perjantai 4. huhtikuuta 2014

37. luku: Hyvästi!

 
Pitkänperjantain ilta ikkunan ulkopuolella oli kuulas, heleä kuin lasihelmi. Kanat kuopsuttivat tarhassaan ja esikot olivat työntyneet mullasta. Huhtikuu oli alkanut.

Koivurannan keittiössä syötiin illallista. Ruthin polvella oli Ystävä — seikka, jota rouva Wallace ei olisi vielä muutama viikko takaperin sallinut, mutta jota ei ollut nyt huomaavinaankaan.

Ruthin takana oli ovi auki huoneeseen, joka oli melkein kolmen vuoden ajan ollut tytön oma valtakunta. Nyt siellä odotti pieni avoin matkalaukku viimeisiä pakattavia tarpeita. Suuri matka-arkku oli jo viety asemalle.

Keittiössä oli hiljaista. Aluksi oli yritetty puhua, mutta se tuntui turhalta. Ei ollut enää mitään sellaista sanottavaa, joka olisi voinut muuttaa tunnelmaa. Jennie oli yövuorossa sairaalassa ja oli jo hyvästellyt Ruthin. Rouva Wallace oli halunnut tulla pyhäpäivästä huolimatta työhön ja luvannut jäädä yöksi, jotta Ruth saisi aamulla tukevan aamiaisen.

Lopulta Duncan rykäisi, työnsi lautasensa sivuun ja otti lompakkonsa.

-Tarvitsisit varmasti enemmän, hän sanoi ja laski Ruthin eteen pöydälle muutamia sileitä seteleitä, jotka oli käynyt edellisenä päivänä hakemassa pankista. -Ja me haluaisimme antaa enemmän, mutta emme tällä hetkellä voi.

Ruth tuijotti rahoja, jotka hänen silmissään näyttivät omaisuudelta. Betty ja Duncan olivat keskustelleet siitä, pitäisikö Ruth saattaa Edinburghiin tai jopa Southamptoniin asti. Lopulta he olivat tulleet siihen tulokseen, että oli parempi antaa senkin edestä käyttörahaa tytölle, sillä helppoihin oloihin tämä ei ollut lähtemässä.

-Nämä ovat siis sinulle, Duncan jatkoi. -Muista se. Et saa antaa näitä isällesi missään tilanteessa.

-Ei isä juo enää! Ruth nykäisi leukaansa uhmakkaasti.

-Vaikka niinkin, mutta siitä huolimatta on parempi, ettei hän tiedä näistä.

-Minä ompelen ne takkisi vuoriin, kultaseni, rouva Wallace sanoi ja nousi selvästi helpottuneena siitä, että sai käsilleen jotakin tekemistä. -Puolet toiselle ja puolet toiselle puolen. Etkä saa ottaa niitä esiin jos huomaat, että joku seuraa tekemisiäsi.

-Kyllä minä tiedän, Ruth sanoi vähän tuskastuneena.

Duncan työnsi lompakon takaisin taskuunsa.

-Käydäänpä kaikki läpi vielä kerran. Mitä sinä teet, kun juna tulee Edinburghiin?

Ruth huokasi. Hänen päähänsä oli taottu näitä asioita kyllästymiseen asti.

-Minä annan matkatavarakuitin kantajalle ja sitten odotan asemalla kunnes John-setä tulee, ellei hän jo ole siellä.

-Hyvä. Aamulla isä vie sinut takaisin asemalle ja oikeaan junaan ja auttaa sinua etsimään rouva Turnbullin lapsineen. Duncan nyökkäsi. -Mitä sinä teet, kun pääsette Southamptoniin?

-Minä seuraan rouva Turnbullia ja pidän passini ja matkalipun esillä mutta tallessa.

-Hyvä. Ja mitä sinä teet koko matkan ajan?

-Tottelen rouva Turnbullia kaikessa ja autan lasten kanssa!

-Entä mitä tapahtuu, kun tulette New Yorkiin?

-Me jonotamme Ellis-saarella terveystarkastukseen. Ruth pyöritteli silmiään kyllästyneenä.

-Onhan tohtorin kirjoittama rokotustodistus tallella?

-Se on laukun sivutaskussa samassa paikassa kuin valokuva. Ruthin ääni värähti vähän.

-Entä jos tulee ongelmia, jos vaikka eksyt rouva Turnbullista satamassa tai tarvitset muuta apua?

-Minä soitan herra Bissetille. Kyllä, numero on minulla tallessa.

Duncan nyökkäsi. Hän oli kirjoittanut isänsä ystävälle New Yorkiin ja kertonut Ruthin tulosta pyytäen, että tämä tarvittaessa auttaisi tyttöä.

-Entä jos Teddy-setä ei vastaa?

-Minä etsin naisen, jolla on valkoinen käsivarsinauha.

-Ja ellet löydä?

-Kysyn poliisilta tai vartijalta, missä on lähin… Nyt Ruth takelteli ensimmäisen kerran. -Lähin... Valkonauhayhdistyksen yömaja.

-Ja miten sinä sellaiseen menet?

-Raitiotievaunulla tai ajurilla, en kävellen. Enkä puhu vieraille enkä lähde kenenkään mukaan enkä tee oikeastaan mitään muutakaan — en minä ole tyhmä!

-Kukaan ei väitä, että olisit tyhmä, Betty huomautti lempeästi. -Mutta sinä olet lähdössä suureen maailmaan, jossa vaanivat monet vaarat.

-Olenhan minä käynyt Edinburghissakin!

Duncan hymyili vähän.

-New York on vielä hiukan Edinburghia isompi, hän huomautti. -No, me oletamme tietysti, että kaikki menee hyvin, ja te pääsette turvallisesti junaan. Jos se on kerran metsäyhtiön vaunu, sinulla ei pitäisi olla enää hätää. Duncan huoahti vähän, aivan kuin olisi todella saattanut Ruthin turvallisesti meren yli. –Mutta mitä sinun on vielä tehtävä?

-Minä kirjoitan heti kun voin ja kerron päässeeni perille. Ruth koetti hymyillä, mutta yhtäkkiä hänen huulensa vapisivat.

Kaikki menivät varhain levolle, koska aamulla olisi aikainen herätys. Mutta tuskin sen enempää Ruth omassa kamarissaan kuin rouva Wallace Jennien vuoteessa vierashuoneessa tai Betty ja Duncan nukkuivat paljonkaan sinä yönä.

Pääsiäislauantain aamu valkeni sumuisena luvaten aurinkoista päivää. Rouva Wallacen mainio tukeva puuro ei tehnyt juuri kauppaansa muille kuin Stuartille, jonka mielestä oli kauhean hauskaa herätä näin aikaisin. Tosin hän hiukan hämmentyi, kun kaikki nousivat pöydästä nopeasti, ja äiti käski hänen suudella Ruthia ja sanoa tälle hyvästi.

Ruth puristi Stuartin syliinsä niin lujasti, että poika alkoi rimpuilla itseään vapaaksi. Sitten hän hyvästeli rouva Wallacen, jonka kasvot näyttivät kiveen uurretuilta. Sanoja enemmän puhui se painava eväspussi, jonka rouva tahtoi Ruthin laukkuun vielä laittaa. Ystävä, joka oli taas aamiaisen ajan maannut Ruthin sylissä, puski itseään tämän nilkkoihin.

Kun Ruth Bettyn käsipuolessa ja Duncan matkalaukkua kantaen astuivat verannalta pihalle, naapuritalon ovi kävi. Ei Gordonin talon — Alice oli käynyt hyvästelemässä edellisenä päivänä ja sanonut jättävänsä heidät sitten rauhaan — vaan Smithien.

-Ruth!

Mary Smith seisoi Victorian ja Hamiltonin kanssa aidan takana väristen kylmästä viileässä aamussa.

-Ruth, hyvää matkaa — kaikkea hyvää. Tämä on meiltä. Ei siinä ole kuin villasukat, rouva Smith jatkoi nopeasti, kun Ruth avasi suunsa kiittääkseen ruskeaan voimapaperiin kääritystä lahjasta, -mutta edes jotakin… Victoria ja Hamilton, sanokaa Ruthille hyvästi.

-Mary, meidän pitää nähdä jonakin päivänä, Betty sanoi nopeasti.

-Oh, ei — tarkoitan — ei se onnistu. Mary Smith vilkaisi olkansa yli taloon päin. Samalla pään yli vedetty paksu villahuivi liukui hiukan alaspäin.

-Mary! Betty huohotti.

-Shh… Menkää nyt, ettei tyttö myöhästy junasta.

-Mutta… Betty aukoi ja sulki suutaan. Hän olisi voinut vannoa, että Maryllä oli musta silmä.

-Menkää sisään, lapset, Mary hoputti Victoriaa ja Hamiltonia, jotka tottelivat vaieten. -Betty, älä — anna olla. Samassa Mary Smith oli itse kadonnut kuin varjo.

Kohtaaminen ei ollut omiaan parantamaan tunnelmaa, kun he kävelivät asemalle. Juna tuli ajallaan, vaikka Betty salaa toivoi, että se olisi ollut myöhässä. Hän pelkäsi romahtavansa aivan täysin, kun eron hetki koittaisi.

Jostakin tuli kuitenkin ihmeellinen tyyneys, kun hän puristi Ruthin kaikin voimin syliinsä, suuteli tätä ja kuiskasi, miten rakas tämä oli.

Duncan saattoi Ruthin paikalleen. Betty odotti laiturilla seuraten tarkasti, minkä ikkunan kohtaan tyttö istuutuisi. Sitten Duncan ja muut saattajat poistuivat junasta, asemamies heilautti lippuaan, veturi alkoi puuskuttaa ja juna liukua eteenpäin.

Ruth oli avannut ikkunan ja roikkui puoleksi ulkona.

-Hyvästi! hän huusi ja vilkutti.

-Hyvästi! huusivat Betty ja Duncan ja vilkuttivat takaisin. Junan vauhti kiihtyi, Ruthin kasvot muuttuivat epäselviksi kunnes ne katosivat kokonaan. Viimeisetkin vaunut vilistivät ohi, raide oli tyhjä.

Betty päästi äännähdyksen, joka oli puoleksi nyyhkytys, puoleksi valitus.

-Voitko sinä huonosti? Duncan kysyi huolissaan.

-Oletatko sinä minun voivan hyvin? Betty kuiskasi. -Miksi me päästimme hänet? Miksi?

-Ei meillä ole oikeutta pitää häntä, ei hän ole meidän.

-Onpas! Paljon enemmän kuin isänsä, joka ei välitä!

-Miten sinä voit sanoa noin, Duncan nuhteli. -Hän tahtoi tytön luokseen, ja hänellä on siihen oikeus. Haluatko levätä hetken, ennen kuin palaamme?

-Ei, mennään… mennään kotiin.

Fort William vasta heräili aamuun, kun he kävelivät käsi kädessä asemalta. Mutta Bettystä tuntui, kuin jotakin olisi puuttunut siitä levollisesta puuhastelusta, joka syntyi kauppojen avaamisesta ja perheiden aamiaispöydistä ikkunoiden takana ja ensimmäisten asioille lähtijöiden pujahtamisesta porteista kadulle. Ruth puuttui — Ruth, josta oli jo tullut niin oleellinen osa tätä kaupunkia.

-Huomenta, huusi kauppias Armstrong, joka lakaisi myymälänsä edustaa. -Nytkö Ruth lähti?

Duncan pystyi vastaamaan hänelle, Betty vain nieleskeli. Hän tiesi, että jos Ruth oli valloittanut sydämiä esiintymisillään, hänestä oli tullut kaikkien ylpeydenaihe viimeistään nyt. Ajatella, että joku Fort Williamista matkustaisi laivalla, josta koko maailma puhui!

-Jennie-neiti tuli kotiin ja meni nukkumaan, rouva Wallace sanoi arkisesti, kun he palasivat kotiin. -Täällä olisi teetä.

-Minun pitää mennä avaamaan kauppa, Duncan sanoi ja niisti nenänsä koettaen näyttää siltä, kuin toimenpide olisi johtunut vain viileästä kevätaamusta.

-Kiitos, minä otan, Betty mutisi ja vaipui istumaan keittiön pöydän ääreen. Stuart juoksi hänen luokseen ja hän nosti pojan syliinsä kuin olisi pelännyt, että tämäkin katoaisi.

Samassa ulko-oveen kolkutettiin.

-Minä menen, sanoi rouva Wallace ja esti Bettyä nousemasta. -Jos se on se kulkukauppias, joka aikoi väkisin myydä minulle viikolla kuhmuisia alumiinisankoja, annan hänen kyllä tietää huutia…

Betty ei jaksanut kiinnostua alumiinisangoista eikä kulkukauppiaasta. Hän painoi poskensa Stuartin hiuksiin ja rukoili hiljaa mielessään turvallista matkaa Ruthille. Tyttö oli nuorempi kuin Betty oli ollut lähtiessään kotoa — ja hän oli sentään lähtenyt vain kouluun Edinburghiin, äidin saattamana, Robin turvissa.

Eteisestä kuuluva rysähdys havahdutti Bettyn, ja sisään törmäsi sisar Ruskin. Tällä kertaa hänen silmälasinsa olivat oikealla paikallaan, mutta ilmeisesti sateenvarjoteline oli taas ollut kovilla.

-Haluatteko te puhella? kätilö puuskutti selvittyään keittiön puolelle suuremmitta vahingoitta. -Tarkoitan — kuulin sisar Stewartilta, että kasvattityttönne lähti tänään Amerikkaan. Ajattelin, että ehkä te haluaisitte puhella jonkun kanssa. Joskus se on helpompaa vieraalle.

Bettyn ikävä oli ollut niin kipeä, ettei hänen mieleensäkään ollut tullut kaivata puhekumppania. Mutta Isabel Ruskinissa oli jotakin niin kotoisaa ja turvallista, että alkutakeltelun jälkeen hän huomasi kertovansa aivan kaiken Ruthista. Claymuirin koulusta, Ruthin kovia kokeneesta äidistä ja juoposta isästä, äidin kuolemasta, isän lähdöstä, tytön elämästä MacVuricheilla, siitä miten Duncan suostui ottamaan Ruthin heille, miten loistava lausuja ja näyttelijä tämä oli, miten mahdottomia tempauksia tämä keksi…

Puhuminen helpotti. Tuntui niin hyvältä kertoa kaikesta ihmiselle, joka tuntui oikeasti haluavan tietää Ruthista kaiken, joka kuunteli, nyökkäili ja esitti sopivasti kysymyksiä.

-Hän on viisas tyttö, hän selviytyy kyllä, sisar Ruskin sanoi, kun Bettyn puhetulva lopulta hiipui itkuiseen soperrukseen tämän aamun hyvästeistä. -Ja monet palaavat Amerikasta — palasihan miehennekin.

-Minä en pidä siitä, että tyttö joutuu ties minkälaisiin oloihin, ilmoitti rouva Wallace. Hän oli ollut urhoollisesti vaiti ja antanut emäntänsä vuodattaa sydäntään. -Sen tietää, mitä tytöistä noissa paikoissa tulee.

-No, sanoi sisar Ruskin niin terävästi, että rouva Wallace vaikeni pelkästä hämmästyksestä. Yleensä kukaan ei tohtinut nousta häntä vastaan. -Ruth on saanut hyvän kasvatuksen.

Samassa kello alkoi lyödä olohuoneessa.

-Hyvänen aika, Betty huudahti, -minä olen pidätellyt teitä monta tuntia! Teillä olisi varmasti ollut jo kiire seuraavaan paikkaan!

Kätilö hymyili vähän hämillisesti.

-Ei ole, hän sanoi. -Minulla on vapaapäivä, olin yövuorossa.

-Mutta… Betty hämmentyi nyt täysin.

-Kuulin sisareltanne tilanteesta ja ajattelin vain, että tahtoisitte puhua. Isabel Ruskin näytti melkein nololta.

Betty räpytteli kyyneleitä silmistään. Sitten hän ojensi kätensä ja mitään sanomatta puristi kätilön kättä.

Illalla puhelin soi. Ruth oli päässyt turvallisesti Edinburghiin ja soitti Duncanin vanhempien luota.

Puhumista olisi ollut niin paljon, etteivät he saaneet sanotuksi paljon mitään. Säästäväisyyteen tottunut Ruth alkoikin lopetella kallista kaukopuhelua jo muutaman minuutin kuluttua. Kun viimeiset hyvästit oli sanottu ja kilahdus kertoi puhelun katkenneen ja Ruthin äänen haipuneen kuulumattomiin kenties lopuksi elämää, Bettystä tuntui, kuin heidän välillään olisi jo ollut valtameri.

2 kommenttia: