maanantai 7. huhtikuuta 2014

40. luku: Rikottu lupaus

 
Betty oli lähinnä ovea ja ehti ensiksi takahuoneen kautta asunnon puolelle, sillä neiti Stevenson tarvitsi keppiään vääntäytyäkseen pystyyn puhelimen äärestä. Eteisessä rouva Wallace seisoi selkä kylpyhuoneen ovea vasten ja huitoi hiilihangolla mielipuolinen katse silmissään.

-Pois! Pois!

-Rouva Wallace, mitä ihmettä te teette! Betty aikoi mennä lähemmäksi, mutta ei uskaltanut, sillä hän pelkäsi saavansa hiilihangosta päähänsä.

-Katoa! Hakekaa pastori!

Vasta nyt Betty tajusi, että keittiössä oli joku, joka oli pelästyttänyt rouva Wallacen suunniltaan. Oliko röyhkeä murtovaras käyttänyt hyväkseen kaupungilla levinnyttä tietoa heidän onnettomuudestaan ja tullut sisään keskellä päivää?

Samassa kevyet askeleet kiiruhtivat keittiöstä ja kuului tuttu ääni — ääni, jonka Betty oli kuullut puhelimessa runsas viikko aikaisemmin luullen, että hyvästeli sen silloin ikuisesti.

-Rouva Wallace, minä se olen! En minä ole kummitus! Älkää pelätkö minua!

Tulva-aallon lailla äsken kaupan täyttänyt ihmismeri vyöryi eteiseen. Duncan ehti ottamaan kiinni Bettystä, kun tämän polvet pettivät. Ruth juoksi hänen luokseen — nuhjaantunut ja likainen, mutta erittäin elävä Ruth. Ja sitten kaikki pimeni.

Betty tuli tajuihinsa omassa vuoteessaan. Isabel Ruskin istui hänen vieressään ja hymyili.

-Tervetuloa takaisin, kätilö sanoi. -Kaikki on hyvin, sekä teillä että lapsella. Häntä oli selvästikin ohjeistettu ilmoittamaan tämä ensiksi.

-Ruth? Betty koetti nousta, mutta sisar Ruskin painoi hänet lempeästi makuulle ja pudotti samalla yöpöydältä pinon kirjoja.

-Ruth on alakerrassa. Kaikki on hyvin. Minä menen hakemaan herra Flemingin tänne.

Vähän ajan kuluttua makuuhuoneen ovi avautui ja Duncan astui sisään Ruth mukanaan. Tyttö juoksi Bettyn luo, polvistui ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

-Anteeksi, hän sopersi. -Anteeksi!

-Mitä sinä puhut? Lapsi kulta, Jumalan tähden, miten sinä voit olla siinä!

-Rauhoitu nyt, Ruth, Duncan sanoi. -Haluatko sinä kertoa itse?

-Minä karkasin, Ruth nyyhkytti. -Anna anteeksi, Betty! Minä tiedän, että lupasin silloin kauan sitten, etten ikinä enää karkaa...

-Karkasit?

-Minä yritin tehdä kaiken ihan niin kuin te käskitte, matkustin rouva Turnbullin kanssa Southamptoniin ja nousin laivaan. Voi, se oli ihana laiva!

-Niin? Betty yritti taas kohottautua kärsimättömänä, mutta nyt Duncan pakotti hänet takaisin lepoasentoon.

Ruth niisti nenäänsä.

-Minä koetin, oikeasti minä koetin totella ja auttaa rouva Turnbullia, vaikka hän oli aika töykeä nainen… Hän kutsui minua herraspennuksi, hän sanoi että kunhan pääsisimme perille, saisin oppia kunnon työtä… Ja kun kyselin koulusta, hän vain nauroi ja kysyi, mitä minä opilla erämaassa tekisin…

Betty sulki silmänsä. Hän oli osannut murehtia etukäteen kaikkia muita vaaroja, mutta ei sitä, mikä Ruthia oli uhannut matkaseuralaisen muodossa.

-Minä tiedän, että minun olisi pitänyt kestää… Minä yritin pitää lupaukseni... Mutta minä en vain voinut. Minun tuli niin hirveä ikävä teitä kaikkia, ja minä ajattelin, että jos isän luona on tuollaista, niin en tahdo… en tahdo...

Duncanin käsi tarttui Bettyn käteen ja puristi sitä lujasti. He eivät tarvinneet sanoja ymmärtääkseen, mitä toinen ajatteli.

-Siellä oli laivapoika, joka oli minun ikäiseni, ja jonka kanssa minä puhelin, Ruth niiskutti. -Hän kertoi, että laiva kävisi ankkurissa kaksi kertaa ennen avomerta, ensiksi Ranskassa ja sitten Irlannissa. Minä en osaa ranskaa, mutta kun tultiin Queenstowniin, niin… minä karkasin postiveneen mukana maihin.

Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Ruth oli lakannut itkemästä, ja Betty silitti hänen ohutta maantienväristä tukkaansa vieläkään käsittämättä, että siinä oli todella heidän rakas Ruthinsa — eikä mikään aave.

-Miten kukaan ei huomannut? Duncan lopulta kysyi.

-Ne veneet toivat ja veivät postia ja Irlantiin jääviä matkustajia. Ruth punastui ja epäröi vähän, ennen kuin jatkoi. -Kun tultiin maihin, minä kävelin erään rouvan takana niin, että… tullimies taisi luulla minun kuuluvan hänen seurueeseensa.

Sillä hetkellä Betty päätti, että vaikka Ruth huijaisi koko maailmaa esiintymällä Saban kuningattarena, hän ei nuhtelisi tyttöä sanallakaan. Jos tullimies olisi ollut valppaampi, Ruth olisi palautettu laivaan.

-Mutta minä sain vain laukun mukaani, Ruth jatkoi surkeana. -Minun matka-arkkuni… kaikki tavarat joita te ostitte minulle… se jäi laivaan!

-Ei sillä ole väliä, Duncan sanoi naurahtaen. -Sen voi korvata rahalla.

-Mutta minä haaskasin kaikki saamani rahat!

-Ehkä sitä ei voi kutsua haaskaamiseksi. Duncan selvästikin totesi, että Ruthin kertomana tarinaan kuluisi ikuisuus, ja päätti auttaa vähän. -Ne rahat riittivät junalippuun koko Irlannin halki.

-Ostin minä ruokaakin, Ruth kuiskasi arastellen, aivan kuin olisi tehnyt jotakin väärää. -Mutta sitten minä tulin Belfastiin, eikä… eikä minulla ollut enää kuin vähän rahaa jäljellä… Näin monta laivaa, jotka olivat tulossa Skotlantiin, mutta minä en pystynyt ostamaan enää matkalippua!

Ruthin vihreät silmät kimalsivat taas kyynelistä. Betty saattoi vain kuvitella, millaiselta tytöstä oli tuntunut, kun hän oli niin lähellä kotimaata ja kuitenkin niin kaukana. Samalla hän tunsi hysteerisen naurun kuplivan sisällään. Miten he olivat takoneet Ruthin päähän toimintatapoja junamatkalla ja laivalla — ja sitten tyttö oli matkustanut koko Irlannin halki yksin, ilman että kukaan koko maailmassa tiesi, mistä häntä olisi pitänyt ruveta etsimään.

-Etkö sinä kuullut haaksirikosta, Ruthie? Duncan kysyi.

Ruth puisti päätään.

-En ehtinyt, kun pääsin maanantai-iltana erään kalastaja-aluksen kyytiin. Rahani olivat ihan lopussa, minä lupasin keittää heille kyytipalkaksi… Ja kun tultiin Skotlantiin, minä aloin kävellä.

-Kävellä? toisti Betty. -Kävelitkö sinä rannikolta tänne?

-En sentään. Ruth hymyili nyt jo vähän. -Pääsin aina pitkän matkaa hevoskyydillä — ja kerran autollakin!

-Mikset sinä soittanut meille? Duncan kysyi.

-Joku niistä ihmisistä, joiden kyytiin pääsin, kyseli mistä tulen. Sitten hän kertoi mitä on tapahtunut ja minä tiesin, että minun pitää soittaa. Pääsin puhelimeen jonkin pikkukylän pappilassa ja yritin soittaa tänne ja Alice-tädille, mutta aina linja oli varattu! Niin minä ajattelin, että minun on parasta yrittää vain kiiruhtaa kotiin.

Betty peitti kasvonsa. Elleivät he olisi niin epätoivoisesti yrittäneet selvittää Ruthin tilannetta, se olisi selvinnyt jo paljon aiemmin! Mikä kohtalon oikku oli estänyt Ruthia soittamasta juuri niinä minuutteina, kun puhelinta oli tarkoituksella pidetty vapaana?

-Pääsin viimeisellä kyydillä aseman luo ja sieltä minä juoksin kotiin rantaa pitkin, Ruth päätti kertomuksensa. -Ja sitten rouva Wallace luuli minua kummitukseksi ja yritti lyödä minua hiilihangolla!

-Miten hän voi? Betty kysyi Duncanilta tajutessaan, että rouva parka oli ollut täysin poissa tolaltaan.

-Fergus antoi hänelle sydänlääkettä ja määräsi kotiin vuoteeseen, Duncan tunnusti. -Oli se sellainen paukku.

-Eihän minun tarvitse enää lähteä kotoa pois? Ruth kuiskasi ja puristi Bettyn kättä. -Oletteko te vihaisia, kun minä karkasin? Suuttuuko isä, ellen minä mene hänen luokseen? Minä tahtoisin vain olla kotona!

-Taivas varjele, parahti Duncan ja hyppäsi pystyyn sängynlaidalta. -Jim Weilson — minun pitää sähköttää välittömästi metsäyhtiöön, että Ruth on turvassa!

Hän katosi portaisiin, ja Betty kohottautui suutelemaan Ruthia. Tämä ei selvästikään vielä täysin tajunnut, miltä kohtalolta oli välttynyt, eikä ymmärtänyt kysyä, miten Turnbullin perheen oli käynyt.

-Tämä on sinun kotisi niin pitkään kuin itse vain haluat, Betty vakuutti. Hänen sydämensä oli hypähtänyt ilosta joka kerran, kun Ruth oli käyttänyt sanaa “koti”. -Kukaan ei enää koskaan saa viedä sinua meiltä. Huoneesikin on entisellään.

2 kommenttia:

  1. No niin, näinhän se piti mennäkin! Minä jo menetin toivoni, mutta kirjailija osaa ajoittaa oikein. En minäkään olisi antanut Ruthin hävitä tarinasta. Kiitos.Marjatta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei toki Ruthista voida luopua! Ainakaan näin kamalalla tavalla. Sen verran vain piti miettiä, että syntyi jännitystä... :)

      Poista