tiistai 1. huhtikuuta 2014

34. luku: Jouluvieraat

 
-Onko kaikki nyt kunnossa, Betty kysyi Ruthilta, joka juoksi alas rappusia. -Vetääkö vierashuoneen takka?

-Niin että kohina käy, Ruth sanoi iloisesti. -Ja minä sijasin vuoteet täsmälleen niin kuin rouva Wallace on opettanut. Vierashuone on aivan valmis.

-Niin on kohta päivällinenkin, sanoi rouva Wallace, jonka kasvot hehkuivat tulipunaisina lieden ääressä vietettyjen tuntien jälkeen. -Luulisin heidän arvostavan sitä niin pitkän matkan jälkeen.

Betty ajatteli niitä rahoja, joita tulevien kahden viikon aterioihin oli jo kulutettu, ja huokasi itsekseen. Vaikka kellari oli täynnä kasvimaan antimia ja kanapaisti saatu omasta tarhasta, kauppias Armstrong oli hyötynyt melko lailla siitä, että Elspeth ja John Fleming viettäisivät joulun poikansa kodissa.

-Kas niin, minä menen vaihtamaan vaatteet ja puen Stuartin, Betty sanoi ja karkotti kaikki ikävät ajatukset. -Ruth, vaihda koulupuku yllesi ja kampaa tukkasi.

Duncan oli lähtenyt vanhempiaan vastaan asemalle, ja kello oli jo paljon, kun Betty sulki Stuartin merimiespuseron viimeisen napin. Hän oli itse syvästi kiitollinen siitä, että vanhan sinisen kävelypuvun hame mahtui vielä ja että Alex-serkulta kauan sitten saatu rintaneula teki vuosien takaisesta kermanvärisestä puserosta oikein tyylikkään näköisen. Hän ei ollut kyennyt edellistalven jälkeen käyttämään sitä korua, jossa oli kristallipisara Stuartin syntymän muistona ja johon hän oli luullut saavansa vielä tänä vuonna uuden kristallin.

-Nyt mennään, hän sanoi ja otti Stuartia kädestä. -Edinburghin isoäiti ja isoisä tulevat aivan kohta.

Alakerrasta kuuluva jalkojen tömistely ja yleinen hälinä kertoivat, että vieraat olivat jo saapuneet. Betty talutti Stuartin alas portaita.

-Betty, rakas lapsi! Elsie-täti sulki hänet turkkinsa syvyyksiin. -Miten sinä voit?

-Kiitos, oikein hyvin. Betty suuteli anoppiaan ja veti Stuartin esiin. -Stu, sano päivää isoäidille.

-Varjelkoon, Elsie-täti huudahti, -ettekö te ole vielä leikanneet hänen tukkaansa? Hänhän on kohta kaksivuotias!

Betty puri huultaan. Hän tiesi oikein hyvin, että Stuartin kullanpunaiset vauvankiharat olisi pitänyt leikata aikoja sitten, mutta ei ollut vielä malttanut — osin siksi, että tunsi menettäneensä edellistalven koettelemuksissa monta kuukautta lapsensa elämästä.

-Täällähän on reipas pikkumies! John-setä kumartui ja sieppasi Stuartin syliinsä.

Stuart, joka oli tottunut siihen, että Koivurannan ovi kävi jatkuvasti ja vieraita tätejä ja setiä ilmaantui tämän tuosta, ei vähästä säikähtänyt. Nyt hän kuitenkin lehahti purppuranpunaiseksi, avasi suunsa ja päästi huudon, jonka täytyi kuulua naapureihin asti. Duncanin isä laski pojan nopeasti lattialle, ja tämä syöksyi nyyhkyttäen äitinsä helmoihin.

-Ruth, tulepa tervehtimään, Betty sanoi nostaessaan Stuartin syliinsä ja koettaessaan olla huomaamatta Duncanin tietäväistä katsetta eteisen toiselta puolen.

-Sinähän olet jo iso tyttö, Elsie-täti sanoi. -Mutta sinun pitäisi saada lihaa luidesi ympäri, hyvä lapsi!

-Eiköhän meidän kaikkien ole aika syödä, Duncan sanoi ja paimensi vanhempansa keittiöön. -Rouva Wallace on tehnyt ihmeitä teitä varten.

Seuraavana aamuna Betty otti sakset, istutti Stuartin keittiöjakkaralle ja leikkasi lyhyiksi tämän pehmoiset kiharat.

-No nyt hän on jo ison pojan näköinen, Elsie-täti sanoi tyytyväisenä. -Ihme, ettei äitisi ole sanonut mitään. Tarkoitan, että emmehän me halua lapsen muistuttavan millään tavoin siitä, että sinä et ole ollut aivan normaali... Hän tajusi äkkiä, mitä oli sanonut, ja vaikeni.

Betty puri huultaan ja paiskasi sakset takaisin laatikkoon. Tätäkö tämä olisi? Kuinka moni muu ajatteli kuten Elsie-täti? Kyllä hän tiesi, että muutamat kaupungin rouvat kuiskuttelivat keskenään yhä hänet nähdessään, mutta että Duncanin äitikin!

Rouva Wallace, joka tiskasi aamiaisastioita, vilkaisi emäntäänsä ja sanoi sitten huolettomasti:

-Mikä nyt kenellekin on normaalia.

-Betty kulta, älä ota itseesi. Rouva Fleming teki pahimmanlaatuisen virheen ja yritti paikata sanomisiaan, vaikka upotti itsensä yhä syvemmälle. -Täytyyhän sinun ymmärtää, että... No, että ihmiset alkavat niin helposti puhua kaikenlaista. Ja emmehän me tahdo, että lapsi saa sellaisen leiman, että...

-Vieraatkin ihmiset ovat ihailleet Stuartin kaunista tukkaa, rouva Wallace ilmoitti, aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, ettei nyt ollut puhe pojan ulkonäöstä.

Betty, joka oli tarttunut luutaan lakaistakseen lattialta kullanpunaiset kiharat ja poimi niistä kauneimman talteen, hymähti itsekseen. Rouva Wallace saattoi olla itsepäinen tyranni, mutta puolusti omiaan voitokkaasti kuin nimensä velvoittamana.

-Eivätkö kaikki kirjailijat ole enemmän tai vähemmän hulluja, hän sanoi huolettomasti. -Ehkä minä olen sitä enemmän.

-Hyvä lapsi, rouva Fleming mutisi ja lehahti hehkuvan punaiseksi. -Enhän minä... En toki tarkoittanut... Miten sinä nyt noin!

-Siitähän me juuri keskustelimme. Betty tyhjensi rikkalapion roskasankoon ja kiiruhti sitten yläkertaan kätkeäkseen Stuartin kiharan Raamattunsa väliin. Ellei hän saisi olla hetken rauhassa, hän joko räjähtäisi tai alkaisi itkeä, eikä kumpikaan parantaisi hänen asemiaan Elsie-tädin silmissä.

Betty oli aina rakastanut jouluun liittyviä vanhoja tapoja ja perinteitä, mutta sinä vuonna hän koki, että ne suorastaan pelastivat hänen henkensä. Ellei olisi ollut tiettyjä valmisteluja tehtävänä ja järjestelyjä hoidettavana, hän olisi todellakin tullut hulluksi.

Nyt oli aina mahdollista syyttää suurpyykkiä tai leipomusta tai joulukorttien kirjoittamista ja vetäytyä turvaan Elsie-tädin huolestuneilta silmiltä ja edellisen onnellisen joulun muistoilta. Silti hänen päätään särki yleensä jo alkuiltapäivästä, kun hän aamusta alkaen huomasi vahtivansa kaikkia tekemisiään ja sanomisiaan siltä varalta, että niissä olisi jotakin, mitä ei voisi pitää normaalina.

Hän ei tiennyt, havaitsiko Duncan mitään, eikä puhunut tälle asiasta. Ei Duncankaan rasittanut häntä kertomalla, mitä myymälän puolella tapahtui, vaikka oli monta kertaa kireän näköinen tullessaan kotiin. Kuin sanattomasta sopimuksesta he vaikenivat kaikesta ikävästä ja keskittyivät vakuuttelemaan toisilleen, miten mukavaa oli viettää joulua omassa kodissa ja miten hauskaa oli, kun Stuart sai olla isovanhempiensa seurassa.

-Miten teidän joulunne on mennyt? kysyi Rose Bettyltä uudenvuodenaattona, kun sisarukset olivat vetäytyneet tohtorilan keittiöön tiskaamaan. Koko perhe oli kutsuttu Mooreille Ballachulishiin, sillä Anna ei jaksanut kestitä vieraita Kuusikukkulalla eikä Sellorin talo ollut vielä siinä kunnossa, että Cathy-rouva olisi järjestänyt vieraskutsuja. -Charlien vanhemmat olivat meillä toissa pääsiäisenä, ja vaikka he ovat hyvin ystävällisiä, minä olin tulla hulluksi, kun koetin epätoivoisesti olla heidän mielikseen.

-Ei tässä ole hätää, Betty vakuutti. -He tarkoittavat vain hyvää.

-Bet kulta!

Betty huokasi ja nosti uuden lautasen pinosta kuivattavaksi.

-Minä olen tuntenut Elsie-tädin ja John-sedän jo vuosia, aina Tiedon kunnaiden ajoilta, ja pitänyt heistä. Mutta…

-Mutta he eivät olleet silloin appivanhempasi. Rose virnisti.

-He epäilevät minua, Betty tunnusti synkästi. -Elsie-täti kyselee, saako Ruth kylliksi ruokaa, ja ettei ole normaalia, kun Stuart leikkii niin paljon Ystävän kanssa, koska kissoista tulee tauteja…

-Kaikki isovanhemmat ovat vähän hupsuja, Rose muistutti, ja vain sisaren korva saattoi erottaa hänen äänessään pienen värähdyksen.

-Ja kun parissa joululehdessä oli julkaistu minun kirjoituksiani, jotka olivat aivan täyttä mielikuvitusta, Elsie-täti kysyi, aionko kertoa jatkossakin koko maailmalle omasta elämästäni...

-Minä pidin sinun runostasi, Rose sanoi ykskantaan. -Niin piti äitikin, vaikka hänen täytyy hiukan paheksua muodon vuoksi.

Betty kuivasi lautasta ja tunsi itsensä äkkiä kaikella tavalla nuhruiseksi ja ikäväksi, vaikka oli vielä kotona iloinnut pääsystä perheen pariin ja mahdollisuudesta hellittää hetkeksi vieraiden viihdyttämisestä.

-Älä nyt murehdi, hän mutisi. -Elsie-tädistä on ollut suuri apu rouva Wallacelle keittiössä ja myös Stuartin hoitamisessa. Ja John-setä auttoi kaupassa joulunaluskiireiden aikaan ja inventaarion teossa. Se on vain kaikki minun päässäni. Haluan niin kauheasti Duncanin vanhempien näkevän, että hänellä on minun kanssani hyvä olla, että olen vähän yliherkkä.

-No mutta totta kai hänellä on hyvä olla, Rose naurahti. -Et kai kuvittele heidän epäilevän sitä?

-Viime kevään jälkeen…

-Viime kevät ei liity tähän millään tavoin, Rose sanoi lujasti. -Sinä olit sairas, eikä sairaudelle voi mitään.

-Elsie-täti tarkkailee minua. Hän epäilee, että minussa on jotakin vialla, etten ole normaali. Betty melkein heitti lautasen pöydälle. -Luojan kiitos tämä vuosi on kohta päätöksessään! Tämä on ollut hirvittävä! Ja niin ihania asioita kun minä viime uutenavuotena haaveilin…

Hän alkoi itkeä, ja Rose kietoi saippuaiset kätensä sisarensa ympäri.

-Se on ohi nyt, hän kuiskasi. -Me saamme jättää vanhan vuoden taaksemme ja astua uuteen. Ruthista on tullut suloinen tyttö, ja Stuart kasvaa, ja vauvalla on kaikki hyvin. Ei ole mitään hätää.

Betty ajatteli itsekseen kaupan tilannetta, huokaisi, mutta ei sanonut mitään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti