perjantai 7. maaliskuuta 2014

9. luku: Duncan tekee ostoksen

-Eikö Duncan aio hankkia teille mitään kulkupeliä? Thomas Stewart kysyi ystävällisesti auttaessaan Bettyn alas rattaista.

-Minä tiedän, että tästä on vaivaa, Betty sanoi puolustellen ja otti Stuartin syliinsä.

-Ei mitään vaivaa, hänen isänsä kiiruhti vakuuttamaan. -Minä vain mietin, että teille olisi mukavampi…

-Duncan on kaupunkilainen, hymähti Betty, kuin se olisi selittänyt kaiken. -Edinburghissa kävellään joka paikkaan, ellei oteta vuokra-ajuria tai -autoa.

-Kunhan nyt kysyin. Tuleeko tämä mukaan? Isä nosti painavaa matkalaukkua.

-Tulee, se on Annalle. Palautan hänelle niitä vaatteita, joita sain lainaan uutenavuotena.

-Toivottavasti se ei tarkoita, ettei teillä niitä enää tarvittaisi, tuomari hymyili ja kutitti kikattavaa tyttärenpoikaansa leuan alta.

Betty oli melkeinpä valvonut yönsä ennen ensimmäistä Kuusikukkulan-vierailuaan sen jälkeen, kun Rob oli paljastanut suunnitelmansa. Huolimatta Duncanin nuhteista ja oman järkensä äänestä hän ei voinut mitään sille, että pelkäsi tulevansa kuin hyvästejä jättämään — vaikkei mitään talojen vaihtoa ollut vielä edes toteutumassa.

Hän ei tiennyt, oliko Rob puhunut isän ja äidin kanssa hänen suhtautumisestaan asiaan. Jos oli, nämä eivät paljastaneet sitä. Betty otettiin tavan mukaan vastaan samalla riemulla ja lämmöllä kuin Australiasta saapuva kaivattu sukulainen, eikä Stuartia taaskaan paljon näkynyt, kun Mary ja Eliza kiikuttivat tämän riemusaatossa hemmoteltavakseen. Rob ja Anna tulivat lasten kanssa päivälliselle, ja Rob lupasi viedä sisarensa ja Stuartin takaisin kotiin.

-Ihme, ettei lankomies hanki hevosta, tämä sanoi hyväntuulisesti heidän ajaessaan läpi kuulaan hämärtyvän syysillan.

-Emme me tarvitse hevosta, Betty vastasi vähän ärsyyntyneenä. Ilmeisesti jostakin asiasta oli perheen kesken puhuttu, ja se oli heidän ajoneuvottomuutensa. -Fort Williamissa me kävelemme, ja onhan minulla polkupyörä…

-...ja kaupan tilaukset työnnetään käsikärryillä asemalta. Olisin olettanut Duncanin pystyvän johonkin vähän nykyaikaisempaan, kaikkien Amerikan-reissujensa jälkeen.

-Hän on ollut Amerikassa tasan kerran, Betty korjasi napakasti.

-No mutta! Rob vilkaisi häneen ja hillitsi vähän hevosta. -Mikäs nyt on?

-Ei mikään! Betty vilkaisi taakseen ja totesi uupumukseen asti leikitetyn ja pahoinvoinnin partaalle syötetyn Stuartin nukkuvan rauhallisena huopiin käärittynä penkkien välissä. -Minä en vain pidä siitä, että meidän asioihimme sekaannutaan, aivan kuin olisimme keskenkasvuisia!

-Isäkö sinulle on puhunut? Rob kysyi ystävällisesti. -Niin, minä tiedän, koska hän puhui siitä minullekin.

Betty oli tiuskaisemaisillaan jotakin siitä, miten hänen elämäänsä tunnuttiin nykyään suunnittelevan jatkuvasti takanapäin, mutta sai nielaistua sanansa.

-Isä vain tahtoisi auttaa teitä hevosen hankinnassa, Rob jatkoi rehellisesti. -Ei sillä, etteikö hän olisi milloin tahansa valmis noutamaan teitä Glen Longiin, mutta mukavuuttanne ajatellen.

-Emme me tarvitse armopaloja, Betty mutisi, vaikka ajatus omasta hevosesta ja vaunuista saikin hänen sydämensä hypähtämään. Miten helppoa olisi, jos hän voisi lähteä käymään kotona aina kun tahtoi! Asuisi Kuusikukkulalla sitten kuka tahansa.

-Ei se olisi mikään armopala, pikku sisko! Taivas, miten ylpeä sinä olet. Isä vain miettii, antaisiko rahan vai ostaisiko hevosen. Geordie-setä on houkutellut häntä jo kauan mukaansa Ballachulishin hevosmarkkinoille, ja tässä olisi herroille loistava — no, keppihevonen!

-Puhukoon Duncanille, mitä se minuun kuuluu.

-Ohhoh! Ja mistä lähtien minun pikku siskoni on alistunut miehen määräysvaltaan? Robin ääni oli ilkikurinen, hän selvästikin koetti saada Bettyn nauramaan ja suhtautumaan asiaan vähemmän vakavasti. -Isä tietää hyvin, että jos Duncan erehtyisi päättämään asiasta ilman sinun mielipidettäsi, hän päätyisi nukkumaan talliin hevosen seurassa.

-Olet oikeassa, meidän pitää hankkia oma ajopeli, Betty ei voinut lopulta olla hymyilemättä. -Minä en kestä sinun sietämättömiä vitsejäsi näillä saattomatkoilla!

Sittemmin Betty syytti seuraavista tapahtumista Stuartia, tai oikeammin Stuartin hampaita. Pitkään jatkuneen levollisten öiden kauden jälkeen poika oli heräili taas tuon tuosta ja itki sydäntäsärkevästi.

Hyviä neuvoja tilanteen helpottamiseen sateli joka taholta — eniten neiti Stevensoneilta, jotka eivät olleet käyneet lähelläkään pikkulasta sen jälkeen, kun heidän nuorempi veljensä oli ohittanut sen iän kuningatar Viktorian eläessä voimainsa päiviä — ja Betty oli tulla hulluksi sekä väsymyksestä että erilaisten hauteiden, nukutusasentojen, purulelujen ja muun “aivan varmasti auttavan” turhasta kokeilusta.

Eräänä lokakuun aamuna Duncan etsi eteisen komerosta saappaitaan ja öljykangastakkiaan, jotta pääsisi kaatosateessa asemalle hakemaan aamujunalla tulevaa kirjalaatikkoa. Samalla hän onnistui pudottamaan nipun henkareita ja aiheuttamaan sellaisen metelin, että Stuart parahti hillittömään itkuun olohuoneen nojatuolissa, jonne Betty oli juuri saanut pojan nukahtamaan kanniskeltuaan tätä viimeiset kaksi tuntia edestakaisin huoneessa.

-Anteeksi, anteeksi! Duncanin ilme oli lohduton hänen tajutessaan rikoksensa. -Minun olisi pitänyt etsiä ne jo illalla…

-Ehkä sinun pitäisi hankkia jokin muu kuljetusväline kuin käsikärryt! Betty tiuskaisi koettaessaan saada Stuartin rauhoittumaan. -Edes Armstrongin kauppaan ei tuoda tavaraa käsikärryillä, vaikka se on aivan lähellä asemaa! Muilla ihmisillä on sentään hevosia.

-Miksi sinä käsikärryt tähän vedät? Duncan kysyi todetessaan parhaaksi suoriutua sadevaatteisiin ja ulos niin pian kuin mahdollista, koska talon ulkopuolinen kaatosade oli sittenkin miellyttävämpi kuin sen sisäinen ilmasto. -Luuletko, ettei kauppias Armstrong etsi sadetakkiaan, kun lähtee hakemaan tavaraa asemalta?

-Kauppias Armstrong ei olekaan käynyt Amerikassa, eikä hänen vaimonsa tarvitse hävetä häntä!

Duncan loi apua anovan katseen rouva Wallaceen toivoen, että tämä selvittäisi hänelle edes vähän Bettyn ajatuksenkulkua. Viisaaseen tapaansa rouva Wallace keskittyi kuitenkin kauhomaan puuroa Ruthin lautaselle, ja Ruth puolestaan oli niin täysin keskittynyt marmeladin levittämiseen leivälleen, ettei ehtinyt nostaa katsettaan.

Niin Duncan painui ulos sateeseen hämmentyneenä ja nöyryytettynä. Hän saapui asemalle kuullakseen junan myöhästyvän huonon sään vuoksi, ehti näin vastoin tapojaan istua asemapäällikkö MacTavishin kamiinan ääressä parantamassa maailmaa muutaman muun tavaranhakijan kanssa ja kuulla, että eräällä näistä oli jotakin myytävää.

Betty arvasi junan myöhästyvän, kun Duncania ei kuulunut takaisin kaupan avaamisaikaan mennessä. Hän jätti siis Stuartin rouva Wallacen hoiviin ja kävi avaamassa ovet. Sade tuntui aina vain voimistuvan ja Betty tunsi syyllisyyden piston. Oli totta, että yhtä lailla Duncan kastuisi rattailla kuin käsikärryjen aisoissa — mutta ainakaan tämän ei tarvitsisi silloin ponnistella, kuten kärryjä työntäessään. Miksei hän ollut puhunut Duncanille asiallisesti isän tarjouksesta, vaan oli ruvennut tiuskimaan ja ivaamaan?

Syyllisyydentunne vain paheni, kun Duncan ei saapuessaan viitannut sanallakaan hänen aamuiseen käytökseensä. Edes Stuart ei tarjonnut mahdollisuutta hukuttaa paha mieli hoivaamiseen, sillä nyt poika nukkui korissa keittiön puulaatikolla kuin enkeli.

Illalla kaupan suljettuaan Duncan ei tullut teelle, vaan sanoi lähtevänsä asioille. Betty koetti tavoittaa hänen katsettaan, mutta mies oli jo ottanut hattunsa ja mennyt.

-Minusta meidän pitäisi syödä luumukakun loppu nyt, rouva Wallace sanoi, kun ovi oli läimähtänyt kiinni. -Epäilen, että se alkaa kohta maistua kaapilta.

-Niin mutta minähän leivoin sen vasta eilen, koulukirjansa keittiön pöydälle levittänyt Ruth huomautti hämmästyneenä. Hän oli ahkera oppilas keittiötaitojen maailmassa.

-Silti minusta tuntuu, että meidän pitää syödä se, rouva Wallace ilmoitti.

Betty hymähti ja sekoitti teetään. Hän tiesi kyllä, että rouva Wallace koetti parhaansa. Ja myöntää täytyi, että luumukakku oli mainiota.

-Jospa te menisitte vähäksi aikaa pitkällenne, rouva Wallace ehdotti Bettylle, kun tee oli juotu. -Ette ole nukkunut kunnolla moneen yöhön. Kyllä elämä siitä sitten taas kirkastuu. Minä kyllä katson poikaa.

Betty oli niin uupunut ja pahalla mielellä, että suostui. Hän ei uskonut pystyvänsä nukkumaan, mutta ihme kyllä vaipui uneen melkein heti, kun päänsä tyynyyn laski.

Herätys oli vähemmän lempeä. Ulkoa kuului kovaa meteliä, ja Ruth huusi ylös portaisiin:

-Betty, tule katsomaan! Voi tule katsomaan, mitä Duncan toi!

Unenpöpperössä, tukka sekaisin ja hame rypyssä Betty kiiruhti alakertaan koettaen keksiä, mikä tuominen voisi aiheuttaa tuollaisen hämmingin. Hän oli juuri päätynyt siihen, että Duncan oli suutuspäissään mennyt hankkimaan hevoskoijarilta jonkin ontuvan silmäpuolen kopukan ja pyörättömät kiesit, kun pääsi verannalle ja pysähtyi kuin seinään.

Sade oli lakannut ja ilta tummunut. Mutta toisin kuin yleensä, Koivurannan piha ei levännyt samettisessa pimeydessä, vaan Bettyn oli peitettävä silmänsä siellä loistavan kirkkauden edessä. Jostakin tuon valonhehkun keskeltä hän kuuli rouva Wallacen voivotusta, Ruthin riemunkiljaisuja ja Stuartin naurua. Ja Duncanin levollisen äänen, joka puhui jotakin kaasuhanasta ja bensiinisäiliöstä.

Vihdoin Bettyn silmät tottuivat valoon ja hän tajusi tuijottavansa suoraan sivuvaunullisen moottoripyörän kirkkaaseen lyhtyyn. Pyörän selässä istui Duncan, jonka eteen Ruth oli jo riemuissaan kiivennyt osoittelemaan mittareita ja vipuja. Rouva Wallace seisoi Stuart sylissään vähän kauempana ja näytti siltä, kuin olisi pelännyt vempaimen räjähtävän taivaan tuuliin milloin tahansa, ja pyrkinyt suojaamaan lasta omalla ruumiillaan.

Betty meni harvoin elämässään sanattomaksi. Nyt hän kuitenkin tajusi aukovansa ja sulkevansa suutaan kuin kultakala kuivalla maalla.

-Duncan Archibald Fleming, hän vihdoin huusi moottorin ärjynnän yli. -Oletko sinä tullut hulluksi?

Duncan sammutti moottorin, jonka meteli oli Bettyn alun perin herättänyt. Lamppu paloi yhä, joten Betty ei nähnyt miehen ilmettä tämän vastatessa:

-Voittaa käsikärryt, vai mitä? Valitettavasti taitaa olla saksalaista merkkiä, ei amerikkalainen.

Ruth tyrskähti ja rouva Wallace lähestulkoon hölkytti sisälle mutisten mennessään jotakin Stuartin nukkumaanmenoajasta, joka ei ollut vielä lähelläkään.

Betty ei ollut koskaan aiemmin tuntenut itseään yhtä aikaa niin vihaiseksi ja nolatuksi — ja silti hän olisi mieluiten istunut rappusille nauramaan.

-Sinä olet tullut hulluksi, hän lopulta sanoi. -Mitä tekemistä käsikärryillä on tämän — tämän — laitteen kanssa?

-Yhtä paljon kuin minun sadetakillani, Duncan sanoi ja kuulosti lähestulkoon hyväntuuliselta. -Kuulin aamulla asemalla, että Bob MacMahon halusi päästä tästä eroon. Melkoinen peli, tällä pääsee nopeimmillaan melkein 30 mailia tunnissa.

-Mene sisään, Ruth, Betty sanoi pakotetun rauhallisesti huomatessaan, että tyttö istui yhä kirkassilmäisenä pyörän päällä ja odotti selvästi mielenkiintoista vaihtelua läksyjen täyttämään arki-iltaansa.

Duncan kääri kaikessa rauhassa ajohansikkaat nahkaisen kypärän sisään.

-Rakennan viikonloppuna kanakopin taakse tälle katoksen, hän puheli, kuin moottoripyörän olemassaolossa ei olisi ollut mitään ongelmaa. -Siihen asti täytyy käyttää pressua ja toivoa, ettei tällaista kaatosadetta tule.

-Minä menen kattamaan illallista, rouva Wallace lähtee kohta. Betty pyörähti kannoillaan ja meni sisään.

Näytti siltä, kuin rouva Wallace ei jostakin syystä olisi ollut juuri sinä iltana niin kovin innokas lähtemään kotiin, mutta ei lopulta keksinyt enää mitään tekosyytä jäädä ja toivotti hyvää yötä vähän haikeana. Betty kattoi pöytää keskittyneemmin kuin oli lainkaan tarpeellista ja koetti miettiä, mitä sanoisi.

Duncan pesi kätensä puhtaiksi bensiinistä ja öljystä ja muusta liasta, joka todisti, että pyörään oli tutustuttu perusteellisesti ennen ostopäätöstä. Hän tuli tapansa mukaan pöydän ääreen odottamaan ruokaa, mutta toisin kuin yleensä ei rupatellut Bettylle päivän sattumuksista, vaan keskittyi täysin leikittämään Stuartia.

-Mitä sinä oikein ajattelit, Betty lopulta parahti, kun miehen vaitonaisuus kävi sietämättömäksi. -Mikä taivaan nimessä saa sinut hankkimaan jotakin niin järjetöntä kuin moottoripyörän!

-Ei siinä ole mitään järjetöntä, Duncan sanoi ja nosti Stuartin korkealle ilmaan, niin että lapsi kiljui riemusta. -Hyvä peli, kuten sanoin. MacMahon oli ostanut sen veljeltään, joka oli tuonut sen Glasgow’sta, mutta ei oppinut koskaan ajamaan.

-Ja sinäkö opit?

-Minä osaan jo. Duncan katsoi Bettyyn harmailla silmillään, joiden ilme oli tutkimaton. -Farmari Harrisonilla oli Johnsburgissa hevosen lisäksi moottoripyörä, sain opetella ajamaan sillä.

Betty putosi istumaan pöydän ääreen ja naurahti hysteerisesti.

-Onko jokin asia, jota et Amerikassa oppinut?

Duncan oli miettivinään.

-Ajatustenluku, hän sitten sanoi. -Sappho, minä en aina ymmärrä sinua.

-Anna anteeksi. Betty sormeili lautasliinaa ja niiskaisi. -Minä en tarkoittanut olla ilkeä, minä vain…

-...sinä olet väsynyt, rakkaani, tiedän sen. Nyt Duncanin käsi ojentui pöydän yli lempeänä ja lohduttavana. -Minä en vain oikein ymmärtänyt, miten käsikärryt liittyivät asiaan.

-Minä olisin halunnut meille hevosen, Betty sanoi hiljaa. -Sitä minäkin voisin ajaa. Isä olisi antanut siihen rahaa.

-Mitä sinä puhut?

Betty kertoi Kuusikukkulan-vierailuilla käymistään keskusteluista isänsä ja Robin kanssa. Pöytään laskeutui syvä hiljaisuus, jonka rikkoi vain Stuartin jokeltelu tämän koettaessa saada isän ymmärtämään, että oli välttämätöntä nostaa häntä vielä kerran hirveän korkealle.

Kun Duncan puhui, hänen äänensä oli kylmä.

-Kun minä kosin sinua, sanoin, etten voi luvata sinulle paljon. Sinä vakuutit silloin olevasi valmis kieltäymyksiin. En osannut kuvitella olevani sentään niin huono mies, että vaimoni pitäisi pyytää…

-Enhän minä ole mitään pyytänyt! Betty kivahti. -Isä oli keksinyt sen itse! Ei hän edes puhunut mistään rahalahjasta minulle, vaan Rob! Ja minä sanoin Robille, että isän pitää puhua sinun kanssasi… Duncan, käsitäthän sinä, etten minä koskaan menisi pyytämään sellaista, en ainakaan puhumatta kanssasi!

-Sinulla on tapana toteuttaa sellaisia tempauksia, etten koskaan voi olla aivan varma, Duncan hymähti.

-Kuka tässä puhuu tempauksista… Ei kai tuo pyöräkään ilmainen ollut!

-Minä olin ajatellut hevosta ja rattaita, Duncan sanoi hiljaa. -Olen säästänyt niihin koko ajan, laittanut aina vähän sivuun…

Betty nielaisi. Hän ei ollut tiennyt, että kaiken muun penninvenytyksen lisäksi Duncan oli pystynyt vielä tuohonkin.

-Toisaalta mietin, olisiko hevosen ostossa järkeä, Duncan jatkoi. -Me emme tarvitse sitä maatöihin ja lopulta hyvin vähän liikkumiseenkin. Kun MacMahon sitten otti pyörän puheeksi, kiinnostuin. Harrisoninkin pyörässä oli sivuvaunu ja hän kuljetti sillä melkoisia kuormia, ja vaunun irrottamalla tuosta saa ketterän kulkuvälineen. Se ei tarvitse päivittäistä huolenpitoa eikä heiniä.

-Se tarvitsee suojan ja bensiiniä.

-Meidän kulutuksellamme ei kovin paljon. Ja mitä tulee siihen, ettet sinä voisi sitä ajaa — miksi et?

Betty häkeltyi täysin.

-Niin mutta… Se on moottoripyörä!

-Minä tiedän, ostin sen juuri. Nyt tuike palasi Duncanin silmiin, ja kivi tuntui vierähtävän Bettyn sydämeltä. Hänestä oli ollut kauheaa nähdä mies niin vakavana ja loukkaantuneena. -Et kai sinä nyt yritä sanoa minulle, ettei nainen voisi ajaa moottoripyörää? Kuulisipa Madeleine Fraser tämän!

-Mutta ei kukaan nainen…

-Ja höpsis. Ehkä ei kovin moni, mutta et voi sanoa, ettei kukaan. Minä opetan sinua. Osaat sentään ajaa polkupyörälläkin.

-Varjelkoon, se nyt on aivan eri asia!

-No ei nyt niin paljon eri. Duncan nosti Stuartin syöttötuoliin. -Jos tuo uunista tuleva palaneen katku on meidän illallisemme, niin luulen, että nyt on aika syödä. Ja samalla voimme pyytää Ruthin tälle puolelle, ettei hänen tarvitse enää kuunnella korva ovea vasten.

4 kommenttia:

  1. No nyt kyllä järkytyin! Ei hienon naisen sovi ajaa moottoripyörällä!
    -Henkeään vieläkin haukkova Hiiruska

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onko siis nyt löytynyt se raja, mitä tyttökirjassa voi kertoa ja mitä ei? :D Taidat olla Bettyn kanssa tästä asiasta aivan samaa mieltä. :)

      Poista
    2. Hyvin olet kyllä saanut tuotua ajan hengen esille, kun itsekin olin aivan tyrmistynyt moisesta ajatuksesta, vaikka tv:stä tuli juuri Kenttäsairaalan sisaret, jossa yksi sisarista ajoi moottoripyörää.

      t.Marjukka, joka nyt vasta kiiruulla lukee neljättä Bettyä (ja sitä ennen piti kerrata ensimmäiset kolme) että pääsisi vielä jotenkin mukaan viidenteen!

      Poista
    3. Hyvin ehdit vielä mukaan viidennenkin Bettyn tapahtumiin, emme ole puolivälissäkään! :) Vaikka varoitan, että sotavuosina Betty joutuu tekemään paljon sellaista, mihin ei muuten sekaantuisi - kuten ajamaan moottoripyörää!

      Poista