keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

35. luku: Uusia käänteitä

 
Tammikuun 10. päivänä
“Rakastan joulua, mutta tällä kertaa olen kiitollinen, että se on mennyt. Kaikki kävi lopulta hyvin: Elsie-täti pitänee minua likipitäen normaalina, Duncan paiskasi vain kerran takahuoneen oven kiinni niin että talo tärähti puhuttuaan isänsä kanssa, ja John-sedän silmiltä lienee saatu pimitetyksi enimmät taloudelliset huolemme.

Silti uskon, että me kaikki olemme tyytyväisiä, kun arki on koittanut. Pakkasimme vieraat junaan eilen ja tulimme oudon hiljaiseen mutta ihanan levolliseen kotiin. Ystävä sai taas peuhata Stuartin kanssa, eikä kukaan vahtinut, miten paljon tai vähän Ruth söi illallista.

-Kenenkähän kanssa Stuart menee naimisiin, minä pohdin nukkumaan mentäessä.

Duncan laski kirjansa alas ja katsoi minuun kuin olisi äitinsä tavoin epäillyt järkeni valoa. (Ei, tuo oli rumaa. Elsie-täti oli vain huolissaan.)

-Sikäli kuin oikein muistan, Stuart on vuoden ja yksitoista kuukautta, hän huomautti.

-Niin mutta sitten aikanaan, minä sanoin. -Säälin hänen vaimoaan jo etukäteen. Ajattele, hän joutuu kutsumaan meidät jouluvieraiksi.”


Tammikuun 17. päivänä
“Jennie sai sairaanhoitajattaren todistuksen jouluksi. Hän kävi meillä toisina välipäivinä — epäilen hiukan, että se tapahtui Rosen kehotuksesta, jotta minä saisin muuta ajateltavaa kuin appivanhempani — ja osui teepöytään yhtä aikaa Fergus MacDonaldin kanssa, joka valitti sairaalan työvoimapulaa.

Tänään Jennie soitti innoissaan ja kertoi, että hänet on hyväksytty hoitajattareksi Fort Williamin sairaalaan.

Olen siitä riemuissani, sillä olen ikävöinyt Jennietä — mutta silti en voi olla miettimättä, olisiko hänen aralle sydämelleen sittenkin parasta pysytellä niin kaukana Ylämaalta ja Keith Murraysta kuin suinkin. Keith kulkee Myra Knoxin kanssa, kuten he ovat tehneet vuosia; asia ei ole onneksi edennyt mihinkään suuntaan, mutta valitettavasti heidän tiensä eivät ole eronneetkaan.

Onneksi Fort Williamista on sentään Glen Longiin sen verran matkaa, ettei Jennie voi käydä päivittäin työssä äidin ja isän luota Sellorin talosta, melkein Murrayiden naapurista. Se olisi jo liikaa. Siksipä hän kysyikin, voisiko majoittua meille.

Duncan on pitkämielinen ja lempeä, mutta nyt hän hermostui.

-Muistaakseni sairaalan yhteydessä on hoitajattarien asuntola, hän huomautti kireästi. -Ylämaalaisella vieraanvaraisuudellakin pitäisi olla rajansa!

-Asuntola on remontissa, muistutin. -Ja Jennie on sisareni.

-Ja tämän pitäisi olla meidän kotimme, ei mikään majatalo.

-No, ellei raha kelpaa, sanoin kierosti. -Jennie olisi maksanut ylöspidostaan.

Totta kai minäkin tahtoisin, että meillä olisi edes välillä rauhaa ja hiljaisuutta. Mutta raha tulee tarpeeseen, ja toisaalta Jennien on mukavampi olla meillä kuin asuntolassa, vaikka se olisi kunnossakin.

-On sitäpaitsi turvallista, kun on sairaanhoitajatar talossa, jatkoin, kun Duncan näytti yhä epäröivän.

Se naula veti. Soitin Jennielle, että hän voisi tuoda tavaransa milloin hänelle sopii.”


Tammikuun 20. päivänä
“Jennie muutti tänään vierashuoneeseemme. Maanantaina hän aloittaa työt sairaalassa.

-Pelottaako sinua? kysyin, kun istuin katselemassa miten hän purki vähiä tavaroitaan. Uutuuttaan hohtava hoitajattaren univormu riippui jo henkarissa, ja rouva Wallace oli vienyt päähineen, kauluksen ja kalvosimet alas tärkättäviksi.

-Ei vielä, Jennie sanoi rauhallisesti. -Itse asiassa pelkään enemmän sitä, että sinä rasitut.

-Höpsis, päinvastoin, virnistin. -Aion juoksuttaa sinua koko tutkintosi edestä!

-Et sinä ole sairas etkä tarvitse hoitajaa, pikkusiskoni ilmoitti tyynesti. -Enkä minä ole kätilö. Saat tyytyä Isabel Ruskiniin.

-Keneen? kysyin hämmästyneenä, sillä en muistanut kuulleeni koskaan tuollaista nimeä.

-Hän on kätilö, aloittaa maanantaina yhtä aikaa minun kanssani. Tarkoitus on, että sisar Ruskin hoitaa äidit ja lapset, jotta tohtori MacDonaldin aika riittää paremmin muille potilaille.

Nyrpistin vähän suutani, sillä en muistanut Fergusin maininneen asiasta mitään. Toisaalta häntä ei ole taas hetkeen meillä näkynytkään.

-Osaako hän mitään? kysyin.

-Tohtori MacDonald on hyvin arvostettu, sanoi nenäkäs sisareni ja nauroi. -Kyllä hän osaa, Bet. Toisin kuin minä, sisar Ruskin ei ole vastavalmistunut, hän tulee tänne Invernessistä. Etkä sinä tarvitse lääkäriä mihinkään niin kauan, kuin kaikki menee hyvin.

Värähdin. Aina ei kaikki mene hyvin.”


Tammikuun 24. päivänä
“Lupasin joulun alla Duncanille olla hyvin ahkera kirjoitustyössä, ja olen koettanut ollakin. Niin ahkera, että eilen illalla minua alkoi pyörryttää ja vielä tänä aamunakin oloni oli heikko.

Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä, mutta Duncan oli huolissaan ja soitti Fergusille. Tämä taas ilmoitti, että sisar Ruskin tulisi katsomaan minua.

-Ottaen huomioon, miten usein tohtori täällä on yleensä juossut, hän voisi sentään vaivautua tulemaan itse, tuhisi rouva Wallace.

-Kenenkään on turha tulla, minä valitin. -Minua vain huimaa ja heikottaa, ja siihen on luonnollinen selitys. Soita ja sano, etten minä tarvitse ketään!

-Soita itse jos niin tahdot, Duncan tokaisi. -Ei ole haitaksi, vaikka tutustut sairaalan uuteen kätilöön jo nyt.

Niin minä jäin alas juomaan lisää teetä ja odottamaan, minkälainen tämä paljon puhuttu sisar Ruskin olisi. Rouva Wallace viihdytti minua kertomuksilla entisajan lapsenpäästäjistä, kunnes olin valmis piiloutumaan komeroon.

Äkkiä oveen jyskytettiin. Meidän oveemme kolkutetaan harvoin: Ruthin ystävättäret pujahtavat sisään, niiaavat nopeasti keittiön kynnyksellä ja katoavat Ruthin huoneeseen. Miesväellä on yleensä asiaa Duncanille ja he menevät kadulta suoraan kauppaan. Naiset taas yksinkertaisesti avaavat oven ja huhuilevat minua.

Verannalla seisoi pullakka nainen, joka oli selvästi juuri tarkistamassa jonkun hyväsydämisen henkilön piirtämästä kartasta, että oli oikeassa talossa. Kun avasin oven, hän hyppäsi askeleen taaksepäin ja koetti yhtä aikaa sujauttaa reittiohjetta taskuunsa, suoristaa vinossa olevia silmälasejaan, siirtää suurta laukkuaan vasempaan käteen ja tervehtiä minua oikealla. Tuloksena oli katastrofi, johon kuuluivat kumolleen pudonnut laukku, toisella korvallisella roikkuvat lasit ja hämmentävä tervehdys:

-Teitäkö pyörryttää?

Tuijotin naista lumoutuneena. Ellei hänellä olisi ollut tuota tuskallisen hankalaa laukkua ja kätilön univormua, en olisi uskonut, että Fort Williamin äidit ja lapset oli uskottu hänen käsiinsä — ja sittenkin hänessä oli jotakin, joka riisui minut täysin aseista.

En tiedä, mitä ilmeeni paljasti, mutta Isabel Ruskin kokosi itsensä sekä kirjaimellisesti että kuvaannollisesti hämmästyttävällä nopeudella, ojensi nyt rauhallisesti kätensä ja sanoi:

-Rouva Fleming, eikö niin? Minä olen sisar Ruskin, tohtori MacDonald pyysi minua käymään.

Esittäydyin ja pyysin kätilöä käymään sisään. Matkalla olohuoneeseen hän oli kaataa sateenvarjotelineen, kompastua Ystävään, heilauttaa laukullaan komeimman fiikukseni alas kukkajalalta ja pudottaa taas silmälasinsa kumartuessaan avaamaan tuota laukkua. (Eivätkö kätilöt voisi käyttää reppuja? Ne olisivat vähemmän vaarallisia.)

Mutta kun Stuart tuli uteliaana ovensuuhun katsomaan vierasta, Isabel Ruskin voitti hänen luottamuksensa muutamalla sanalla. Ja rouva Wallace, jonka arvioiva katse mittasi kätilön päästä varpaisiin, meni heti laittamaan uutta teevettä kiehumaan.

Minä puolestani huomasin luottavani häneen kuin vanhaan ystävään ja kertovani asioistani täysin avoimesti — avoimemmin kuin koskaan Fergusille. Sillä sisar Ruskin (joka pudotti silmälasinsa kahdesti mitatessaan verenpainettani) oli kuin kotoisa naapurin rouva, jonka kanssa voi rupatella ilman, että hän alkaa moittia elintapojani tai antaa niiden suhteen hyviä ohjeita.

-Teidän kannattaisi vähentää teenjuontia, kätilö tosin sanoi, -mutta kyllä minä käsitän että se on vaikeaa, pidän itsekin kauheasti teestä.

Lounastunnilla Duncan vaikutti hyvin uteliaalta kuulemaan, mitä mieltä olin ollut uudesta kätilöstä.

-Minä uskon, että vauvoja hän ei ole koskaan pudotellut, vakuutin.”


Helmikuun 1. päivänä
“Tänään olin aamupäivän kahden kotona Stuartin kanssa. Rouva Wallace oli lähtenyt torille, Ruth oli koulussa, Duncan kaupassa ja Jennie sairaalassa.

Oli niin oudon hiljaista, että korvissani humisi. Olinkin melkein iloinen, kun kuulin ulko-oven käyvän ja Fergus MacDonaldin äänen kysyvän, oliko ketään kotona. Tosin minulle tuli kiire piilottaa täysinäinen teekuppini pöydänvälikköön.

Viime viikkoina Fergus ja Alice eivät ole enää käyneet meillä yhdessä, eivätkä kovin tiheästi yksinkään. Jos Alice aiemmin piipahti vähintään joka toinen päivä, saattaa nyt mennä viikkokin, ettemme näe kuin puutarhan aidan yli — ja tähän aikaan vuodesta siinä ei tarkene kauan viipyä.

-Voi miten mukavaa, minä sanoin ja riensin Fergusta vastaan. -Alkaako sisar Ruskinin läsnäolo oikeasti helpottaa työtaakkaasi, kun ehdit käymään?

Fergus nauroi ja heitti ilmaan Stuartin, joka ihailee ‘Veegu-setää’ yli kaiken.

-Miten sinä voit? hän sitten kysyi.

Vastasin jotakin ympäripyöreää — minähän koen voivani henkisesti sitä paremmin, mitä huonommin voin ruumiillisesti — ja pyysin Fergusta sisään. Ihme kyllä hän tuli, istuutui nojatuoliin takan ääreen ja leikitti Ystävää narunpätkällä.

Istuimme hiljaa niin kauan, että aloin kiusaantua. Yhtäkkiä Fergusilla tuntui olevan kaikki maailman aika, aivan kuin kaupungissa ei olisi yhtään sairasta ihmistä. Samalla hän näytti hyvin väsyneeltä ja vanhemmalta kuin tavallisesti. Fergus vaikuttaa yleensä ennemmin kolmea- kuin neljääkymmentä lähestyvältä, mutta nyt en voinut olla miettimättä, eikö hän tohtinut puhua Alicelle heidän ikäeronsa vuoksi. (Mitä en sentään voinut uskoa Alicen historian tuntien.)

-Oletko nähnyt Alicea? hän kysyi yhtäkkiä, aivan kuin ajatukseni lukien.

-Toissapäivänä, minä vastasin kiitollisena siitä, että sain puhua jotakin. -Naisyhdistyksen kokous oli hänen luonaan.

-Onko hän käynyt matkoilla?

-Hän oli viime viikolla St. Andrewsissa, kerroin vaisusti. Alicen matka juuri tänä ajankohtana oli palauttanut mieleeni kipeitä muistoja vuoden takaa, mutta olin syvästi ihmeissäni siitä, ettei Fergus tiennyt hänen olleen poissa.

Fergus nyökkäsi ja vajosi taas hiljaisuuteen, jonka rikkoi vain Stuartin lörpöttely hänen polvellaan ja Ystävän nau’unta sen tavoitellessa narua.

Kiusaus kävi ylitsepääsemättömäksi. Ketään ei ollut kotona, kukaan ei kuulisi eikä saisi koskaan tietää. Olen ollut pahoilla mielin siitä, mitä sain aikaan sekä Mallyn ja Jerryn että Miriamin ja Davyn suhteen, ja tunsin, että nyt oli aika yrittää auttaa edes kolmatta paria.

-Fergus, aloitin varoen. -Mikset sinä kosi Alicea?

Fergus nosti päänsä ja antoi Ystävän kiskaista narun sormistaan.

-Eikö hän ole kertonut?

Puistin päätäni ja tunsin kylmät väreet selässäni. Fergus on sivistynyt ja lempeä mies, mutta hänen tummassa komeudessaan on aina jotakin villiä ja alkukantaista, sellaista, mikä tuo mieleeni vanhat tarinat klaanijärjestelmän ajoilta. Jos eläisimme jotakin toista vuosisataa, hän olisi epäilemättä Laakson kuuluisin karjanvaras ja punatakkien kauhu. Mutta nyt hänen mustat silmänsä paloivat tavalla, jota en ollut aiemmin nähnyt.

-Minä olen kosinut häntä viisi kertaa sen jälkeen, kun… No, sen jälkeen mitä tapahtui pari vuotta sitten.

Henkäisin. Edes Duncan ei ollut noin sisukas aikoinaan.

-Viisi kertaa? toistin typerästi, kuin kuulossani olisi ollut vikaa.

Fergus laski Stuartin maahan ja nousi.

-Ellei hän ole kertonut siitä sinulle, parhaalle ystävättärelleen, ei minulla taida olla paljon toivoa. Minun pitää mennä, potilaat odottavat.

Olen sydänjuuriani myöten järkyttynyt. Olen kuvitellut, ettei Fergus vain ole tohtinut vielä lähestyä Alicea kysymyksellään — ja että me Alicen kanssa todella kerromme toisillemme kaiken. Mikä nyt on vialla?

Onko uteliaisuuteni rikkonut jotakin? Jos Fergus onkin tähän asti toivonut Alicen kieltäytyneen ujouttaan, mutta nyt arvelee syyksi välinpitämättömyyden, kun en minä ole kuullut kosinnasta? Olenko taas sekaantunut asioihin, joille en mitään voi?”


Helmikuun 2. päivänä
“Kirjoittamiseni keskeytyi eilen lounaaseen. Ehkä olisi parempi jättää tarinan loppu kertomatta, mutta tulkoon rehellisyyden nimissä jälkipolville ikuistetuksi sekin.

Itkeä tuhersin vähän itsekseni, kun rouva Wallace ei huomannut. Ainoa lohtuni asiassa oli se, ettei Duncan saisi koskaan tietää, miten huonosti olin totellut hänen neuvojaan.

Lohtua kesti siihen asti, kunnes minä onneton tulin ruokapöydässä maininneeksi ääneen, että Fergus oli piipahtanut.

-Veegu-setä kosii! ilmoitti silloin poikani ja perilliseni kirkkaalla ja selkeällä äänellä.

Duncan pudotti haarukkansa.

-Mitä sinä sanot, Stu? hän kysyi vaarallisen lempeästi.

-Veegu-setä kosii, Stuart toisti ilmeisen onnellisena siitä, että oli herättänyt suurta huomiota.

Duncan kääntyi ja loi minuun katseen, jonka alle olin täysin musertua.

-Betty.

Kunpa olisin voinut valehdella sen verran, että olisin sanonut Fergusin halunneen uskoutua minulle oma-aloitteisesti! Mutta en ole koskaan valehdellut Duncanille enkä edes osaisi. Varmuuden vuoksi aloin itkeä, mutta sillä ei ollut tällä kertaa toivottua vaikutusta — Duncan erottaa jo krokotiilinkyyneleeni aidoista.

-Jaha, sinä söit jo oikein reippaasti, mennäänpä sitten, sanoi rouva Wallace ja kiikutti Stuartin huoneesta. Ottaen huomioon, miten sankarillisesti rouva Wallace piti puoliani Elsie-tätiä vastaan, olisin toivonut häneltä suurempaa omistautumista!

-Betty, eikö tästä ole puhuttu, sanoi Duncan.

-Mutta… minä halusin auttaa, niiskutin surkeana. -Olla avuksi!

-Betty, Duncan sanoi taas, ja ajattelin, että ellei hän lakkaisi hokemasta nimeäni, heittäisin häntä kohta voilautasella. -Eivät kaikki maailman rakastavaiset ole sinun vastuullasi!

-Etkö sinä halua edes tietää, mitä sain kuulla? pärskin lautasliinaani toivoen, että inhimillinen uteliaisuus lepyttäisi Duncanin.

-En. Minä tiedän jo.

Jos olin järkyttynyt Fergusin tunnustuksesta, tämä meni jo yli ymmärrykseni.

-Sinä tiedät?

-Kuvitteletko sinä, että vain naiset kertovat salaisuuksia toisilleen? Duncan tiedusteli ja poimi ylös haarukkansa, jota Ystävä oli käynyt nuuskimassa. -Todennäköisesti tiedän enemmän kuin sinä.

-No? minulta lipsahti.

Duncanin ilme oli sanoinkuvaamaton.

-Ei, Betty, hän sanoi lujasti. -Elleivät Alice ja Fergus kerro, en totisesti minäkään. Olen nimenomaan luvannut olla kertomatta edes sinulle.”


Helmikuun 5. päivänä
“Tapasin tänään Alicen sattumalta ensimmäisen kerran Fergusin käynnin jälkeen. Osuimme yhtä aikaa Armstrongin kauppaan ja Alice alkoi kertoa innoissaan tämän kevään pääsiäismyyjäisvalmistelujen etenemisestä.

Minä nyökkäilin ja hymyilin ja koetin näyttää innostuneelta, aivan kuten silloin, kun jompi kumpi puheliaista Stevensonin neideistä pysäyttää minut ja toivoisin olevani jossakin muualla.

Jos olisimme olleet kahden, olisin keskeyttänyt Alicen ja vaatinut häneltä vastauksia, mutta kaupassa oli liikaa ihmisiä. Ja toisaalta: ei Alice ole minulle tilivelvollinen. Mutta minua surettaa, jos ystävyytemme kärsii tästä — ja on jo kärsinyt. Alan ymmärtää, miksi Alice käy meillä enää niin harvoin.

Samassa Isabel Ruskin törmäsi sisään silmälasit korvalliselta roikkuen. Hän kompastui tullessaan lattialla olevaan köysivyyhtiin, pyyhkäisi tiskiltä alas tölkillisen makeisia ja puuskutti luokseni kysymään, miten voin.

Esittelin hänet Alicelle. Tällä menolla tämä ei taida kätilöä muuten tavatakaan.”

4 kommenttia:

  1. Lapsenpäästäjistä ja kätilöistä: Äitini äiti oli lapsenpäästäjä,ilmeisesti mukava ja pidetty. Kun taas kunnankätilö ei. Ilmajoella joskus 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta alkaen. Äidit kuulema sanoivat miehilleen niin viime tipassa, että synnytys on alkanut, ettei kirkolta ehditty kätilöä hakea, vaan haettiin Hessa-täti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se on ollut kautta aikojen, että kaikista ei ole hoitoalalle, vaikka olisi kuinka koulutus ja kaikki...

      Poista
  2. :D Voi jee, hiukan ihana Isabel :D mutta kuinka mä saan huomiseen asti odotettua, mikä se Alicen juttu on?!?!?!? o_o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juonipaljastus: joudut odottamaan pidempäänkin. Tässä tulee vielä kaikenlaista, niin ettei Betty ehdi vähään aikaan miettiä koko asiaa... Sorry! :)

      Poista