keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

7. luku: Kotona jälleen


-Nenäliina? Puhdas nenäliina, Ruth! Kirjasi? Entä imupaperi ja kynänpyyhin?

-Kaikki on mukana! Saanko minä jo mennä? Ruth kysyi valittavalla äänellä.

Betty nauroi ja suuteli tyttöä.

-Hyvää ensimmäistä koulupäivää, hän sanoi. -Stuart, suutele Ruthia!

Stuart kurkotti äitinsä sylistä mäjäyttämään jotakin märkää Ruthin otsalle, ja nauraen tyttö pujahti ovesta ulos syyskuiseen aurinkoon.

Betty jäi hetkeksi kynnykselle Stuart sylissään. Hän muisti niin elävästi syyskuun ensimmäisen vuosi sitten — silloin Ruth oli vasta juuri tullut heille Claymuirista, hän oli kaltoin kohdeltu ja arka lapsi, jonka sopeutumista kouluun he kaikki olivat jännittäneet. Ja nyt koulutielle lähti reipas, joskus vähän liiankin rohkea tyttö, joka malttoi tuskin odottaa päästäkseen kertomaan kaikesta Edinburghissa kokemastaan ystäväpiirille, joista tuskin kukaan oli käynyt edes Perthin korkeudella.

-Tulkaapa nyt juomaan teenne loppuun, rouva Wallace sanoi lempeästi. -Stuart tulee minun syliini, eikö niin, kultaseni?

Stuart ojensi käsiään rouva Wallacea kohti ja Betty luopui vastahakoisesti lapsesta, jonka vielä unenlämmin olemus oli vähän lohduttanut häntä. Mutta rouva Wallace oli oikeassa: oli palattava arkielämään, vaikka Ruthin kouluunlähtö tuntui jos mahdollista viimevuotistakin haikeammalta.

-Ainakin tytöllä on kerrottavaa kesästään, Betty hymähti ja istui kuppinsa ääreen, jonka oli hylännyt antaakseen Ruthille viime hetken neuvoja. -Mutta kyllä on ihanaa olla kotona!

-Minä jo pelkäsin, että te jäätte kokonaan kaupungin humuun, rouva Wallace tokaisi.

-Sitä ei voisi koskaan tapahtua. Betty istui hetkeksi mietteissään, sitten hän joi teensä nopeasti loppuun ja nousi. -Laitan vettä lämpenemään, minun pitää pestä Alicen lainavaatteet. Duncan luki lehdestä, että loppuviikoksi on luvattu sadetta.

Ripustaessaan myöhemmin Alicen sieviä puseroita pyykkinarulle Betty jäi hetkeksi katselemaan aidan yli Smithien puutarhaan. Se oli autio ja hiljainen, kuten aina; Victoria ja Hamilton olivat tietysti nyt koulussa, mutta yhtä hiljainen se oli ollut kesälläkin.

Betty huokasi vähän ja kiinnitti kermanvärisen puseron pyykkipojilla kuivumaan. Tänäkin kesänä Duncan oli kysynyt Hamiltonia apulaiseksi kauppaan, mutta jonkin tekosyyn nojalla konstaapeli Smith oli kieltäytynyt. Betty ei ollut myöskään onnistunut saamaan Mary Smithiä lasten kanssa heille vieraisille sitten uudenvuoden. Pitäisi kysyä iltapäivällä Ruthilta, oliko tämä ollut välitunnilla puheissa naapurin lasten kanssa.

Samassa kuulaan hiljaisuuden rikkoi rysähdys. Se tuntui kuuluvan Smithien talosta, ja Betty otti jo askeleen lähemmäksi. Mutta hiljaisuus oli taas rikkumaton, ja hän jäi epäröimään. Ehkä rouva Smith siivosi tai astiakaapin hylly petti? Kummassakaan tapauksessa tämä ei kaivannut uteliasta naapuria paikalle.

-Betty!

Alice Gordon huiskutti omasta puutarhastaan.

-Oliko sinulla hauskaa? hän kysyi, kun Betty kiiruhti pihan yli tyhjä pyykkikori kainalossaan. -Sinun pitää tulla teelle tänään ja kertoa kaikki!

-En minä voi lähteä kyläilemään, kun olen tuskin vasta kotiutunut, Betty sanoi nauraen. -Mutta sinä voit tulla teelle meille! Rouva Wallace oli varustautunut paluuseemme kuin olisimme nähneet nälkää koko viikon ajan.

Lopulta teepöydässä istui Alicen lisäksi myös tohtori MacDonald, joka ei enää käynyt Koivurannassa säännöllisesti perhelääkärinä vaan entistä tiheämmin sekä talonväen että ennen kaikkea Alicen ystävänä. Ruth kertoi vilkkaasti ensimmäisen koulupäivän tapahtumista ja Edinburghin ihmeistä, ja Betty korjasi hänen tietojaan niiltä osin, kuin ne liioittelussaan ylittivät sopivaisuuden rajat.

Mutta oli eräs asia, josta edes suuren maailman häikäisemä Ruth ei voinut puhua vakavoitumatta.

-Ajatella, ettei Miriam kävele! hän huudahti. -Vaikka hän on niin rikas!

-Käveleehän hän, Betty muistutti. -Telineen kanssa.

-Niin, mutta ei kuten me! Ruth tarkensi. -Ja jos pitää mennä yhtään kauemmaksi, hän käyttää pyörätuolia!

-Ei rikkaudella ole sen asian kanssa paljon tekemistä, rouva Wallace tokaisi ja kaatoi lisää teetä.

-Itse asiassa juuri siinä raha merkitsee, Fergus MacDonald sanoi surumielisesti. -Valitettavasti paras hoito on kalleimmissa sairaaloissa.

-Olenko ymmärtänyt oikein, että Miriamin selkä voitaisiin leikata? kysyi Duncan, joka keinutti Stuartia polvellaan ja antoi tämän massuttaa pikkuleipää.

-En tietysti tiedä hänen tilannettaan tarkemmin, Fergus sanoi, -mutta Lontoossa on suoritettu vaikeitakin selkäleikkauksia. Ja jos tyttö on kuitenkin opetellut onnettomuuden jälkeen uudelleen kävelemään, ajattelisin, että vika olisi korjattavissa.

-Sinun pitää sanoa hänelle, Betty! Ruth vaati.

-Hänen vanhempansa tietävät kyllä siitä mahdollisuudesta, Betty muistutti. -Ei ole meidän asiamme sekaantua heidän päätöksiinsä. Duncan kiltti, Stuart sotkee sinut kokonaan!

Illalla Betty istui verannalla käymässä läpi matkansa aikana tullutta postia. Stuart oli nukahtanut, Ruth luki ensimmäisen koulupäivän läksyjään ja Duncan istui toisessa korituolissa selaamassa jonkin aikakauslehden näytenumeroa, joka kauppaan oli tullut.

-Ruth on kertonut matkastanne paljon enemmän kuin sinä, Duncan sanoi äkkiä, kun Betty oli unohtunut katselemaan kauas järvelle avaamaton kirjekuori kädessään. -Eikö sinulla ollutkaan mukavaa?

-Oli, oli tietysti! Mutta ehkä... en tiedä. Ehkä olisi parempi, jos saisin säilyttää Edinburghin ja ihmiset siellä muistoissani — sellaisina kuin he olivat.

Duncan oli hetken hiljaa, sitten hän kysyi:

-Tarkoitatko jotakuta erityistä?

Betty huokasi, sulki silmänsä ja sanoi:

-Törmäsin — Jerryyn. Tai en törmännyt, hän — hän halusi törmätä minuun.

Duncan oli hiljaa niin kauan, että Betty avasi silmänsä ja katsoi häneen.

-Niin, minä odotan, Duncan sanoi. -Tuossa ei varmaan ollut koko asiasi. Eikä yleensä seuraa mitään hyvää sellaisesta, mihin se pikkukaveri on sekaantunut.

-Osh, älä viitsi sanoa häntä pikkukaveriksi! Betty puuskahti puoleksi nauraen. Duncan oli kutsunut Jerryä tuolla ivanimellä niin monta vuotta, että hänen torumisestaan oli tullut lähinnä vitsi. Sitten hän vakavoitui ja kertoi, mitä oli Jerrylle sanonut Madeleinesta.

-Mally kävi Charlotte Squarella katsomassa Stuartia pari päivää myöhemmin, ja minun olisi pitänyt tietysti kertoa hänelle, että olin mennyt paljastamaan Jerrylle hänen mielialansa — mutta en saanut sitä sanotuksi. Betty hypisteli Rosien kirjettä, jota ei vieläkään ollut avannut. -Ja mitä enemmän minä asiaa ajattelen, sitä enemmän pelkään, että olen aiheuttanut vahinkoa. Minä en ole enää mikään opettajatar, minun pitäisi lakata sekaantumasta ihmisten asioihin!

-En minä luule, että olet aiheuttanut mitään vahinkoa, Duncan sanoi. -Eihän pikkukaveri tiedä, että puhuit Mallyn suulla etkä omallasi. Kuka tahansa tapauksen tunteva olisi voinut sanoa samoin: hän kohtelee Mallyä aika huonosti.

Betty huokasi ja veti lopultakin kirjekuoren auki hiusneulallaan. Hänen teki mieli puhua Duncanille myös Miriamista ja Davystä, mutta vaikka Miriam ei ollutkaan vaatinut vaitioloa muuten kuin äitinsä suhteen, tuntui paremmalta olla levittelemättä asiaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti