nähnyt Duncanin itkevän lastamme — milloin hän olisi sen tehnyt, kun hänen on pitänyt huolehtia kaikesta, jotta minä saisin surra!

En kyennyt sanomaan mitään. Vaivuin polvilleni tuolin viereen ja kiedoin käteni Duncanin ympäri, ja me itkimme molemmat. Lapsen menetyksestä on kymmenen kuukautta, ja vasta nyt me itkimme häntä yhdessä.

Vähän ajan päästä Duncan ojentautui.

-Äiti tilaa tuota lehteä, hän sanoi arkisesti. -Sinun on parasta soittaa hänelle ja varoittaa, että siellä esitellään pala meidän elämäämme.

-Oletko sinä vihainen? minä niiskutin.

Duncan hymyili, nousi ja auttoi minut pystyyn.

-En tietenkään. Jos maailmassa olisi enemmän sinunlaisiasi, jotka uskaltavat puhua niistä asioista joista ei puhuta, monen ihmisen elämä olisi paljon helpompaa.

Se riitti. Sanokoot äiti tai Elsie-täti tai kuka tahansa mitä tahansa, minä en enää pelkää, jos Duncan hyväksyy tekstini.”


Marraskuun 20. päivänä
“Kesään on pitkä aika, enkä minä uskalla edes harkita mitään valmisteluja vielä — mutta tänään menin rouva Wallacen puheille. Sanoin tietäväni, että hän korjasi viime talvena Duncanin pyynnöstä pois kaiken, mikä viittasi vauvaan, ja kysyin, missä tavarat ovat nyt.

-Eikö ole vähän aikaista, rouva Wallace sanoi arastellen.

-Minä haluan vain tietää, vastasin.

Hän mietti hetken, huokasi sitten ja sanoi, että laatikko on yläkerran komerossa.

Siellä se oli, hyllyllä samalla seinällä, johon kiinnitetyssä tangossa riippuvat pukupusseissa minun vihkipukuni, Duncanin frakki ja paljon muuta sellaista, mikä kuuluu menneeseen aikaan. Vein pahvilaatikon lastenhuoneeseen, istuuduin Stuartin pienelle leikkijakkaralle ja avasin siivekkeet.

Vaatteissa oli kevyt kostea tuoksu, mutta muuten ne olivat kuin kaupan hyllyiltä otettuja. Päällimmäisenä olivat Stuartin vauvanvaatteet pestyinä ja silitettyinä, syvemmällä ne uudet, kauniit nutut, jotka Alice toi sinä iltana, jolloin jouduin sairaalaan.

En tiedä, miten kauan istuin jakkaralla pienet pehmeät vaatekappaleet käsissäni. En tiedä, itkinkö vai en. Mutta kun havahduin, oloni oli parempi. Jollakin tavalla olin päässyt pahimmasta yli; mikään asia ei enää ole piilossa, mitään ei yritetä enää peitellä.

Jätin laatikon sellaisenaan lastenhuoneen kaappiin odottamaan kesää, jolloin olisi aika pestä ja silittää sen sisältö. Menin alakertaan ja istuin pyytämättä lukemaan Stuartille tämän lempikirjaa.

Poika painautui syliini, osoitteli kuvia ja selitti minulle, mitä ne esittivät. Ystävä laittautui jalkoihini, leikki vähän kengännauhallani mutta rauhoittui sitten kehräämään. Kuulin ulkoa pihatieltä reippaita askeleita ja tiesin, että Ruth oli tulossa kotiin koulusta; keittiöstä kantautuvat tuoksut kertoivat rouva Wallacen paistavan piirakkaa teelle. Kaupan puolella ulko-oven kello kilahteli tasaiseen tahtiin.

-Äiti, mikki äiti itkee, Stuart sanoi yhtäkkiä huolestuneena ja silitti poskeani, jonka tajusin olevan märkä.

-Äiti on vain niin onnellinen, minä kuiskasin ja hautasin kasvoni hänen punaisiin kiharoihinsa.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti