maanantai 3. maaliskuuta 2014

5. luku: Matkalla menneeseen


-Yli vuosi — se on rikollista, Beatrice Fleming! Jessie Welsh, joka vielä muutamia kuukausia aiemmin oli ollut Dalrymple, julisti ja rutisti Bettyä vielä kerran. -Oli kauheaa, ettet sinä päässyt häihimme!

-Valitettavasti toukokuussa minulle oli suurinta juhlaa, jos Stuart antoi minun nukkua tunnin yhteen menoon, Betty sanoi ja puisti päätään. -Tiedät, että muuten olisin tullut.

-Kaikkein tärkeintä on, että asiat ovat nyt kunnossa — kaiken sen jälkeen, mitä sinun elämässäsi on tapahtunut viime talvena! Nanny sanoi vakavana. -Miten sinä voit — ja miten Duncan?

-Kiitos, kaikki on nyt hyvin. Betty hymyili katsellessaan häntä ympäröivää “hovia”. Isoäiti oli ilmoittanut, että Charlotte Squaren talon ovet olisivat koko viikon auki jokaiselle, jonka Betty tahtoisi kutsua sisään. Niinpä hän oli pyytänyt teelle ne kouluaikaiset ystävättärensä, jotka vielä asuivat kaupungissa.

-Mikä ihmeellinen vuosi, joka on tuonut mukanaan tällaisen lumoajan! nauroi Chrissy ja hypitti riemusta kiljuvaa Stuartia sylissään. Betty hymyili lämpimästi kälylleen, jonka olemus kertoi, että kohta tämä saisi oman “lumoajansa”.

Ruth istui muiden mukana teepöydässä ja hänen päänsä pyöri kuin tennisottelussa sen mukaan, ketä oli kuunneltava. Tuntui uskomattomalta, että Bettyllä oli näin hienoja ja kauniita ystävättäriä, jotka olivat vielä niin ystävällisiäkin! Kaikki olivat kätelleet Ruthia kuin aikuista ja esittäytyneet, ja nyt neiti Welsh kysyi ystävällisesti jotakin hänen koulunkäynnistään. Betty oli kertonut, että Nanny-neiti oli tullut Edinburghin Naisopistoon opettajattareksi hänen jälkeensä ja opiskeli samanaikaisesti itselleen opettajan pätevyyttä. Ruth oli täysin hämmentynyt tällaisesta mahdollisuudesta ja änkytti vähän vastatessaan.

Isoäiti istui pöydän päässä hiukan valkotukkaisempana ja hiukan kumarampana kuin ennen, mutta kukaan nuorista naisista pöydän ympärillä ei tullut ajatelleeksi, etteikö hän olisi kuulunut joukkoon. Huolimatta ikävuosistaan rouva Brodie nauroi samoille asioille kuin he, ja paheksui vain  hiukan Jessien kielen kalkatusta ja huitovia käsiä, kun tämä innostui kertomaan jotakin kommellustaan.

-Tuletko sinä huomenna käymään koululla? Nanny kysyi, kun vieraat tekivät lähteä.

-Huomenna menen Mallyn kanssa teelle, hän ei päässyt tänne tänään, ja sitten tapaamaan Miriam-tyttöstä, Betty sanoi, -mutta ylihuomenna voisin tulla. Käyn silloin joka tapauksessa kustantajani luona, ja se on samalla suunnalla.

Seuraavana päivänä Betty käveli reippain askelin katua alas Grassmarketille. Tuntui omituiselta kävellä yksin — välillä hän aivan hätkähti ja vilkaisi ympärilleen Stuartia hakien, kunnes naurahti itselleen muistaessaan, että Isoäiti ja Ruth olivat lähteneet vaunujen kanssa puistoon. Yhtäkkiä Betty tunsi itsensä niin riehakkaan vapaaksi, että häntä hävetti. Oliko nyt sopivaa iloita näin siitä, ettei tarvinnut hoitaa omaa kotiaan ja omaa lastaan!

-Ja höpsis, sanoi Madeleine Fraser, kaupungin kuuluisin suffragetti ja Nykyajan naisen toimittaja, syleillessään Bettyä muutamaa minuuttia myöhemmin eteisessään. -Tietenkin minä haluan nähdä hänet, mutta älä sure, koukkaan jonakin päivänä Charlotte Squaren kautta. Nyt me puhelemme kuin ainakin kaksi aikuista ihmistä!

Aikuista ihmistä. Betty ei ollut edes tajunnut, miten paljon oli kaivannut ystäviään. Tietysti hänellä oli kotona ihmisiä ympärillään, mutta silloin aina ympärillä oli myös lapsia tai muuta hälinää. Tuntui oudolta juoda teetään aivan rauhassa ja puhua vain niistä asioista, jotka itseä ja puhekumppania kiinnostivat.

Lopulta Bettyn oli jätettävä jäähyväiset ehtiäkseen päivälliselle Lime Houseen. Hän huokasi vähän itsekseen arvellessaan, että tällä menolla ylimääräiset kilot eivät koskaan katoaisi. Betty astui rappukäytävään ja aikoi alas portaita, kun kuuli niiden juurelta oman nimensä.

-Taivasten tekijät, Betty puuskahti, -Gerald Oag!

Jostakin käsittämättömästä syystä Bettyn mieleenkään ei ollut tullut, että hän törmäisi Jerryyn. He olivat kyllä puhuneet tästä Mallyn kanssa, joka oli kertonut vinosti hymyillen, ettei Jerry ollut vieläkään esitellyt häntä vanhemmilleen, ja että hän aikoi lähiaikoina pakottaa miehen tekemään valintansa. Mutta sanallakaan Mally ei ollut vihjannut, että Jerry olisi tulossa käymään.

Jerry puolestaan ei vaikuttanut yhtään yllättyneeltä harpatessaan raput ylös ja ojentaessaan kätensä.

-Päivää Betty, hän sanoi. -Siitä on aikaa.

-Niin todella, Betty vastasi. -Oli hauska nähdä. Hän astui sivuun päästääkseen Jerryn sisään Mallyn ovesta.

-Lime Houseenko sinä menet? Minä voin saattaa sinut.

Betty oli pudottaa käsilaukkunsa pelkästä hämmästyksestä. Missä vaiheessa Jerry oli oppinut lukemaan ajatuksia, kun heidän kihlausaikanaan tämä ei ollut tuntunut millään käsittävän Bettyn ajatuksenkulkua? Jerry oli jo laskeutunut pari porrasta, ja Mally seisoi omalla kynnyksellään hämmentyneen näköisenä.

-Kiitos, minä... Betty aloitti, mutta ei keksinyt yhtäkkiä mitään tekosyytä, jolla olisi ajanut nuoren miehen tiehensä.

Niin Betty käveli Jerryn kanssa Lime Houseen, kuten vuosia aiemmin, ja toivoi hartaasti, ettei kovin moni tuttava tulisi vastaan. Ottaen huomioon sen, miten kylmästi Jerry oli Bettyä kohdellut tämän purettua heidän kihlauksensa, oli aivan käsittämätöntä se into, millä tämä nyt kertoili kuulumisiaan ja kyseli Bettyn elämästä.

-Minä tiesin että sinä palaat tänne, Jerry yhtäkkiä sanoi.

-Palaan? Betty toisti. -Jerry kulta, minähän olen vain lomalla! Matkustamme kotiin hyvissä ajoin, jotta Ruth ehtii tuttuun kouluunsa Fort Williamissa. Ruth siis on…

-Kyllä minä tiedän, Mally on kertonut. Mutta sinä tapaat kustantajasi.

Betty tunsi alkavaa päänsärkyä. Oliko Jerry tullut hulluksi, vai oliko hän itse sekoamassa?

-Tietysti minä tapaan kustantajani, kun kerran olen kaupungissa, hän sanoi kevyesti. -Mutta olisi hauska tietää, mistä olet urkkinut kaikki tekemiseni.

Sanavalinta oli tarkoituksella ruma, ja Jerry punastui vähän. Sitten hän seisahtui, kääntyi Bettyyn päin ja sanoi:

-Törmäsin Jessieen aamulla. Kuulin että olet kaupungissa ja — halusin nähdä sinut.

-Miksi?

Betty olisi halunnut purra kielensä poikki. Hänen olisi pitänyt nyt hyvästellä, olla auttamatta Jerryä millään tavoin eteenpäin, mutta se oli myöhäistä.

-Kaipa minä vain halusin nähdä, näytätkö vielä niin onnelliselta kuin silloin uutenavuotena Lady Stairs -kujalla. Jerryn ääni oli äkkiä miltei vihamielinen. -Niin viheliäisen onnelliselta sen Flemingin kainalossa.

-Toivottavasti näytän, Betty sanoi hiljaa. -Sillä minä olen onnellinen, Jerry. Onnellinen vaimo, onnellinen perheenäiti.

-Mikä — mikä siinä on? Jerryn ääni oli äkkiä tuskainen. -Minä luulin tekeväni kaiken oikein, toimivani kuten pitää — kävin koulut ja hankin työpaikan ja säästin — mutta Fleming kietoi sinut pikkusormensa ympäri vain sillä, että seikkaili ympäri maailmaa!

-Gerald Oag, kai sinä käsität, että tämä keskustelu olisi pitänyt käydä kauan sitten — kaksi ja puoli vuotta sitten — ja etten minä aio käydä sitä kanssasi enää? Betty sanoi lujasti.

-En minä tarkoita — et kai nyt kuvittele — äh, en minä tiedä mitä tarkoitan! Jerry ravisti päätään kuin märkä koira. -Kaikki on vain niin — mahdotonta!

-Niin tuntuu olevan. Betty mietti silmänräpäyksen, ennen kuin jatkoi. -Toivottavasti käsität, ettei Mally aio odottaa iänkaiken. Hän on nykyaikainen nainen ja voi tehdä itsekin ratkaisunsa.

-Me kuljimme yhdessä vuosia, etkä sinä vaatinut minulta mitään ratkaisuja.

-Me olimme lapsia, Jerry. Tovereita. Enhän minä edes ymmärtänyt sinun haluavan mitään muuta, ennen kuin järkytit minua kosimalla! Mutta et ole enää lapsi, eikä ole Mallykaan. Ellei sinulla ole halua ja rohkeutta ottaa askelta suuntaan tai toiseen, loukkaat häntä. Betty astui sivuun päästääkseen pari närkästyneen näköistä kulkijaa ohitseen. Hän ei ollut muistanutkaan, että edinburghilaisella jalkakäytävällä ei ollut yhtä paljon tilaa pysähtyä kuin Fort Williamissa. -Jos kyse on naisasiasta, niin sinä et voinut olla tietämättä Madeleine Fraserin kantaa kun tutustuitte. Minä toivoisin, että antaisit minun jatkaa ja menisit nyt Mallyn luo.

-Ei, mehän olemme kohta perillä, saatan sinut toki Lime Houseen asti.

He kulkivat vaitonaisina loppumatkan. Betty mietti, oliko puhunut liikaa Mallyn suulla, ja huokaisi itsekseen. Jerry parka — joka oli aina tiennyt miten piti olla ja tehnyt niin — ja joka nyt oli niin ymmällään, kun se ei vienytkään häntä perille.

-Anteeksi, Betty, Jerry sanoi Lime Housen portaiden juurella ja ojensi kätensä. -Ja kiitos.

-Kaikkea hyvää, Betty sanoi lempeästi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti