sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

39. luku: Sua kohti, Herrani

 
Myöhemmin Betty ihmetteli sitä, ettei pyörtynyt, kuten olisi voinut olettaa. Ehkä mieli oli armollinen, eikä hän heti käsittänyt, mitä uutinen tarkoitti.

-Ruth? hän sitten kuiskasi niin hiljaa, että Duncan ennemmin arvasi kuin kuuli.

-Minä en tiedä… en tiedä tämän enempää… Duncan veti syvään henkeä. -Menen soittamaan laivayhtiöön. Hän oli poissa, ennen kuin Betty ehti tehdä tai sanoa mitään.

-Rrrrrruth tulee kotiin, Stuart sanoi toiveikkaasti. Hän oli oppinut sanomaan r-kirjaimen ja käytti sitä mielellään kunnon skotin tavoin.

-Ei, Betty vingahti. -En tiedä… Tule, Stuart.

Hän sieppasi poikaa kädestä ja kiiruhti alas rappuja niin nopeasti kuin pääsi. Duncan oli puhelimessa, veivasi kampea yhä uudelleen, käski keskusta yrittämään vielä, uudestaan ja uudestaan, sillä laivayhtiön kaikki puhelinlinjat olivat tukossa.

Rouva Wallace istui keittiön pöydän ääressä Ystävä sylissään ja itki. Sittemmin tämä oli toinen näky, joka tuntui piirtyvän kuin poltettuna Bettyn mieleen tuosta päivästä. Kissoja inhoava rouva Wallace, joka ei pelännyt ketään, joka tiesi aina mitä piti tehdä, istui toimettomana pöydän ääressä Ystävä sylissään ja itki.

Koivurannassa piipahti usein ihmisiä, mutta koskaan ei sen ovi ollut käynyt niin tiuhaan kuin sinä päivänä, kun uutinen haaksirikosta alkoi levitä. Jotkut, kuten Bettyn vanhemmat, tulivat paikalle ollakseen avuksi ja tueksi mikäli mahdollista. Toiset, kuten Alice Gordon, palasivat koteihinsa omien puhelimiensa ääreen ja koettivat saada kiinni jonkun laivayhtiöstä tai Southamptonin satamasta tai mistä tahansa, missä voitaisiin tietää jotakin enemmän.

Tulos oli heikko. Jos joku vastasikin puhelimeen, hän ei tiennyt mitään, tai saanut vielä sanoa mitään, tai kehotti soittamaan Punaiseen Ristiin, jossa ei tiedetty mitään — ja sitten linjat olivat taas tukossa, eikä kukaan vastannut.

Niin uskomatonta kuin se olikin, maailma kääntyi radallaan tavalliseen tapaan katastrofista välittämättä. Päivä kului, tuli ilta, ja tuli yö, ja tuli uusi aamu. Betty kyyhötti olohuoneen nojatuolissa tietämättä, oliko ollut vuoteessa, oliko nukkunut. Hän muisti, että Fergus MacDonald oli kumartunut hänen ylleen ja kysynyt, tahtoiko hän lääkettä. Ei, ei nyt — Betty halusi olla hereillä ja selkeä kaikkien uutisten varalta.

Joku oli nostanut Stuartin jossakin vaiheessa lempeästi hänen sylistään — ehkä se oli ollut äiti — ja joku oli tuonut hänelle teetä ja voileipiä — se oli ehkä ollut Fiona Cameron. Hän ei tiennyt, missä Duncan oli, mutta kuuli puhuttavan uusista uutissähkeistä ja sanomalehtien ylimääräisistä numeroista.

-Sinun pitää syödä. Jennie tarttui viileällä kädellään Bettyn käteen. -Et saa sairastua nyt.

-Onko mitään uutta? Betty kysyi rukoilevasti.

Jennie huokasi.

-Ensimmäinen pelastuneiden lista on julkaistu, hän sanoi vastentahtoisesti.

Betty nyökkäsi. Hänen ei tarvinnut kysyä, oliko Ruthin nimi listalla.

Oli käsittämätöntä, että hän pystyi todellakin syömään, että he kaikki saattoivat syödä. Rouva Wallace oli selvinnyt romahduksestaan ja kokkasi kuin ruokittavana olisi ollut koko kaupunki.

Ja niin melkein olikin: Flemingin kirjakaupasta oli tullut jonkinlainen epävirallinen tiedotuskeskus, mitä Titanicin tuhoon tuli. Jopa kaupungin oman sanomalehden toimittaja kävi kysymässä Duncanilta, oliko mitään uutta kuulunut.

Seuraavaksi yöksi Jennie sai taivutelluksi Bettyn vuoteeseen ja tämä jopa nukahti muutamaksi tunniksi kuolemanväsyneenä. Hän kuitenkin heräsi anivarhain, kun Duncan nousi ja hiipi huoneesta mennäkseen taas soittamaan uutisia. Aamu kajasti verhojen takana ja linnut lauloivat pihan koivuissa kuin ei kuolemaa olisi ollutkaan.

Mikään ei ollut niin kauheaa kuin odottaminen. Vaikka kaikki sisimmässään jo tiesivät, että Ruthin nimi tuskin siirtyisi paremmalle listalle, ihmettä toivottiin epätoivoisesti. Jokainen läpi mennyt puhelu laivayhtiöön, jokainen puhelimen pirahdus herättivät toivon.

Koko pitkän päivän Betty kyyhötti olohuoneessa ja koetti rukoilla, mutta häntä paleli liikaa. Hän kietoi villatakkia tiukasti ympärilleen ja huomasi yhtäkkiä ajattelevansa, minkälaista oli hukkua.

Miten kauan piti kärsiä, ennen kuin ihminen menetti tajuntansa? Oliko vesi kauhean kylmää? Ruthille oli ommeltu luja matkapuku vahvasta villakankaasta — siitä tuli hirveän painava kun se kastui, vetikö se häntä alaspäin? Ruth osasi hiukan uida, mutta miten kauan hän jaksoi? Auttoiko kukaan häntä, vai oliko tyttö yksin hätänsä keskellä? Millaista oli joutua pilkkopimeässä yössä veteen tietäen, että kuolisi? Millaista oli kuolla?

Rouva Wallace kolisteli keittiössä, mutta olohuone oli aivan hiljainen. Äiti oli lähtenyt käymään kaupassa ja Alice mennyt kotiin yrittääkseen taas soittaa johonkin. Missä Fiona oli? Kotonaan kai. Aivan, hän oli sanonut menevänsä laittamaan ruokaa. Hänellä oli perhe huolehdittavanaan. Rouva Morrison oli mennyt pitämään lähetysompeluseuraa, vaikka olikin mutissut jotakin sellaista, ettei tiennyt, tulisiko sinne ketään. Josie MacGregor oli sanonut tulevansa, kunhan koulu loppuisi.

Kaikilla muilla oli jotakin tehtävää, jotakin, mikä auttoi pitkiä tunteja kulumaan, vaikka toisaalta mikään ei ollut niin pelottavaa kuin kellon lyönnit: jokainen niistä tuntui vahvistavan ajatusta siitä, että kun Ruthia ei ollut vielä löydetty...

Bettystä tuntui äkkiä sietämättömältä istua tällä tavalla sivussa. Hän nousi, tarttui Stuartin käteen ja lähti etsimään Duncania. Hän tahtoi, että Duncan selittäisi asiat parhain päin, kuten aina. Mitään pahaa ei voinut olla siellä, missä Duncan oli.

Myymälän takahuoneessa istui Aimee Stevenson — todellakin, vanhempi iäkkäistä Stevensonin neideistä — ja koetti vuorollaan päästä puhelimella läpi laivayhtiöön. Hän oli saanut määräyksen yrittää soittaa aina kymmenen minuuttia ja sitten odottaa kymmenen minuuttia, jos joku yrittäisi soittaa heille päin.

-Onko ketään saatu kiinni? Betty kysyi hiljaa.

-Aina välillä, Aimee-neiti vakuutti. -Tosin kukaan ei tunnu tietävän paljon mitään. Se oli jäävuori, sanottiin lehdessä — ja koko laiva on kadonnut — pelastusveneisiin pääsi vain osa.

Neiti tajusi puhuneensa sivu suunsa nähdessään Bettyn muuttuvan harmaaksi.

-Kaikki voi vielä järjestyä, hän kiiruhti vakuuttamaan. -Pelastuneiden lista kasvaa…

-Entä rouva Turnbull? Betty ymmärsi yhtäkkiä kysyä. Ruthin oli käsketty pysyä tämän ja lasten kanssa. Jos rouva Turnbull oli pelastunut…

Aimee-neidin silmiin nousivat kyyneleet.

-Naiset ja lapset yritettiin kuulemma pelastaa ensin, mutta… kolmannen luokan matkustajille ei tahtonut riittää paikkoja… Rouva Turnbull on… väärällä listalla. Löytyneissä.

Löytyneissä. Ei pelastetuissa. Betty äännähti tuskallisesti ja käänsi selkänsä vanhalle neidille, joka koetti vain olla avuksi. Hän veti kaupan oven auki kuin toivoen, että siellä kaikki olisi kuin ennen, että tämä kaikki olisi vain pahaa unta.

Kauppa oli täynnä ihmisiä ja tupakansavua. Puheensorina oli silti yhtä hillittyä kuin suurissa hautajaisissa. Pöydällä oli pino jonkin sanomalehden ylimääräisiä numeroita, joiden suuret mustat otsikot julistivat katastrofia.

-Isä! Stuart, joka oli tolaltaan tästä kaikesta sekamelskasta, irrotti otteensa Bettyn kädestä ja juoksi Duncanin luo. Hänen kirkas äänensä oli kuin toisesta maailmasta.

Duncan oli ollut kumartuneena tiskin ylle lukemaan juuri tullutta uusinta nimilistaa ja kääntyi.

-Eikö sinun pitäisi levätä, hän mutisi Bettylle ja nosti Stuartin käsivarrelleen. -Täällä on hälinää.

-Miksi me laskimme hänet matkaan? Betty kuiskasi kysymyksen, joka oli kaikunut hänen päässään syyttävänä kuin tuomion enkelin pasuuna. -Miksi me emme estäneet häntä? Miksi me emme sanoneet, että huolehdimme hänestä, kunnes Jim Weilson palaa? Ei edes hautajaisia, Duncan! Ei edes ruumista!

-Sappho, Duncan sanoi äänellä, jonka epätoivo oli käsin kosketeltavaa. -Älä. Tiedäthän sinä…

Samassa koko talon läpi kaikui epäinhimillinen huuto. Se oli rouva Wallace.

4 kommenttia:

  1. Kaikessa karmeudessaankin tämä luku on ehkä suosikkini tähänastisista. Onnistut välittämään tunnelman todella hyvin.
    -Hiiruska (joka kyllä elättelee vieläkin toivoa, että Ruth jotenkin ihmeen kaupalla löytyisi elävänä ja terveenä)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Voin sanoa, että tämä on ollut myös yksi vaikeimmista luvuista - tätä ja edellistä kirjoitin "uudestaan" vielä pari päivää sitten.

      Poista
  2. Voi että :/ Mutta en mä vielä heitä toivoa. Ja niin käy kun on tarkoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pahinta on tässä kaikilla varmaan epätietoisuus.

      Poista