tiistai 4. maaliskuuta 2014

6. luku: Miriamin salaisuudet


-Aivan kuin sinä et olisi koskaan noussut siitä tuolista, Betty, Miriam Somerville nauroi. -Kun istut siihen, minä olen taas pikkutyttö!

Betty hymyili ja katseli ympärilleen.

-Tämä huone on vain kovin erilainen kuin silloin, kun tulin ensimmäisen kerran opettamaan sinua, hän sanoi. -Sinulla oli ikkunalaudalla rivi nukkeja, joilla et leikkinyt, ja hyllyssä kauhean viisaita kirjoja...

-Oh, minä muistan! Isä luetutti minulla elämäkertoja ja luonnontiedettä... Sitten sinä tulit ja opetit minut uskomaan satuihin. Ja niin paljoon muuhunkin. Miriamin tummat silmät kostuivat.

-Höpsis, sanoi Betty. -Itse sinä löysit tiesi — minä sain ehkä vain vähän tukea sinua.

He istuivat hetken hiljaa lepotuoleissa Miriamin kauniissa huoneessa, hiukan raukeina hyvästä päivällisestä ja iloisina siitä, että olivat taas tavanneet. Miriam opetteli puhuttelemaan Bettyä etunimeltä kuten ystävätärtä, ei neidiksi tai rouvaksi, kuten opettajatarta. Betty puolestaan koetti ymmärtää, että tuo ihastuttava nuori tyttö oli hänen entinen oppilaansa.

Ellei Betty olisi tiennyt, että Miriamin tuolin takana odotti kävelyteline, ja että lapsena saatu selkävamma ei suinkaan ollut irrottanut tytöstä kynsiään, hän olisi ajatellut tämän saaneen kaikki hyvien haltijattarien lahjat.

Miriam oli niin kaunis kuin kuusitoistavuotias tyttö saattoi olla: pitkä ja solakka, hipiä kuin maitoa ja mansikoita, tukka lainehtivaa mahonkia. Hänen asunsa oli juuri niin yksinkertainen ja tyylikäs kuin ainakin ihmisellä, jonka ei tarvitse koskaan kysyä, mitä mikin maksaa, ja koko hänen olemuksensa huokui iloa ja lempeyttä.

Joskus Betty olisi toivonut, ettei Miriam olisi ollut niin kaunis, niin kärsivällinen. Jospa Luoja olisi ottanut pois jonkin muun ominaisuuden kuin terveyden! Mutta hän tiesi, ettei niin saanut ajatella. Miriamilla oli maailmassa oma tehtävänsä.

-Tulethan näyttämään Stuartia vielä ennen kuin palaatte pohjoiseen? Miriam nyt pyysi. -Ja Ruthia! Olet kertonut hänestä niin paljon, että haluan ehdottomasti tavata hänet!

-Tietysti me tulemme, Betty sanoi hymyillen. -Mutta mitä sinulle kuuluu? Mitä puuhaat nykyään?

-Voi, ihania uutisia, Miriam sanoi. -Tänä syksynä emme matkusta, sillä isän laiva purjehtii Edinburghiin syksyllä, ja hän saa olla meidän kanssamme koko talven!

-Olen niin iloinen puolestasi! Betty huudahti, sillä hän tiesi kyllä, miten vaikeita merikapteeni Roderick Somervillen poissaolot tämän perheelle olivat.

-Sitten minä olen alkanut opiskella. Annatko tuon kansion? Miriam osoitti sivupöydällä olevaa pahvikoteloa, ja Betty nouti sen hänelle. -Äiti ei tiedä tästä, eikä hänen tarvitsekaan... Tyttö iski silmää. -Tilasin itselleni keskikoulun kirjekurssin ja yritän suorittaa sen mahdollisimman pitkälle talven aikana.

-Mutta miksi äitisi ei saa tietää? Betty kysyi hämmästyneenä. -Hänenhän kuuluisi olla ylpeä sinusta!

-Jos olisin terve, olisin varmaan jossakin sisäoppilaitoksessa tai vähintäänkin Naisopistossa, Miriam virnisti. -Mutta selkäni vuoksi äiti haluaa säilyttää minua pumpulissa kuin helmirintaneulaansa — ettei kukaan tai mikään vain voi millään tavoin naarmuttaa pintaani... Enhän minä voi elää niin, Betty!

-Ei, et sinä voi, Betty sanoi, ja mielessään hän lausui muutamia valittuja sanoja Miriamin äidille. Kun Miriam oli vuotta aiemmin suorittanut kansakoulun loppuun, Betty oli nimenomaan pyytänyt, että Alison Somerville antaisi tyttärensä opiskella, kehittyä, hankkia merkityksen elämälleen — ja mikä oli tulos? Tyttö luki salaa keskikoulukurssia kirjeopistossa!

-Tämä on kauhean mielenkiintoista ja kauhean vaikeaa, Miriam jatkoi rupatteluaan ja avasi pahvikotelon. -Olisi niin paljon helpompaa jos olisi joku jonka kanssa edetä tai joka opastaisi. Tietysti saan palautteen tehtävistäni, mutta se ei ole sama asia. Jotkut aineet ovat hauskoja ja helppoja, mutta jotkut tietysti... Oi!

Pahvikotelo oli livennyt hänen käsistään ja eri aineiden tehtävälomakkeet ja kirjalistat levisivät pehmeälle itämaiselle matolle. Betty kumartui kokoamaan niitä, kun huomasi asiallisten kirjeopiston paperien joukossa kirjekuoren.

Hän ehti tunnistaa käsialan jo ennen kuin näki lähettäjän kohdassa merkinnän Stm David Stewart ja sen yksikkötunnuksen, jota oli tottunut viime kuukausina kopioimaan sormella seuraten kirjoittaessaan veljelleen.

Huoneessa oli hetken aivan hiljaista. Sitten Betty nosti kirjeen ylös ja laski koko nivaskan Miriamin syliin. Tytön posket olivat lehahtaneet ruusunpunaisiksi, mutta hän katsoi entiseen opettajattareensa uhmaten.

-Sinun äitisi ei ilmeisesti tiedä tästäkään, Betty sanoi.

-Ei ole valehtelemista olla kertomatta asioita, Miriam melkein kuiskasi.

-Miriam... Betty istuutui, hänen polvensa vapisivat yhtäkkiä. -Sinä olet vasta kuudentoista...

-Kuukauden kuluttua jo seitsemäntoista!

-Sittenkin. Sinun ei pitäisi...

-Mitä minun ei pitäisi? Miriamin äänessä oli äkkiä uutta purevuutta. -Koska olen rampa, minun ei pitäisi elätellä mitään unelmia, niinkö? Vai aiotko sanoa, että David kirjoittaa minulle vain säälistä? Vai ettei sotilaisiin pidä koskaan luottaa?

-Toivottavasti et tosissasi kuvittele, että koskaan päästäisin suustani mitään tuollaista, Betty sanoi pahoillaan. -Yritän sanoa, että sinun ei pitäisi solmia vanhempiesi selän takana suhteita, kun et tiedä voivatko he hyväksyä niitä.

-Elleivät he voi hyväksyä Davyä, kenet sitten!

Betty tunsi orastavaa päänsärkyä. Nyt oli tullut jo liikaa järkytyksiä yhdelle päivälle. Olisihan hänen pitänyt tietää, olihan hän nähnyt Davyn kopioivan itselleen Miriamin osoitteen. Hän oli vain toivonut, että kun veli oli niin kiinni koulutuksessaan ja oli vain muutama viikko sitten laivattu yksikkönsä mukana Pohjois-Afrikkaan, hän olisi saanut muuta ajateltavaa — ja Miriam myös. Mutta kirje oli tuore.

-Älä nyt käsitä minua väärin, hän sanoi. -Mutta vanhempasi, tai ainakin äitisi — hän on hyvin tarkka asemastanne. Davy on kunnon poika, ja niin sanoisin vaikkei hän olisi veljeni, eikä meidän suvussamme ole mitään moitittavaa. Mutta emme me ole rikkaita, emme ylhäisiä — Davy on vasta sotamies, kestää vuosia, ennen kuin hän on saavuttanut armeijassa sellaisen aseman, että...

Betty vaikeni äkkiä tajutessaan, että oli ehkä tekemässä kärpäsestä härkästä. Entä jos Miriam ja Davy kirjoittivat toisilleen vain kaikessa ystävyydessä, ilman ajatustakaan sen syvemmästä, ja hän nosti asiasta kauhean metelin!

Mutta katsoessaan Miriamiin hän ymmärsi, että pelkästä ystävyydestä ei tosiaankaan ollut kysymys. Tytön tummat silmät loistivat ja posket punersivat, kun hän sanoi loukkaantuneena:

-En olisi koskaan kuvitellut sinun vetoavan kenenkään ihmisen syntyperään tai asemaan, Betty! Sinä sanoit aina, että tärkeintä on se, mitä ihminen on sydämessään!

Betty voihkaisi mielessään ja mietti, oliko opettajan työssään tullut päästäneeksi suustaan muitakin kuolemattomia totuuksia, joihin vielä vedottaisiin.

-Tietysti se on tärkeintä, hän sanoi. -Mutta ajattelen vain vanhempiasi — ja — no, hyvä on, Miriam. Sinä tahdot tulla kohdelluksi aikuisena, joten olkoon niin. Ajattelen myös sitä, mitä vanhempasi sanovat, kun heille selviää, että kirjoitat veljeni kanssa. Ajattelevatko he minun käyttäneen väärin asemaani, hyödyntäneen ystävyyttämme saadakseni Davyn ujutettua piireihinne, hautoneen taka-ajatuksia kaikki nämä vuodet.

Isku osui. Miriam puri huultaan ja laski katseensa. Kun kyynelkarpalo vierähti hänen poskelleen, Betty tunsi itsensä julmuriksi. Miksi hänen oikeastaan piti sekaantua koko asiaan? Davy olisi syksyllä täysi-ikäinen, ei hän tarvinnut isoasisarta katsomaan peräänsä — eikä Miriam ollut enää Bettyn oppilas.

-No, älähän nyt, kultaseni, Betty sanoi lempeästi ja ojensi tytölle nenäliinaansa. -Minä vain — huolestuin. On vähän pelottavaa, kun teet näin paljon asioita äitisi selän takana!

Miriam niisti, ja sitten pieni hymy karkasi hänen huulilleen.

-Kerroitko sinä äidillesi kaiken, kun olit kuudentoista?

Betty ei voinut kuin nauraa.

-Ei, en kertonut, hän tunnusti. -Mutta minulla on yhdeksän sisarusta, ja jotenkin äiti sai aina kuulla kaikesta. Etkö sinä pelkää, että oma äitisi saa? Täytyyhän jonkun hoitaa sinun kirjeenvaihtosi postitus, tapahtui se sitten kirjeopiston tai ylämaalaisen jalkaväkirykmentin välillä!

-Emily on uskollinen. Miriam hymyili nyt leveästi. -Hän on palvellut meillä minun syntymästäni asti eikä kieli koskaan. Niin että älä vain kuvittele huonon selkäni estämästä minua tekemästä samoja typeryyksiä kuin muut tytöt!

Kävellessään Lime Housesta Betty oli syvissä ajatuksissa. Hän oli odottanut iloista ja hilpeää päivää jälleennäkemisten ja kuulumisten vaihdon parissa, mutta törmännytkin asioihin, joista ei olisi välittänyt tietää mitään.

Hän palasi Charlotte Squarelle sopivasti iltateelle. Olohuoneen lattialla Stuart leikki palikoilla, joita hänellä ei ollut vielä aamulla, ja ilmaisi äänekkään vastalauseensa, kun äiti puristi hänet syliinsä kesken rakennustyön. Betty nauroi laskiessaan kiljuvan pojan lattialle, mutta tunsi hupsua kipua sydämessään. Nytkö jo hänen vauvansa pyrki vapauteen — entä sitten, kun tämä olisi kuudentoista!

-Ole sinä hiljaa, Isoäiti nauroi onnellisena, kun Betty koetti nuhdella häntä Stuartin palikoista ja Ruthin uusista tyttökirjoista. -Kun minä ensimmäisen kerran saan neljättä polvea tähän taloon, hemmottelen sitä juuri niin kuin haluan! Miksi sinä kuvittelit minun kutsuneen teidät?

Teen jälkeen Betty kysyi, saisiko hän soittaa kaukopuhelun. Linja Fort Williamiin vapautui yllättävän nopeasti, ja Duncan kuulosti hämmästyneeltä kuullessaan, kuka soitti.

-Onko kaikki hyvin, Sappho? hän kysyi huolestuneesti.

-On. Betty sulki silmänsä ja keskittyi kuuntelemaan Duncanin ääntä, joka karkotti aina hänen mielestään kaikki huolet ja pelot. -Kaikki on hyvin. Minä halusin vain — kertoa sen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti