tiistai 8. huhtikuuta 2014

41. luku: Kevät koittaa

 
Huhtikuun 25. päivänä
“Olen ollut vuoteenomana siitä pitäen, kun Ruth tuli kotiin. Hermojännityksen laukeaminen sai aikaan sen, etten pysy pystyssä kuin tuettuna. Jopa makuuasennossa tunnen vuoteen keinahtelevan — ‘se on varmaan samanlaista kuin laivalla’, sanoi Ruth myötätuntoisesti.

En ole ainoa, joka ei ole vielä toipunut: Fergus määräsi myös rouva Wallacen lepoon joksikin aikaa. Millainen järkytys Ruthin paluu olikaan, jos se kaatoi rouva Wallacen vuoteeseen!

Äiti jäi ensiksi meille hoitamaan taloutta, mutta onneksi häntä tarvittiin kipeästi Kuusikukkulalla, jossa kaksoset valvottavat Annaa yökaudet. En olisi halunnut hänen näkevän, miten vähän talousrahaa minulla on tyhjässä jauhotölkissä keittiön kaapissa.

Hänen tilalleen tuli ensiksi Annie, jota seurannut Eileen toi tervetullutta iloa ja seuraa Stuartin päiviin. Sitten tuli Rose. Aivan kuten viime keväänä — mutta jos silloin menetin lapseni, nyt olen saanut hänet takaisin. Ruth on meidän, meidän!

Huoneessani on koko ajan joku. Jennie-parka istuu täällä työvuoronsa jälkeen silmät puoliummessa, Alice istuu täällä, Fiona, sisar Ruskin — ja Ruth käy aamulla ennen kouluunmenoa ja iltapäivällä heti kotiin tultuaan ilmoittautumassa.

Fergusin mielestä tytön oli parasta palata normaaliin elämään niin nopeasti kuin suinkin. Ruth lähti kouluun heti, kun oli toipunut matkastaan. Hänestä taisi tulla koulun — ja koko kaupungin — tähti, jonka kertomuksia laivalta ei väsytä kuuntelemaan. Hartaasti toivon, että hän niissä pitäytyy edes suurin piirtein totuudessa.

-Alistair Dunn saattoi minut tänään koulusta kotiin, Ruth supatti korvaani eilen niin hiljaa, ettei Jennie voinut kuulla. Suutelin häntä ja toivoin hartaasti, että Alistair ei pelkästään halunnut kuulla ensi käden tietoja laivasta.

Duncan istuu täällä iltaisin ja lukee sanomalehtiä. Hän lukisi niitä ääneen minulle, mutta en tahdo. En kestä juuri nyt uutisia onnettomuudesta, en pelastuneiden enkä läheisensä menettäneiden haastatteluja, en pohdintoja turman syistä.

Helpotukseni on liian suuri — samoin kuin syyllisyyteni. Me saimme Ruthin takaisin, mutta liian moni joutui luopumaan rakkaistaan. Ajatukseni ovat erityisesti minulle täysin tuntemattoman herra Turnbullin luona, joka odotti perhettä luokseen. Rouva Turnbullilla oli mukanaan kaksi tyttöä ja poika, Ruth kertoi. Heistä ei yksikään päässyt pelastusveneisiin.”

 
Huhtikuun 30. päivänä
“Makaaminen ja seinän tuijottaminen alkaa käydä työstä. Koetin itse asiassa eilen salaa nousta ylös, kun Rose lähti käymään alakerrassa, mutta painuin kiireesti takaisin makuulle.

Tänään sain sylyksen kirjeitä. Ne olivat ystäviltä, jotka tietävät Ruthin matkasta ja riemuitsevat tämän pelastumisesta. Minä taas en voinut riemuita postistani, ennen kuin olin nopeasti selannut joka kuoren läpi ja tiesin, ettei siellä olisi kirjettä Kanadasta.

Herra Weilsonilla on kaikki oikeus vaatia Ruthia luokseen uudelleen. Vaikka tyttö sanoo, ettei lähde enää mihinkään, ja vaikka — kuten Duncan muistuttaa — uuteen laivalippuun ei kenelläkään ole heti varaa, minä pelkään.

Käytännössä Ruthin koko omaisuus jäi matka-arkussa laivaan ja makaa nyt jossakin merenpohjassa. Hänen pieneen laukkuunsa, jota kantaen hän palasi kotiin, ei paljon mahtunut. Varmaan laivayhtiö aikanaan korvaa jotakin, mutta kotiutuessaan tytöllä oli lähes yhtä huutava pula kaikesta tarpeellisesta kuin aikanaan Claymuirista tullessaan.

-Minä vien hänet ostoksille, Rose lupasi joku päivä sitten. -Ole hiljaa — minä tahdon. (Pelkäänpä, että Rose on kurkistanut jauhotölkkiin.)

Kävi kuitenkin niin, ettei Rosen tarvinnut hellittää kukkaronnyörejään. Ruth kertoi siitä hämmästyneenä: miten kauppias Armstrong oli itse leikannut pukukankaat, käärinyt ne asianmukaisesti paperiin — ja sitten ojentanut hänelle vilkaisemattakaan kassakoneen suuntaan. Ja miten suutarilla oli ilmoitettu, että juuri sopiva kenkäpari oli noin muuten vain sattumalta valmiina odottamassa, eikä sitä tarvitsisi maksaa.

-Ruth ei taida tietää, miten rakastettu on tässä kaupungissa, Rose totesi yhtä aikaa hymyillen ja kyyneleet silmissä.”

 
Toukokuun 2. päivänä
“Alice istui tänään seuranani. Alan voida jo paremmin ja pystyn istumaan vuoteessa, mutta en saa aivan vielä nousta.

Alice oli avannut parvekkeen oven, jotta sain tuntea lämpimän kevätilman tuulahduksen. Samalla hän rupatteli niitä näitä Ruthin tulevasta syntymäpäivästä ja siitä, miten rouva Wallace kuuraa taloa nyt katosta lattiaan korvatakseen poissaolonsa.

Vähitellen Alice hiljeni. Hän järjesteli kirjoja ja lehtiä, joita aina kertyy sairashuoneeseen, ja oikoi peittoani kuin olisin ollut vanhus.

Nojasin pehmeisiin tyynyihin ja katselin Alicea. Auringonpaiste värjäsi hänen hunajanväriset hiuksensa kultaisiksi, hänen hento olemuksensa piirtyi sirona varjona valoa vasten. Alice on kauneimpia ja tyylikkäimpiä naisia jonka tiedän.

Avasin suuni. Sen jälkeen, mitä tänä keväänä olemme kokeneet, Duncanin nuhteet tuntuivat varsin vähäarvoiselta asialta. Eikä hänen sitä paitsi edes tarvitsisi tietää — Stuart oli alhaalla kerjäämässä herkkuja rouva Wallacelta.

-Miksi sinä et ole suostunut Fergusin kosintaan? minä kysyin.

Alice pudotti minun kirjesalkkuni tavalla, joka toi mieleeni Isabel Ruskinin.

-Mitä sinä sanoit? hän kysyi. -Miten sinä… tiedät?

-Fergus kertoi, tokaisin. Alicen ilmeen nähtyäni jatkoin nopeasti: -Minä kysyin. Luulin, ettei hän ollut tohtinut kosia.

Alice kyykistyi kokoamaan kirjepapereitani eikä sanonut mitään pitkään aikaan. Minä maltoin kerrankin olla hiljaa ja odottaa.

Vihdoin Alice nousi, laski kirjesalkkuni pöydälle ja mutisi:

-Muistat tietysti kertomuksen Vapahtajasta ja rikkaasta nuorukaisesta.

Totta kai minä muistan, vaikka en ymmärtänyt, miten se tähän liittyi.

-’Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja seuraa minua, niin sinulla on oleva aarre taivaassa. Mutta nuorukainen meni murheellisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta’, Alice siteerasi. -Haen lounaasi.”

 
Toukokuun 3. päivänä
“Tänään laskeuduin alakertaan ensimmäisen kerran pariin viikkoon. Oloni oli hutera mutta toiveikas.

Olin tuskin päässyt istumaan keittiön pöydän ääreen ja saanut syliini Stuartin, joka tarrasi minuun kuin iilimato, kun rouva Wallace tarjoili minulle kupin teetä ja ilmoituksen:

-Meidän pitää puhua Ruthin syntymäpäivästä.

-Tiedän, että se on ylihuomenna, minä sanoin. -Siksi halusinkin ehdottomasti nousta.

-Te ette nyt ymmärrä, sanoi rouva Wallace kärsivällisesti. -Koko kaupunki tietää, että se on ylihuomenna.

Vuoteessa olo on tehnyt minusta hitaan kaikin puolin, enkä tahtonut käsittää.

-Entä sitten? kysyin tyhmästi.

Rouva Wallace tuntui tajuavan, etten tosiaan ymmärtänyt. Hän huokasi kärsivällisesti ja istuutui myös.

-Minä kuljen aamuin illoin kaupungin halki tänne tullessani ja täältä kotiin mennessäni, hän sanoi. -Minä tapaan ihmisiä ja puhun heidän kanssaan. Ymmärrätte varmaan, että… että se, mitä Ruthille on tapahtunut, on kaikkien huulilla.

-Ihmiset ovat kauhean ystävällisiä, sanoin yhä tyhmän viattomasti. -En ole koskaan kuullut kauppias Armstrongin antaneen kenellekään mitään ilmaiseksi.

Rouva Wallace näytti hetken siltä kuin olisi miettinyt, teinkö hänestä pilaa vai enkö todellakaan ymmärtänyt. Hän kallistui jälkimmäisen vaihtoehdon puoleen, kumartui pöydän yli minua kohti ja sanoi hitaasti, kuin olisi opettanut Stuartia:

-Rouva Fleming, ihmiset tietävät, että Ruth täyttää ylihuomenna kuusitoista vuotta. He haluavat tulla tervehtimään.

-Ketkä he?

Hyvän kotiapumme kärsivällisyys näkyi olevan todella koetuksella, mutta hänen kunniakseen sanottakoon, etten saanut korvatillikkaa.

-Sanoisin, että ainakin puolet kaupunkilaisista. Ymmärrättekö? Meidän pitää valmistautua siihen, että ylihuomenna Fort William juhlii sekä Ruthin pelastumista laivalta että hänen syntymäpäiväänsä.

-Täälläkö? minä änkytin, sillä vasta nyt aloin vähitellen käsittää.

-Kyllä, rouva Fleming, täällä.

-Hyvät ihmiset, puuskahdin. -Ei meille mahdu — enkä minä jaksa — ja miten te ehditte…

-Siitä jälkimmäisestä älkää huolta kantako, rouva Wallace ilmoitti ylpeänä kuin sotapäällikkö, joka tarkastaa erinomaisesti varustetut joukkonsa. -Tarjoilu kyllä riittää. Ja mitä tiloihin tulee, on luvassa kaunista säätä ja ihmiset voivat olla ulkona. Äitinne sanoi, että he tuovat heti aamulla kärrykuorman istuimia puutarhaan.

-Kärrykuorman? Minua vavisutti. -Kiltti rouva Wallace, eikö se ole liioittelua. Ruth on vain koulutyttö.

-Kuulkaa nyt, rouva Fleming. Rouva Wallace otti minun käteni omien karkeiden käsiensä väliin. -Te ette taida oikein ymmärtää, miten paljon teidän perheestänne tässä kaupungissa pidetään.

Hiukan kyynisesti ajattelin mielessäni, että siinä tapauksessa kirjakaupan myynti voisi olla vähän parempi, mutta sitä en sanonut. Sen sijaan koetin sopeutua ajatukseen jättiläisjuhlista.

-Teidät pitää nyt saada kuntoon, jotta jaksatte olla edes osan aikaa jalkeilla, rouva Wallace ilmoitti ja nousi. -Laitan teille lihalientä.

Rouva Wallace laittoi sitten yhtä ja toista muutakin: en muista koskaan syöneeni sellaisia määriä ruokaa kuin tänään. En muista myöskään nähneeni rouva Wallacea koskaan sellaisessa vauhdissa kuin tänään, ja se on jo paljon.

-Onko tämä nyt viisasta? Duncan sanoi lempeästi nuhdellen illalla, sillä hän näki varmaan minun olevan jo nyt väsynyt.

-Ei meillä ole vaihtoehtoja, minä ilmoitin. -Emme me voi lukita ovia ja vetää verhoja ikkunoiden eteen leikkiäksemme, ettemme ole kotona. Ja Ruth on juhlansa ansainnut.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti