maanantai 31. maaliskuuta 2014

33. luku: Huoli

 
-Minusta se ei ole viisasta, Duncan sanoi. -Sinä et jaksa.

-Rouva Wallace on luvannut olla meillä joulun, Betty vastasi, aivan kuin rouva Wallacen läsnäolo olisi ollut ratkaisu kaikkiin ongelmiin. -Ja minähän suunnittelin jo viime vuonna, että olisimme kutsuneet vanhempasi tänne.

Duncan seisoi olohuoneen ikkunan luona kädet taskuissa ja tuijotti ulos. Betty jatkoi Stuartin sukkien parsimista kiitollisena siitä, että hänen taitamattomissa käsissään työ vaati suurta keskittymistä. Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, että Duncan olisi ajatusta vastaan.

-Minä luulin, että haluaisit tavata äitisi ja isäsi, Betty lopulta sanoi, kun hiljaisuus vain jatkui ja jatkui.

-Totta kai haluan.

-Voisimme kutsua isoäitisi, ja Chrissyn ja Alanin ja pikku Malcolminkin, mutta silloin tulisi liian ahdasta, jonkun pitäisi mennä hotelliin ja…

-Taivaan tähden, pitääkö sinun järjestää jokin klaanin kokoontuminen!

Duncan korotti ääntään niin harvoin, että nyt Betty melkein hypähti sohvalla.

-Hyvä tavaton, ei tietenkään, hän sitten sanoi vähän loukkaantuneena. -Pyydän anteeksi, jos olen loukannut herkkää sieluasi yrittämällä olla hyvä miniä! Stuart ei ole nähnyt isovanhempiaan yli vuoteen.

-Tutu on kiltti? Stuart kysyi varovasti lattialta Ystävä-pennun seurasta. Hän oli pelästynyt isänsä ärähdystä ja kuullut oman nimensä, joten oli parasta varmistaa tilanne.

-Ei mitään hätää, rakkaani, isä on vain pahalla päällä. Betty nousi ja suuteli poikaa ohimennen päälaelle viedessään parsimatarpeita ompelukoriin. -Unohdetaan koko juttu, jos se on sinulle niin kauhean vastenmielistä.

-Älä viitsi heittäytyä marttyyriksi. Duncan tuijotti yhä ulos ikkunasta, vaikka marraskuun illassa ei ollut mitään nähtävää.

-Minäkö? Kiitos vain! Bettyn huulet värähtivät. Pyörrytyksen lisäksi hän oli saanut riesakseen jälleen myös herkästi valuvat kyyneleet.

-Ei kukaan vaadi sinua kutsumaan jouluvieraita tuossa tilassa.

-Viimeksi tänään Fergus vakuutti, että minä voin erinomaisesti!

Betty tiesi alkaneensa jankata lapsellisesti, mutta hän ei käsittänyt Duncanin käytöstä. Hän oli kuvitellut tämän ilahtuvan, kun saisi kerrankin viettää joulua oman perheensä parissa.

-Älä viitsi, Betty.

Duncanin väsynyt ääni ja Betty-nimen käyttäminen aivan kuin herättivät nimen kantajan. Hän meni miehensä luo ja kiersi kätensä takaapäin tämän ympäri.

-Mikä sinun on? Betty kuiskasi Duncanin liivinselkämykseen.

Duncan tarttui hänen käsiinsä ja hetken Betty luuli, että mies vetäytyisi pois. Lopulta tämä kuitenkin kääntyi ympäri ja veti Bettyn syliinsä.

-Tahtoisin, että… että kaikki olisi kunnossa, kun isä tulee tänne.

-No mutta mikä nyt sitten ei ole kunnossa? Betty kysyi iloisesti. -Viimeksi asiat eivät olleet kunnossa, kun he kävivät — sinä olit hädin tuskin toipumassa keuhkokuumeesta!

-Minä puhun kaupasta.

-Mikä siinä nyt sitten on vialla? Sinusta saa tänä iltana nyhtää sanoja kuin ruosteisia nauloja vanhasta hirrestä!

-Me emme ole vielä jaloillamme.

-Emme tietenkään ole, kyllähän isäsi ymmärtää, että lainanmaksuun menee vuosia!

Duncan epäröi hetken.

-Sappho, rakkaani… kauppa ei tuota tarpeeksi.

Betty hengähti.

-Mitä sinä tarkoitat? hän kysyi hiljaa.

-Kyllä sinä kuulit. Saan raavittua sieltä juuri ja juuri kasaan lainanlyhennyksen, mutta ellei Robin maksama sisarosuus olisi tullut juuri nyt, olisin joutunut jo ottamaan rahaa elämiseen säästöistä. Pelkään, että se on edessä ensi kuussa, vaikka joulun alla myynti aina paraneekin.

-Myydään moottoripyörä, Betty sanoi välittömästi.

-Ja höpsis, siitä ei saisi summaa jolla olisi merkitystä.

Bettyn huulet vavahtivat taas.

-Minä lupaan kirjoittaa ahkerasti, hän kuiskasi. -Oikein paljon. Sellaista, mitä lehdet haluavat ostaa, ei mitään rohkeita runoja enää…

Duncan puristi hänet lujasti syliinsä. Runo Syntymättömälle lapsellemme oli saanut kahdenlaista palautetta. Toisaalta Bettylle tulvi kirjeitä naisilta, jotka kiittivät häntä siitä, että olivat saaneet “sanat surulleen”, kuten eräs kirjoitti. Toisaalta pari lehteä oli peruuttanut kertomustilauksensa antaen rivien välistä ymmärtää, ettei kirjailijanimi Beatrice Stewart ollut tällä hetkellä yleisesti hyväksytyn tekstin tae.

-Sinun työlläsi on merkitystä, mutta ei sekään yksin auta, Duncan sanoi. -Minun pitäisi joko supistaa kaupan kulut minimiin — mikä ei ole mahdollista, koska nyt jo pidän niin pientä varastoa kuin voin, ja tiedän muutamien asiakkaiden tilanneen postimyynnin kautta sellaista, mitä minulla ei ollut tarjota — tai lisätä myyntiä huomattavasti.

-Jos me luovumme rouva Wallacesta, Betty kuiskasi urheasti.

-Emme tietenkään luovu.

-Hankitaan lisää kanoja!

-Kultaseni, usko nyt, että ongelma on kaupan puolella, ei sinun taloudenhoidossasi. Eikä minua huvita vähääkään kuulla isäni mielipidettä siitä.

-Mutta isäsi voisi varmasti auttaa! Hänellä on pitkä kokemus, hän voisi neuvoa…

-Sen hän epäilemättä tekee. Duncanin ääni oli omituinen sekoitus huvittuneisuutta ja epätoivoa.

-Mitä sinä tarkoitat? Duncan, ellet sinä puhu minulle, minä en voi ymmärtää!

-Etkö sinäkään osaa lukea ajatuksia? Sappho, ei minun pitäisi rasittaa sinua näillä asioilla ylipäätään, sinulla on nyt muuta ajattelemista.

-Minä tahdon tietää kaiken! Betty sanoi ja polki jalkaa kuin lapsi.

Duncan istuutui nojatuoliin ja veti Bettyn polvelleen.

-Muistatko, kun häidemme aattona puhuin vapaudenkaipuustani — se tuntui silloin niin mahdottomalta, kun luulin, että meidän on pakko jäädä Edinburghiin.

-Muistan, mutta en vieläkään oikein ymmärrä. Tarkoitan, että on ihanaa asua täällä ja että kauppa on meidän, mutta sinähän olit tasa-arvoinen osakas isäsi kaupassa Edinburghissa.

-Tasa-arvosta voidaan aina puhua, Duncan hymähti. -Isä on mainio, ja hän on syntynyt kauppamieheksi. Mutta hänellä ja äidillä on aivan liikaa hyviä neuvoja ja aivan liian suuri halu saada jakaa niitä.

-Sinä kuulostat aivan Ruthilta, joka ärähtää heti, jos häntä koettaa neuvoa!

-Minä ymmärrän, että nuorta ihmistä neuvotaan. Mutta senkin jälkeen, kun palasin Amerikasta — kun olin nähnyt kahdessa vuodessa enemmän uusia asioita ja mahdollisuuksia kuin isäni elämässään… Duncan nielaisi. -Minä ajattelin, että tulen hulluksi, kun isä ei kerta kaikkiaan luottanut minuun. Sain palvella kaupassa ja siinä se. Kaiken muun hän halusi hoitaa, eikä häntä totisesti saa neuvoa!

Betty painoi poskensa Duncanin olkapäähän ja leikitteli tämän paidannapilla. Hän alkoi ymmärtää, mutta ei tohtinut sanoa mitään, ettei olisi rikkonut lumousta. Keittiöstä kuului Ruthin ääni; hän oli saanut läksynsä luettua ja houkutellut Stuartin ja Ystävän huvitettavikseen.

-Kun vielä olin tuolloin sairaskin, kärsivällisyyteni oli koetuksella. Charlien kirje ja tämä kauppa eivät olisi voineet tulla parempaan aikaan — muutenkin kuin keuhkojeni kannalta. Ajattelin, että täällä saan vihdoinkin näyttää, että asiat voidaan hoitaa toisin kuin viime vuosisadalla, ja silti menestyä. Mutta nyt…

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen paksuna ja tukahduttavana. Bettyä väsytti. Hän myönsi olevansa hemmoteltu ja tottumaton siihen, ettei rahaa yksinkertaisesti ollut. Äiti ja isä olivat joutuneet venyttämään penniä joka suuntaan, mutta tehneet sen niin, ettei hän ollut lapsena osannut kaivata mitään sellaista, mitä ei ollut saanut. Ja sitten hän olikin päässyt opettajantyöhön ja saanut säännöllistä palkkaa, johon kirjoittaminen toi mukavan lisän.

Tämä tilanne oli toinen. Hän ei ollut enää yksin, vaan oli kyse koko heidän elannostaan, heidän perheensä elannosta.

Salaman tavoin Bettyn mielessä välähtivät Duncanin joskus lausumat sanat siitä, miten Jerry oli nyt vakavarainen, arvostettu opettaja. Hän väisti ajatuksen — hän kuolisi ennemmin nälkään kuin luopuisi Duncanista — mutta se satutti silti. Miksi heidän elämänsä ei voinut ollenkaan helpottua?

-Minusta sinun pitäisi nyt niellä ylpeytesi, Betty lopulta sanoi päättäen olla niin vahva kuin pystyisi. -Anna isäsi neuvoa. Tämä on sinun kauppasi ja sinä kuitenkin lopulta päätät.

-Minä lähdin ovet paukkuen, ja nyt joudun esittelemään hänelle vararikkoon valmiin… Duncan nielaisi.

-Vararikkoon? Betty vavahti.

-Minä liioittelin, älä pelästy, emme me suinkaan siinä asti ole. Mutta Sappho, minä olen kolmenkymmenen. Minun pitäisi jo pärjätä.

-Ensinnäkään sinusta ei ollut aikoinaan Edinburghissa juuri ovia paukuttelemaan. Betty muistutti. -Ja varmasti vanhempasi ovat ikävöineet sinua. Se pehmentää kummasti ihmisten suhtautumista. Eikä isäsi voi verrata omaa kauppaansa ja meidän kauppaamme, onhan Fort William niin paljon pienempi kuin Edinburgh!

-Jos sinä haluat, niin me kutsumme heidät, Duncan sanoi. -Minä vain koetan luovia. Mutta sinä et saa väsyttää itseäsi. Etkä saa murehtia, Sappho, muistatko sen? Kyllä minä hoidan asiat kuntoon.

Betty nyökkäsi ja koetti hymyillä käpertyessään vielä hetkeksi Duncanin syliin. Hän olisi tahtonut sanoa, ettei Duncanin yksin tarvinnut asioita hoitaa, että hän auttaisi. Mutta joskus oli parasta olla hiljaa ja antaa miehen säilyttää edes ylpeytensä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti