sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

4. luku: Muutosten aika

 Elokuun 18. päivänä
”Tätä iltaa en ole juuri tohtinut etukäteen kuvitella. Totta kai olen huomannut, että Duncan voi paremmin, että hän jaksaa tehdä töitä jo melkein kuin ennen eikä yski.

Kun näin hänen ensimmäisen kerran nostavan kokonaisen kirjalaatikon varaston pöydälle eikä poimivan kirjoja lattialla olevasta laatikosta, olisin tahtonut tanssia ja laulaa. Ja kun hän valitti rouva Wallacen laittavan liian raskasta ruokaa, koska oli joutunut löyhdyttämään vyötään yhden reiän verran, taisin vähän itkeä tirauttaa pelkästä onnesta.

Mutta silti vasta eilinen puhelinsoitto sairaalasta antoi varmuuden: kaiken pitäisi olla hyvin, osastolle jättäminen oli pelkkä varotoimi. Vasta silloin tuntui, kuin painajainen olisi päättymässä, ja tohdin antaa itseni riemuita tästä illasta, junan saapumisesta ja riemukkaasta jälleennäkemisestä mieheni kanssa, jolle kukaan ei antanut enää vuotta elinaikaa, vaan ihmiselämän.

Ja sitten Ruth teki temppunsa ja Rob toisen.

En paheksu tietystikään sitä, että Ruth tahtoo näyttelijäksi — miten voisin, kun itse olen rohkaissut häntä käyttämään lahjojaan. Mutta on järkyttävää tajuta tytön moraalin puute eräissä asioissa. Jos hän neljätoistavuotiaana kuvittelee voivansa noin vain lainailla ihmisten tavaroita, minä pelkään joutuvani saattamaan hänet kaksikymmentäneljävuotiaana lähimpään naisvankilaan. Ja olen kuitenkin pitänyt häntä aina hyvänä kunnon tyttönä huonoista lähtökohdista huolimatta!

Sitten Robin piti avata suunsa. Miksi hän edes puhui asiasta, jos kerran muka siitä vielä neuvotellaan! Minä en halua menettää kotiani. Viis siitäkin, että Rob kuinka selitteli ’ovien olevan aina auki’ ja muuta. Jos he ostavat Annan kanssa Kuusikukkulan, se on heidän kotinsa. Me voimme mennä vain vierailulle. Anna tahtoo ehkä purkauttaa huvimajan, jonka katto vuotaa, ja Roz järjestää aikanaan minun ja Rosen huoneen aivan uuteen järjestykseen.

Ja äiti ja isä pikkutyttöjen kanssa kylässä, Sellorin talossa — sehän on aivan naurettavaa! Siinä pienessä talossa, jossa on postimerkin kokoinen puutarha! Sinnekö minun pitäisi mennä, kun menen ’kotiin’?

Olin kaikesta tästä aivan sekaisin, kun Rob ajoi minut asemalle. Veli rupatteli suorastaan kuumeisesti, kai hän huomasi, että olin järkyttynyt. Mutta pakkohan minun oli puristaa kasvoilleni hymy, ja itse asiassa, kun näin Duncanin hyppäävän junasta — todella hyppäävän, ylimmältä askelmalta suoraan laiturille — hymy tuli jo sydämestä. Enkä voinut puhua hänelle tänä iltana mitään mistään ikävästä, ei Ruthista, ei Kuusikukkulasta.”

Elokuun 19. päivänä
”Rouva Wallace, Ruth ja minä olemme käyttäneet koko päivän jälkimmäisen koulupukuasioihin. Ruth on venynyt pituutta kuin heinänkorsi, joten jokaisesta hameesta on purettava auki kasvunvaraa. Tosin häneen eivät edes rouva Wallacen ruoat tepsi: sivusaumoista pitää ratkoa vain hiukan lisätilaa, sillä tyttö on hoikka kuin elämänlanka. Uudet kengät Ruth tietysti tarvitsee, ja korkeintaan tämän talven hän enää selviää siinä takissa, jonka rouva Weilson vähistä rahoistaan tyttärelleen hankki juuri ennen kuolemaansa.

Ruth on ollut luonnottoman kiltti ja kuuliainen koko päivän. Hän ei tiedä, olenko puhunut Duncanin kanssa vai en, ja koettaa selvästikin tehdä vielä jotakin asian eteen. Mutta tunnustettakoon, että itse mietin niin paljon Kuusikukkulaa, etten jaksanut edes ajatella oliko tämä Ruthille hyväksi vai ei.

Kun rouva Wallace oli lähtenyt kotiin ja illallinen syöty, Duncan meni takaisin kaupan puolelle käymään läpi poissaoloaikansa asioita. Ruth lupasi edelleen enkelimäisesti tuudittaa kylvetetyn Stuartin, joten minä istuin terassin korituoliin kirjesalkku mukanani. Olen laiminlyönyt kirjeenvaihtoa ystävieni kanssa viime aikoina, ja nyt olisi vihdoinkin rauhallinen hetki tehdä asialle jotakin.

Kirjoittamisesta ei vain tullut mitään. Miten olisin voinut kertoa kuulumisia, kun pääni oli aivan sekaisin? Istuin salkku sylissäni ja katselin koivuja, joiden vihreys on jo haaltumassa. Joki kimmelsi joutomaan takana, taivas oli kalpean sininen ja kanatarhasta kuului unista ääntelyä.

Hypähdin miltei ilmaan kun joku kosketti olkapäätäni. Duncan oli tullut ulos niin hiljaa, etten ollut kuullut. En ehtinyt sorvata mitään sopivan ympäripyöreää kaupan asioista, kun hän istui omaan tuoliinsa ja kysyi lempeästi:

-Mikä on hätänä, Sappho?

-Miten niin? sanoin hermostuneesti, vaikka se oli typerää. Duncan lukee minua kuin avointa kirjaa aina silloin, kuin ei tarvitsisi.

-Sinun silmäsi ovat surulliset.

Suljin nuo paljastavat silmät ja nieleskelin. Sitten aloitin siitä, missä koin olevani kuitenkin vahvoilla: lastenkasvatuksesta. Duncan kuunteli hiljaa, kun kerroin Ruthin viimeisimmästä. Sitten hän huokasi.

-Tyttö parka. Minä puhun hänelle, ja tietysti rankaisemme häntä, mutta en tiedä auttaako se. Jos lapsi ei ole rehellinen — ja mehän tiedämme, että Ruthin kohdalla näyttelijätär ottaa joskus liiaksi vallan — se on monta kertaa luonteessa.

Tunsin kiukkuni nousevan.

-Aiotko seuraavaksi sanoa, että sinä kyllä vastustit Ruthin ottamista meille? minulta lipsahti.

Duncan näytti ällistyneeltä.

-En tietenkään, Sappho, miksi minä niin sanoisin? Olen vain pahoillani tästä asiasta ja toivon, että osaisimme kasvattaa tytöstä vielä kunnon ihmisen. Mikä sinun on? Et sinä Ruthin toilauksista ole noin järkyttynyt.

Silloin minä aloin itkeä. Yritän välttää nykyään itkemistä viimeiseen asti, koska Stuartia odottaessani itkin sanomalehtien kaskupalstoillekin, mutta nyt kyyneleet vain tulivat. Korituoli kolahti kun Duncan nousi, sitten porras narahti hänen istuessaan rappusille jalkojeni juureen. Hän otti käteni omiinsa ja katsoi ylös minuun.

-Sappho kulta, anna anteeksi, minä en ymmärtänyt. Sinulla on ollut raskasta viime aikoina, mutta nyt kaikki on hyvin, minä olen terve, me voimme…

-En minä sitä, sain pärskityksi, vedin käteni pois ja niistin nenäni. -Mutta Rob aikoo ostaa Kuusikukkulan!

-Mitä sinä sanoit?

-Rob ja Anna aikovat ostaa jossakin vaiheessa Kuusikukkulan, he vaihtavat taloja äidin ja isän kanssa.

-No mutta sehän on mainio ajatus, Duncan sanoi iloisesti.

Järkytyin niin, että lakkasin itkemästä.

-Mainio ajatus? parahdin.

-Todella mainio ajatus. Kunhan pikkutytöt lentävät pesästä, Kuusikukkula on mahdoton ylläpidettävä vanhemmillesi. Ja olen ymmärtänyt, että Anna ja Rob haaveilevat suuresta perheestä.

-Mutta — se on minun kotini!
 
Duncan avasi suunsa, sulki sen taas. Sitten hän rapsutti nenänvarttaan ja katseli hetken ylös koivunlatvoihin.

-Betty, hän aloitti, ja minä rypistin kulmiani. Koskaan ei seuraa mitään hyvää, jos Duncan näkee tarpeelliseksi olla kutsumatta minua Sapphoksi. -Mitä sinä juuri täytitkään? Kaksikymmentäneljä vuotta?

-Kyllä sinä sen tiedät! tiuskaisin.

-Ja Stuart täytti juuri puoli vuotta. Meidän häistämme on kaksikymmentä kuukautta ja olemme asuneet tässä talossa jo yli vuoden.

-Mikä matematiikan oppitunti tämä on!

Nyt Duncan kääntyi taas minuun päin, ja hän näytti vihaiselta.

-Jos tämä kaikki pitää paikkansa, miksi sinä käyttäydyt kuin hemmoteltu pikkulapsi, joka ei anna muiden leikkiä nukeillaan? Mistä olet saanut päähäsi, että vanhempiesi velvollisuus on pitää isoa taloa tyhjillään vain siltä varalta, jos sattuisit tulemaan vierailulle? Me kaikki olemme koolla ehkä kerran tai kaksi vuodessa — enkä usko, että Anna silloin sulkee meiltä talon oven. Vaaditko sinä todellakin muita ihmisiä hyppimään omien oikkujesi mukaan? Jos vain Kuusikukkula on sinun kotisi, niin mikä tämä talo sinulle sitten on? Mitä minä olen, tai Stuart ja Ruth? Mihin sinä tarvitset Kuusikukkulaa sunnuntaivierailuja enemmän?

Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. Duncan ei ollut milloinkaan puhunut minulle tuollaisella äänellä — ja pahinta oli, että sanat menivät perille. Tunsin äkkiä itseni niin lapselliseksi ja typeräksi, että hautasin kasvoni nenäliinaan, jottei Duncan olisi nähnyt niitä.

-Se tuntui vain — pahalta, piipitin.

Porras narahti taas, kun Duncan nousi, ja sitten hän kietoi kätensä ympärilleni ja tunsin tutun painomusteen ja partaveden tuoksun.

-Muutokset tuntuvat monta kertaa pahalta, hän kuiskasi korvaani. -Mutta Kuusikukkula ei katoa mihinkään, isäsi ei myy sitä kenellekään vieraalle, se on aina odottamassa sinua. Ja Sappho, usko tai älä: jopa sinun onnellinen saaresi on pelkkä talo. Sinun kotisi on jossakin aivan muualla.

Puristin silmiäni kiinni ja painoin kasvojani Duncanin liivinrintamukseen, ettei minun olisi tarvinnut nähdä hänen kasvojaan. Mitä oikein olin ajatellut? Mistä lähtien minulla olisi ollut Kuusikukkulaan suurempi oikeus kuin kenellä tahansa sisaruksistani? Jos meillä olisi tarvetta, äiti ja isä olisivat yhtä hyvin keskustelleet talon myynnistä meidän kanssamme — tai Rosen ja Charlien — tai Johnin. Mistä olin saanut päähäni, että ’omistin’ lapsuudenkotini jotenkin enemmän kuin muut?

-Tuskin asia on edes aivan ajankohtainen, Duncan jatkoi lempeästi. -Eliza ja Maryhän käyvät vielä koulua. Tilanne ehtii muuttua moneen kertaan. Mitä sinä sanoit Robille tästä asiasta? Haluaisitko soittaa hänelle?

-Haluaisin, minä sanoin.”

Elokuun 21. päivänä
”Sanoin tänään Duncanille, että hänellä on omituinen käsitys lasten rankaisemisesta.

Lähdimme kirkon jälkeen kävelylle rantapolulle. Stuart tuhisi vaunuissaan, joiden työntämisestä tunnen yhä hupsua ylpeyttä, ja Barbara Cameron oli tullut Ruthin luo. Duncan oli pitänyt Ruthille lupaamansa puhuttelun ja minä olin vähältä kieltää Bobbya tulemasta tämän erinomaisten ‘näytät-aivan-16-vuotiaalta’ -puheiden vuoksi, mutta käsitin sentään, ettei Bobby ollut ehdottanut vaatteiden ‘lainaamista’.

Rupattelimme kävellessämme niitä näitä, aurinko paistoi ja liikkeellä oli muitakin ihmisiä. Onneksi tällä kertaa kukaan ei tahtonut työntää päätään Stuartin vaunuihin.

Kun sitten istuuduimme rannan ruohikolle koivujen katveeseen, Duncan yhtäkkiä sanoi:

-Pieni matka tekisi sinulle hyvää.

-Matka? minä toistin hämmentyneenä ja kohottauduin kurkistamaan, ettei aurinko paistanut vaunuihin. -Mikä ihmeen matka?

-Mikä tahansa. Duncan katsoi minua kiinteästi harmailla silmillään. -Kuten silloin yhtenä iltana sanoin, sinulla on ollut pitkään raskasta. Olen huomannut, ettet ole aivan oma itsesi.

-Jos sinä tarkoitat Kuusikukkulan asiaa…

-En tarkoita mitään yksittäistä asiaa, vaan sinua yleensä. Siksi koetin puhua sinut ympäri toteuttamaan edes murto-osan kustantajasi suunnitelmista — sinä kaipaat vähän virkistystä.

-Voi sentään, minä virkistyn kyllä tarpeeksi nyt, kun Stuart on alkanut herätä vain kahdesti yössä, hymyilin.

-Taisin unohtaa antaa nämä, kun jaoin Edinburghin-tuliaisia. Duncan työnsi kätensä povitaskuunsa ja veti esiin rautatieyhtiön kirjekuoren. -Rouva Brodie pyysi antamaan nämä sinulle myöhästyneenä syntymäpäivälahjana.

-Kävitkö sinä Isoäidin luona? kysyin hämmästyneenä ja loukkaantuneena, kun en ollut kuullut asiasta. Duncan oli nimenomaan sanonut, ettei ehtisi hoitaa tervehdyskäyntejä.

-Itse asiassa en. Mutta puhuin oman isoäitini kanssa ja hän oli tavannut rouva Brodien. Duncan ojensi kuorta ja tiesin sanomatta, että siellä olisi junalippu. -Hän kutsuu sinua luokseen Edinburghiin.

-Edinburghiin? parahdin. -Oletteko te kaikki tulleet hulluiksi? Stuart on puolivuotias!

-Sinä otat tietysti Stuartin mukaan. Ja Ruthin avuksesi, täällä on lippu hänellekin. Ehditte tehdä matkan vielä ennen kuin koulu alkaa.

Pelkäsin hetken, että leukani kolahtaa vasten polviani. Duncan on tehnyt tämän ennenkin ja tietää, miten minua ärsyttää asioiden järjestely selkäni takana — mutta toisaalta, jos liput oli ostanut Isoäiti…

-Enhän minä voi lähteä, sopersin. -Syystyöt ja Ruthin koulupuvut ja…

-Syystyöt odottavat sen viikon, jonka matkalla olette, ja ymmärtääkseni Edinburghissa on muutamia vaatetusliikkeitä, Duncan virnisti. -Vaikka rouva Wallace lupasikin huolehtia sillä aikaa Ruthin varustukset kuntoon.

-Rouva Wallace tietää jo? Ja kuka muu? kysyin vähän nyrpeästi — noin niinkuin periaatteesta, koska itse asiassa sydämeni oli alkanut sykkiä jo vähän nopeammin.

-Äiti ja isä, ja isoäiti — ja tietysti rouva Brodie, joka haluaa ehdottomasti majoittaa teidät. Duncanin virnistys oli nyt niin leveä ja poikamainen, että minun täytyi ruveta nauramaan.

-Onko sinun käsityksesi lapsen rankaisemisesta sitten se, että lähetät hänet lomamatkalle? en voinut olla härnäämättä.

-Minä ajattelin, että sinä voisit laittaa Ruthin yöksi samaan huoneeseen Stuartin kanssa, Duncan sanoi viattomasti. -Luulenpa, että muutaman valvotun yön jälkeen tyttö on oppinut läksynsä!

Nyt me nauroimme molemmat. Ja minä otin Duncanin kädestä kirjekuoren ja kuoresta liput, jotka Isoäiti oli halunnut meille lahjoittaa — myös Ruthille, jota ei ollut koskaan tavannut — ja tiesin, etten mitenkään voisi siitä lahjasta kieltäytyä.

Kotimatkalla olimme molemmat vähän vallattomalla tuulella. Stuart oli herännyt vaunuissa ja tuntui tajuavan, että jotakin hauskaa oli tekeillä: hän jokelsi omia asioitaan tarmokkaasti koko matkan.

Smithien puutarhan kohdalla vilkaisin vaistomaisesti portin yli, mutta ketään ei näkynyt. En ole nähnyt Mary Smithiä ja lapsia aikoihin, ja konstaapelin tullessa vastaan keksin yleensä tekosyyn vaihtaa kadun toiselle puolelle.”

Charlotte Squarella elokuun 25. päivänä
“Kun puolitoista vuotta sitten pakkasin tässä huoneessa tavarani lähteäkseni joululomalle, jolta palaisin rouva Fleminginä, en uskonut koskaan enää istuvani tämän pöydän ääressä kirjoittamassa. Mutta täällä olen, ja ympärilläni on tuttu vanha talo ja tuttu kohiseva kaupunki — mutta mukanani kaksi ihmistä, joille koko tämä maailma on aivan vieras.

Äiti oli kauhuissaan kuullessaan, että ‘raahaisin lapsiparan maailman ääriin’, ja kieltämättä itsekin mietin, onko näin pitkä matka Stuartille hyväksi. Mutta Isoäiti oli ajatellut tätäkin, sillä lippumme olivat ensimmäiseen luokkaan! Ja kuten Fergus MacDonald totesi: ensimmäisen luokan junanvaunussa vauva elää mukavammin kuin erinäisissä asunnoissa.

Viikon alku oli yhtä hulinaa matkavalmistelujen vuoksi. Ruth mykistyi täysin kuullessaan, että pääsisi mukaan, eikä hänestä ollut juuri sen jälkeen järjelliseen työhön. Minä puolestani yritin revetä joka suuntaan — istua puhelimessa ja yrittää kiinni ystäviäni kertoakseni, että olemme tulossa, ja penkoa läpi vaatekaappiani.

Enhän minä toki Fort Williamissakaan kulje rääsyissä, mutta varsinkin Stuartin syntymän jälkeen ja erinäisten kilojen majoituttua vyötäisilleni olen lähinnä hakenut asuissani vain mukavuutta. Nyt oli yhtäkkiä löydettävä vaatekaapista kaupunkiin sopiva vaateparsi, sillä mihinkään ompelutöihin tai ostoksiin ei ollut aikaa.

Onneksi minulla on ystäviä! Alice purjehti takaportistamme sisään mukanaan pärekorillinen omia vaatteitaan (hyvin uusia — eihän siitä ole kuin vajaa vuosi, kun hän vasta luopui surupuvustaan) ja Fiona Cameron toi melkoisen kasan Bobbyn vanhemman sisaren pieneksi jääneitä leninkejä.

Lainahöyhenissä me siis matkaan lähdimme. Alice on toki minua solakampi, mutta onneksi hänellä oli muutamia löysiä puseroita, joita saatan käyttää omien hameideni kanssa, ja hattuni ja uudet hansikkaani käyvät erinomaisesti. Ruth puolestaan sai käyttöönsä useampia Winnien pukuja ja kahdet kengät.

Jännitin junamatkaa, koska pienen lapsen ja matkustamiseen tottumattoman tytön kanssa siitä olisi voinut tulla katastrofi. Mutta henkilökunta piti meistä aivan erinomaista huolta, minkä lisäksi vastuu Stuartista teki Ruthista reippaan ja rohkean. Stuart puolestaan oli oikea pikku herrasmies, joka ei itkenyt kertaakaan, ihmetteli vain suurin silmin.

Asemalla Elsie-täti ja John-setä ja Duncanin isoäiti olivat meitä vastassa, ja meidät tuotiin riemusaatossa Isoäidin luo, joka oli kutsunut Duncanin perheen illalliselle. Sen jälkeen olenkin elänyt kuin prinsessa. Saattaa kulua tunteja, etten juuri edes näe Stuartia, sillä hänellä riittää hoitajia enemmän kuin tarpeeksi. Minua taas kielletään ehdottomasti tekemästä yhtään mitään: Isoäidin sisäkkö Peggy varmaan hengittäisikin puolestani, jos se olisi mahdollista.

Ja Ruth — Ruthin silmät tuntuvat suurentuvan vähän kerrassaan jokaisen uuden ihmeen myötä. Hän on kuin Tuhkimo, joka on päässyt kuninkaanlinnaan, ja pelkää koko ajan kellon lyövän kaksitoista. Isoäiti on ottanut hänet aivan erityiseen suojelukseensa, ja mietin puolitosissani, miten saan hänet täältä koskaan kotiin.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti