lauantai 5. huhtikuuta 2014

38. luku: Yksi on poissa

 
Seuraavina päivinä Koivurannassa oltiin ruumiillisesti kotona, mutta henkisesti kaukana. Vaikka Betty oli tarkoituksella kutsunut vieraita molemmiksi pääsiäispäiviksi, talo tuntui luonnottoman hiljaiselta. Ei kodikkainkaan puheensorina, ei teekuppien kilinä eikä hyvien ystävien ja sukulaisten seura pystynyt peittämään sitä, että Ruthin huone oli tyhjä.

Kun arki alkoi, Duncan valitti asiakkaiden myymälän puolellakin arastelevan, aivan kuin joku perheestä olisi ollut vakavasti sairaana. Stuart, joka muisti isänsä syksyisen Braemarin-matkan, kyseli uupumatta, tulisiko Ruth kotiin kun yksi yö olisi nukuttu. Ystävä-pentu puolestaan vietti enimmän aikansa kerällä eteisen naulakon alla niin, että näki ulko-ovelle. Aina kun joku tuli sisään, pieni eläin nosti harmaaraidallista päätään toiveikkaana, mutta painoi sitten nenänsä takaisin käpäliin.

Betty seurasi Ruthin matkaa lähes tunti tunnilta ja raportoi ääneen kaikista sen käänteistä jokaiselle joka jaksoi kuunnella, alkaen Southamptonin-junan lähdöstä sen saapumiseen perille ja Titanic-laivan lähtöön.

Niin kauan kuin tiesi tytön olevan vielä Brittein saarilla, Betty elätteli puoleksi salaa itseltäänkin typerää toivoa. Ehkä Ruth soittaisi viimeistään satamasta, pyytäisi saada tulla takaisin — ehkä hän karkaisi rouva Turnbullilta, kuten oli kerran karannut heiltä, ja tulisi kotiin!

Mutta päivät kuluivat, lehdet kertoivat suurin otsikoin unelmien laivan lähdöstä neitsytmatkalleen, eikä mitään puhelua tullut. Ruth oli noussut laivaan tuhannen muun matkustajan tavoin. Hänen kotinsa olisi kohta Kanadassa, isänsä luona, kuten oli oikein ja kohtuullista. Mutta miksi se tuntui niin pahalta ja väärältä?

Rakeinen kuva sanomalehden etusivulla esitti kannella vilkuttavia ensi luokan matkustajia. Betty mietti, mahtoiko Ruthilla olla taipumusta merisairauteen — vaikka kuulemma kolmannenkin luokan matkustajilla oli kävelykansi, jolla saisi raitista ilmaa.

Hän kiusasi itseään pohtimalla, olisivatko he voineet vielä hankkia Ruthille jotakin, josta olisi tälle tulevaisuudessa hyötyä. Olisivatko he voineet opettaa vielä jotakin, joka auttaisi tyttöä eteenpäin? Olivatko he varmasti tehneet tämän hyväksi kaiken mitä voivat?

Löytäessään eteisen komeron nurkasta Ruthin rikkinäisen lapasen hän nyyhkytti hetken takkien sekaan painautuneena, ja kun rouva Wallace eräänä iltana vaistomaisesti kattoi illallispöydän kuudelle, Bettyn oli juostava hetkeksi ulos. Hän melkein toivoi, että musta kuilu aukenisi ja nielaisisi hänet. Olisi ollut helpompaa pudota syvyyksiin, olla tajuamatta mitään ympäristöstään.

Vasta kun Duncan alkoi luoda Bettyyn huolestuneita katseita ja tiedusteli kautta rantain, haluaisiko tämä lähteä vähäksi aikaa Glen Longiin "lepäämään", Betty ikäänkuin havahtui.

-Minun täytyy ryhdistäytyä, hän mutisi itsekseen. -Olen tuhlannut monta päivää joutilaisuuteen.

Hän pakotti itsensä taas kirjoituspöydän ääreen, vaikka ajatukset tahtoivat harhailla kaikkialla muualla paitsi keskeneräisissä kertomuksissa. Oli kuitenkin kirjoitettava. Vain kirjoittaminen pitäisi hänet poissa kuilun partaalta, ja lisäksi oli koetettava ansaita mahdollisimman paljon, sillä heinäkuun jälkeen hänestä ei taas vähään aikaan olisi hyötyä perheen taloustilanteelle.

Työ, niin raskaalta kuin se aluksi tuntuikin, osoittautui siunaukseksi — niin kuin se aina osoittautuu. Kun ajatukset oli pakko kiinnittää keskeneräiseen tekstiin, saattoi kulua jopa neljännestunti ilman kalvavaa ikävää, ilman vilkuilua karttaan, jonka Betty oli kiinnittänyt seinälle ja josta hän seurasi laivan matkan etenemistä.

-Nyt minä olen iloinen, että Jennie on täällä, Duncan sanoi seuraavana sunnuntai-iltana. -Eihän häntä voi sanoa mitenkään äänekkääksi, mutta ainakin hän tuo tänne elämää.

-Hän kysyi tänään, voisiko muuttaa Ruthin entiseen huoneeseen, Betty sanoi. -Olisihan se järkevää. Jenin työajat ovat mahdottomat, ja alakerran kamariin hän pääsisi livahtamaan pelkäämättä narisuttavansa portaita ja herättävänsä meitä.

-Mutta sinä et kuitenkaan halua hänen muuttavan sinne, Duncan sanoi tunnustellen.

Betty puisti hiljaa päätään.

-En vielä… ehkä kohta… mutta vielä minä en kestäisi, että joku muu kuin Ruth…

-Eihän sillä ole kiire, rakkaani. Duncan veti hänet kainaloonsa sohvannurkkaan. -Mitähän Ruth tekee nyt?

-Toivottavasti hän ei esitä ensiluokan matkustajaa päästäkseen kurkistamaan ylemmille kansille, Betty sanoi, ja he hymyilivät molemmat tälle itse asiassa ei ollenkaan epätodennäköiselle mahdollisuudelle.

Jos päivät olivat Ruthin lähdön jälkeen olleet vaikeita, eivät yöt olleet sen helpompia. Betty oli nukkunut huonosti, nähnyt painajaisia ja heräillyt tämän tuosta. Sinä iltana hän kuitenkin nukahti heti, kun laski päänsä tyynyyn, ja heräsi aamulla pitkästä aikaa todella virkistyneenä.

Pahin tuntui muidenkin kohdalla olevan ohi. Ystävä jätti vartiopaikkansa naulakon alla, aivan kuin olisi todennut odottamisen turhaksi, ja hyökkäsi Stuartin keittiön lattialle jättämän pienen kumipallon kimppuun. Stuart puolestaan ilahtui niin saadessaan kissasta taas leikkitoverin, että unohti kysellä Ruthia.

-Aurinko paistaa, sanoi rouva Wallace aamiaisella. -Taidan pestä ikkunat tänään, asiakkaat eivät kohta näe sisään myymälän näyteikkunasta.

-Minä yritän saada Scotsmanin jatkokertomuksen valmiiksi, Betty ilmoitti. -Isällä on huomenna asiaa kaupunkiin ja hän on luvannut palatessaan ottaa minut ja Stuartin kyytiin katsomaan kaksosia. 

-Mitä jos jäisitte muutamaksi yöksi vanhempiesi luo, Duncan ehdotti. -Saisit vähän muuta ajateltavaa.

-En minä tarvitse muuta ajateltavaa. Betty hymyili urhoollisesti. -Pakkohan — pakkohan minun on hyväksyä se, että Ruthin on paras isänsä luona.

-Reipas tyttö. Duncankin hymyili ja puristi hänen kättään.

Betty naurahti.

-Kiero minä olen! Kunhan kirjoitan oikein ahkerasti, minusta tulee rikas ja kuuluisa, ja sitten voimme matkustaa kaikki Ruthia tapaamaan.

-Minut voitte jättää kotivahdiksi, rouva Wallace ilmoitti melkein hilpeästi. -Olen ollut yhden kerran elämässäni veneessä, eikä mikään mahti maailmassa saa minua uudestaan vesille.

-Oh, mutta jos tulen niin rikkaaksi ja kuuluisaksi, että voin ostaa lentokoneen? Betty esitti. Hän ei edes muistanut, koska oli viimeksi jaksanut laskea leikkiä.

-Minä haluaisin nähdä sen lentokoneen, jolla lennetään Atlantin yli, Jennie tirskahti. -Ajattelitko soutaa lopun matkaa, kun polttoainesäiliö on tyhjentynyt?

-Tutu lentää! Stuart kiljaisi ja heilutti käsiään kuin epävarma lokinpoikanen.

-Rauhoitu, lapsi, ei saa riehua ruokapöydässä, Betty nuhteli lempeästi. -Tule äidin mukaan ylös, annetaan rouva Wallacelle työrauha. Saat ottaa kissan mukaan, jos haluat.

Pitkästä aikaa tuntui hyvältä kirjoittaa. Aurinko paistoi ikkunasta, Stuart ja Ystävä leikkivät työhuoneen lattialla. Välillä Betty suoristautui ja hieroi vähän selkäänsä, joka tahtoi kipeytyä nykyisin kaikesta mitä hän teki, mutta muuten hänen olonsa oli parempi kuin aikoihin.

Puhelin kuului soivan kaupan takahuoneessa. Betty laski kynän pöydälle ja toivoi, että soittaja olisi joku hänen tuttavansa ja hän saisi hyvän tekosyyn rupatella vähän. Mutta minuutit kuluivat, eikä häntä kutsuttu puhelimeen.

Betty oli juuri tarttunut uudelleen kynään päättäen sankarillisesti selvitä työnsä loppuun, kun hän kuuli jonkun harppovan portaita ylös kaksi rappua kerrallaan. Sitten ovi lennähti auki.

Lopun elämäänsä Betty muisti sen hetken. Duncan seisoi kynnyksellä kalpeana kuin lakana, punainen tukka pystyssä, harmaat silmät ammottavina aukkoina. Hän aikoi sanoa jotakin, muisti samassa, että Betty oli tilassa, jossa äkilliset uutiset eivät olleet hyväksi, eikä nyt tiennyt mitä tekisi.

-Niin? Betty nousi. Hänen oli yhtäkkiä niin kylmä, että hampaat kalisivat. -Mitä?

Duncan nieleskeli sanoja hakien.

-Ewan-serkkusi soitti, hän lopulta melkein kuiskasi. -Ballachulishin Sanomien toimitukseen oli tullut uutissähke. Titanic… upposi viime yönä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti