torstai 3. huhtikuuta 2014

36. luku: Laivalippu

 
Betty halusi, että Stuartin kaksivuotispäivää vietettäisiin helmikuussa vieraspidoin, sillä edellisvuonna juhlan aihetta ei paljon ollut. Hän puuhasi kutsuja ainakin yhtä paljon omia muistojaan karkottaakseen kuin lasta ilahduttaakseen. Lisäksi hän salaa mielessään toivoi, että jotakin tapahtuisi Fergusin ja Alicen välillä, kun nämä pakotettaisiin yhtä aikaa vierailulle — ellei Fergus sitten keksisi jostakin päivystystapausta.

-Sano nyt hänelle, että hän rauhoittuu, Duncan pyysi epätoivoisena Jennieltä, kun Betty oli joutunut oikaisemaan olohuoneen sohvalle kesken leivontaoperaation huoneen alkaessa pyöriä hänen silmissään.

-Ei minua mikään vaivaa, kuului sohvalta. -Olen kohta taas jaloillani.

-Etkä ole, ilmoitti Jennie, joka oli juuri palannut työvuorostaan ja lepuutti jalkojaan rouva Wallacen tarjoaman teekupin äärellä. -Minäkin osaan leipoa.

-Ikään kuin minä en osaisi, rouva Wallace mutisi lieden luota. -Mutta hän tahtoo tehdä kaiken itse.

Huolimatta raskaista muistoista ja heikotuskohtauksistaan Betty oli noina päivinä onnellisempi kuin aikoihin. Stuart oli jo iso, kaksivuotias, ja he saisivat juhlia tätä tosiseikkaa monien rakkaiden ihmisten kanssa. Hän halusi hetkeksi unohtaa kaikki huolet — vaikka pyrkikin valmisteluissa säästäväisyyteen — ja vain nauttia elämästä.

Kutsuja edeltävänä perjantaina Betty silitti parhaillaan heidän kaikkien pyhävaatteita sunnuntaita varten, kun väliovi avautui ja Duncan ilmestyi kaupasta asunnon puolelle.

-Mitä nyt? Betty kysyi pelästyneenä. Duncan ei koskaan tullut kesken työpäivän sisään lounastuntia lukuun ottamatta, ellei jotakin todella vakavaa ollut tapahtunut.

Duncan näkyi hakevan sanoja, sitten hän sanoi yksinkertaisesti:

-Aamuposti tuli.

-Niin? Bettyn silmät nauliutuivat suureen kirjekuoreen Duncanin kädessä. -Kenelle se on?

-Ruthille.

Rouva Wallace pudotti kattilan pesualtaaseen niin että rysähti. Betty tajusi yhtäkkiä painavansa silitysrautaa kaikin voimin Ruthin parhaan puvun helmaan ja ehti viime hetkessä nostaa sen pois.

-Onko se… Hän ei saanut sanotuksi loppuun.

Duncan laski kirjeen pöydälle.

-Kuori on laivayhtiön ja siihen on minusta kirjoitettu Jim Weilsonin käsialalla. Se on painava.

Betty ja rouva Wallace tuijottivat kuorta kuin se olisi ollut käärme, joka uhkasi purra. Kaupan puolelta kuului kellon kilahdus ja Duncanin oli mentävä.

-Hän ei saisi tietää, jos… Rouva Wallace vilkaisi ohimennen vesipannua.

-Ei, sanoi Betty lujasti. -Me odotamme. Ruth avaa itse.

-Mutta hänhän sanoi menevänsä koulun jälkeen Flora Aikenin luo lukemaan kokeisiin!

-Me odotamme, Betty toisti.

Kirjekuori lojui pöydän nurkalla koko päivän. Jostakin syystä kenenkään mieleenkään ei tullut siirtää sitä sivuun ruokailun tai muiden taloustöiden ajaksi. Edes Stuart ei tarttunut siihen, vaikka yleensä tutki uteliaana kaiken.

Päivä tuntui loputtoman pitkältä.

-Tämä on niitä hetkiä, jolloin olen pahoillani siitä, että sait minut aikoinaan lopettamaan tupakoinnin, Duncan sanoi teen jälkeen. He istuivat olohuoneessa osaamatta tehdä muuta kuin odottaa, ja hän naputti hermostuneesti sohvan käsinojaa. -Minusta tuntuu, että savuke sormien välissä auttaisi nyt vähän.

-Höpsis, Betty mutisi. Hän oli nostanut Ystävän syliinsä, mutta silitti sitä niin nykivästi, että pentu rimpuili itsensä lattialle. -Pitäisikö meidän soittaa Aikenille ja pyytää Ruth kotiin?

-Ei tehdä sitä, antaa… antaa hänen vielä…

Duncan nielaisi ja vaikeni. Betty ymmärsi häntä. Heidän piti ajatella, että lähtö isän luo Kanadaan oli Ruthille onni — mutta he eivät voineet olla ajattelematta, miten hyvä ja huoleton elämä Ruthilla oli olla täällä, ystäviensä luona.

-Tuleeko Ruth kotiin illalliselle? rouva Wallace kysyi keittiön ovelta.

-Tietysti hän tulee, Betty mutisi.

Samassa ulko-ovi kävi. He kaikki hypähtivät, kuin pommi olisi räjähtänyt keskellä huonetta, mutta tulija olikin Jennie.

-Mitä nyt? hän kysyi hilpeästi ja nosti syliinsä Stuartin, joka juoksi tätiään vastaan iloiten ihmisestä, joka ei vain istunut ja tuijottanut. -Te näytätte kovin juhlallisilta!

-Ruth sai postia, Betty tokaisi moittivasti, aivan kuin Jennien olisi pitänyt ymmärtää tilanteen vakavuus sanomattakin.

-Teetä on vielä. Rouva Wallace näytti helpottuneelta saadessaan jotakin tekemistä.

Helmikuun ilta oli jo täysin pimentynyt ja illallinen lähes syöty, kun kevyet askeleet nousivat verannalle ja ovi työntyi auki.

-Anteeksi, tiedän että minun piti tulla syömään, mutta kävimme Floran kanssa koko koealueen läpi ja… Ruth aloitti puolustuspuheensa jo melkein ennen kuin pääsi sisälle. Sitten hän pysähtyi tajutessaan kodin oudon tunnelman. -Mitä nyt?

-Sinä sait kirjeen. Duncan, joka oli toistaiseksi ainoana tohtinut koskea valkoisen tähden koristamaan kirjekuoreen, ojensi sitä Ruthille.

-Oh! Ruth jähmettyi hetkeksi, sitten hän suorastaan riuhtaisi kuoren Duncanin kädestä ja repi sen auki. -Se on isältä!

Betty tajusi puristaneensa käsiään ristiin ja rukoilleensa epätoivoisesti. Nyt hänestä tuntui, kuin kaikki voima olisi kadonnut, kuin hän olisi pudonnut tuoliltakin ellei olisi pitänyt kiinni.

-Mitä isäsi kirjoittaa? Duncanin ääni oli rauhallinen ja vain Betty näki, että hänen toinen kätensä oli nyrkissä housuntaskussa.

Ruth penkoi kuorta.

-Täällä on laivalippu — ja junalippu! hän huusi. -Ja kirje… Tyttö silmäili lyhyen viestin läpi. -Laiva lähtee Southamptonista huhtikuun 10. päivänä.

-Southamptonista? Jennie toisti. -Niin kaukaa?

Ruth veti henkeä rauhoittuakseen ja luki kirjeen uudelleen.

-Isä kirjoittaa, että hänen työtoverinsa vaimo ja lapset ovat lähdössä myös. Minun pitää mennä yksin junalla Edinburghiin asti, he nousevat kyytiin sieltä, ja rouva Turnbull pitää huolta minusta… Laiva menee New Yorkiin ja sieltä jatkamme taas junalla. Metsäyhtiö on järjestänyt sen kyydin, sinne tulee lisää työväkeä.

Ruthin posket hehkuivat ja silmät loistivat: hän näki jo koko ihmeellisen matkan mielessään.

-Ja tiedättekö mitä, hän jatkoi saatuaan laivalipun ja koreakuvaisen esitteen ulos pahvisesta kotelosta. -Se on se uusi laiva, josta on kirjoitettu lehdissä — Titanic!

-Huhtikuun 10. päivänä? Bettystä tuntui kuin hänen aivonsa olisivat olleet täynnä siirappia ja ajatukset kulkeneet hyvin hitaasti: hän oli käsittänyt vasta aikataulun. -Siihenhän on alle kaksi kuukautta!

-Siunatkoon, mutisi rouva Wallace, -tyttö tarvitsee uudet kesävaatteet heti! Minun pitää ottaa mitat tänä iltana.

-Laiva on kyllä hieno, sanoi Jennie, joka oli saanut esitteen käteensä. Hän oli ainoa, joka kykeni suhtautumaan tilanteeseen joltisellakin rauhallisuudella — jopa Stuart oli levoton, kun muut olivat levottomia. -Sanotaan, että siellä on kolmas luokkakin parempi kuin monissa muissa aluksissa ensimmäinen.

-Kolmanteen minä tietysti menenkin, Ruth sanoi nauraen tarkistettuaan asian lipustaan. -Voi, ajatelkaa — sellainen laiva, josta kaikki puhuvat, ja sitten minä näen isän!

Duncan huokasi syvään, aivan kuin Ruthin viimeinen lause olisi herättänyt hänet unesta.

-Aikaa on vähän, mutta me yritämme varustaa sinut matkaan niin hyvin kuin voimme, hän sanoi. -Isäsi saa olla sinusta ylpeä. Näytä esitettä, Jennie.

Betty nieli kyyneleitä. Hänen olisi pitänyt Duncanin tavoin osata edes näytellä iloa siitä, että odotus oli päättynyt ja Ruth pääsisi vihdoinkin isänsä luo — mutta hän ei voinut. Kiintymys tyttöön tämän kaikesta mahdottomuudesta huolimatta oli niin vahva, että häneen melkein sattui.

-Katso. Duncan oli huomannut vaimonsa itkun ja levitti nyt esitteen hänen eteensä pöydälle. -Tuolla laivalla Ruth matkustaa. Täällä on kuva myös kolmannesta luokasta.

-Pesuallas, Betty mutisi. -Kolmannenkin luokan hytissä on pesuallas.

-Kuka tämä rouva Turnbull on, ja osaako hän pitää sinusta huolta? rouva Wallace tiukkasi, vaikkakin tieto pesualtaasta näytti hiukan rauhoittavan häntä.

-Isä kirjoittaa, että hänen miehensä on isän työtoveri ja rouva matkustaa lasten kanssa, ja että minä voin varmasti osaltani auttaa häntä näiden hoidossa, Ruth rupatteli. Ottaen huomioon, miten lyhyt ja kankeasti kirjoitettu Jim Weilsonin kirje oli, tyttö tuntui löytävän siitä uskomattomasti sisältöä. -Isä lupaa olla minua vastassa, sitten me menemme sinne missä hän on työssä.

Betty ja Duncan katsoivat toisiinsa. Kumpikin näki mielessään metsäyhtiön työmaan alkeellisine oloineen ja karkeine ihmisineen. Miten Ruth, heidän lahjakas näyttelijättärensä, selviytyisi siinä raa’assa maailmassa?

Stuartin syntymäpäivää vietettiin kaksi päivää myöhemmin aivan erilaisissa tunnelmissa kuin oli ollut tarkoitus. Ruthin lähtö puhutti kaikkia. Kun vielä kyseessä oli se laiva, josta lehdet olivat kirjoittaneet, joka oli uljas ja niin vahva, ettei “itse Jumalakaan voi sitä upottaa”, Ruth sai kertoa loputtomiin tulevasta matkastaan. Mutta se ei häntä haitannut: hän suorastaan leijui.

Seuraavat viikon piirtyivät Bettyn mieleen kummallisen yksityiskohtaisesti. Hän pyrkikin painamaan mieleensä arkisia asioita: Ruthin nopeasti syttyvän ja hitaasti sammuvan hymyn, tämän tavan pyyhkäistä hiuskiehkura otsaltaan, tämän lempiruoat ja kevyet askeleet. Ehkä he näkisivät vielä joskus — mutta todennäköisesti eivät. Jim Weilsonilta oli kulunut kolme vuotta laivalipun hinnan ansaitsemiseen, eikä heidän oma rahatilanteensa ollut paljonkaan parempi.

-Meidän on oltava rauhallisia, Duncan sanoi eräänä keväänkosteana iltana, kun Betty oli käpertynyt vuoteelle itkemään. -Ruth ikävöi isäänsä, emmekä me saa itsekkäästi repiä häntä kahtaalle.

-Minä tiedän — minä yritän! Betty nyyhkytti. -Mutta minä — minä en vain kestä ajatella…

-En minäkään, Duncan mutisi ja silitti hänen selkäänsä. -En minäkään.

Viikkojen kuluessa Ruth itsekin tuntui havahtuvan siihen, mitä lähtö isän luo toisaalta merkitsi. Hän ei enää katsellut laivaesitettä päivittäin, ei lukenut yhä uudestaan ääneen Kanadasta kertovaa lukua maantieteen kirjastaan eikä tentannut Duncanilta jatkuvasti New Yorkiin liittyviä asioita. Sen sijaan hän kävi hiljaiseksi ja pysytteli entistä tiiviimmin kotona.

Näissä tunnelmissa Betty onnistui tuskin iloitsemaan edes puhelusta, joka eräänä aamuna tuli Kuusikukkulalta. Rob soitti ääni uhkuen huonosti salattua ylpeyttä: kaksospojat olivat syntyneet sinä aamuna ja kaikki oli mennyt paremmin kuin hyvin.

-Poikiako molemmat? rouva Wallace kysyi uutisen kuultuaan oudon pahaenteisesti. -Tietää sotaa, kun syntyy paljon poikia.

-Höpsis, puuskahti Betty, joka olisi halunnut edes hetkeksi unohtaa ikävät asiat ja iloita veljenpojistaan. -Mistä te nyt sodan tähän vetäisitte! Euroopan sodat on sodittu.

-Hmh, tuhahti rouva Wallace. -Minun isoäitini isoäiti kuulemma tapasi sanoa niin, ja hän oli pikkutyttönä hakemassa isänsä ruumista Cullodenista. Mutta mitäpä minä tietäisin.

Betty avasi suunsa sanoakseen, että tässä osassa Ylämaata sai laskea yhden käden sormilla ne suvut, joista ei vastaavaa tarinaa kerrottu, mutta sulki sen taas. He olivat kaikki kireitä ja äreitä, eikä hän halunnut ärsyttää rouva Wallacea liikaa.

Eräänä iltana Betty oli mennyt istumaan verannalle. Häntä oli pyörryttänyt koko päivän, mihin epäilemättä oli osasyynä kumartelu Ruthille hankitun matka-arkun yllä, ja lähdön todellisuus tuntui musertavalta. Jos tältä tuntui, kun Ruth lähti, miltä tuntuisi sitten, kun Stuart ja tämä odotettu joskus lähtisivät maailmalle? Sillä tottahan he lähtisivät. Kaikki vain lähtivät pois.

Äkkiä joku pujahti ulko-ovesta ja istuutui rappusille.

-Älä istu siinä, porras on kostea, Betty mutisi koneellisesti, mutta Ruth ei noussut. Sen sijaan tyttö kuiskasi hiljaa:

-Näemmekö me vielä joskus?

-Mekö? Betty puri huultaan. -Minä toivon niin, Ruthie.

-Minä olen odottanut niin kauan… että isästä kuuluisi… ja nyt… Miksi hän ei voi tulla takaisin kotiin, Betty?

-Kanadassa tarvitaan työmiehiä, täältä hänen olisi hankalampi löytää elantoa.

-Ajattele, Ruthin ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, -minä en näe uutta vauvaa kun se syntyy. Stuartia minä pidin sylissä ensimmäisen kerran, kun hän oli tuskin tunnin ikäinen.

-Me lähetämme valokuvia, Betty mutisi. -Pyydämme Jim-enon tänne uudestaan, kun vauva on tullut. Betty oli soittanut Jim-enolleen, ja tämä oli lähtenyt Invernessistä varta vasten ottaakseen heistä perhekuvan, edes yhden konkreettisen muiston sekä Ruthille että jälkeenjääville. -Ja paljon kirjeitä. Ihan niin kuin ennen Claymuiriin.

Hiljaisuus laskeutui verannalle. He kumpikin tiesivät, että oli täysin eri asia kirjoittaa Claymuiriin kuin kauas Kanadan metsätyömaille.

-Saankohan minä käydä siellä koulua? Ruth kysyi sitten haikeasti. -Kun olisin ehtinyt saada päästötodistuksen!

-Kysyt sitä sitten perillä, Betty sanoi koettaen kuulostaa rohkaisevalta. -Ehkä voit tenttiä loput, sinultahan jää vain kesälukukausi käymättä.

-Saankohan minä enää näytellä? Tai opiskella lisää?

Betty ei saanut sanotuksi enää mitään. Sydän tuntui puristuvan kokoon, ahdistus tukahdutti kurkussa. Oliko äiti ollut oikeassa sanoessaan aikanaan, ettei heidän pitäisi opettaa Ruthia liian hyvälle, kun tämä joutuisi kuitenkin lähtemään vaatimattomampiin oloihin?

Äkkiä hoikat käsivarret kietoutuivat Bettyn kaulaan ja puristivat lujasti.

-Minä jatkan, tavalla tai toisella, Ruth kuiskasi hänen korvaansa. -Ja minusta tulee kuuluisa ja sitten viimeistään minä tulen tänne takaisin, ja te saatte olla ylpeitä minusta!

Betty ei myöhemmin ymmärtänyt, miten pystyi puhumaan, mutta jotenkin hän sai soperrettua:

-Me olemme ylpeitä sinusta jo nyt, rakkaani — aina!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti