keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

42. luku: Tyttö satiinipuvussa

 
Ruthin kuusitoistavuotispäivä osui sunnuntaille. Rouva Wallacen ennustus piti paikkansa: aamu oli mitä ihanin, koivujen lehvät havisivat ja linnut lauloivat.

-Muista sitten, että tulet heti ylös lepäämään, jos siltä tuntuu, Jennie määräsi kammatessaan Bettyn tukkaa. Stuart oli jo puettu ja kammattu ja istutettu vanhempiensa sängyn laidalle sillä määräyksellä, ettei hän saanut edes kättään nostaa ennen kuin saisi luvan.

-Kyllä, sisar Stewart, Betty mutisi kärsimättömästi ja käänteli päätään niin, että Jennie oli joutua epätoivoon kampauksen kanssa. -Minä näytän siltä, ettei kissakaan vaivautuisi raahaamaan minua sisään. Tässä tilassa olevan ihmisen ei enää pitäisi näyttäytyä julkisesti.

-Pysy nyt paikallasi! Jennie tarttui sisarensa päähän ja piteli sitä. -Sinä näytät juuri siltä kuin pitääkin. Etkä sinä näyttäydy — muut näyttäytyvät täällä, mikäli rouva Wallace on oikeassa.

-Onko Ruth jo valmis?

-Alice lupasi auttaa häntä pukeutumaan.

Kun Betty vähän myöhemmin laskeutui portaita Stuartin kanssa, eteisen peilin edessä seisoi nuori tyttö. Hänellä oli yllään valkoinen satiinipuku, jota koristi smaragdinvihreä silkkivyö. Ohuet puhvihihat ylsivät kyynärpäihin ja paljastivat hoikat, kauniit käsivarret, ja taidokkaasti poimutettu helma korosti tytön pituutta ja solakkuutta. Hänen tukkansa oli kiharrettu ja koottu taakse vihreällä pitsinauhalla, ja sirot silkkikengät korostivat hänen kapeita nilkkojaan.

-Ruth? Betty sanoi epäuskoisesti, aivan kuin olisi joku vieras olisi tullut peilailemaan hänen kotinsa eteiseen.

Ruth kääntyi, niiasi veikeästi ja nauroi.

-Eikö tämä ole ihana! Hän tarttui helmoihinsa ja pyörähti muutaman kerran ympäri.

-Tutukin tanssii! Stuart tempautui irti äitinsä kädestä ja juoksi Ruthin luo, joka nosti pojan ilmaan ja pyöri tämän kanssa koko eteisen läpi.

-Mistä ihmeestä… Betty koetti muistella, millaisia kankaita Rose sanoi Ruthille valinneensa. Ne olivat olleet järkeviä kankaita koulutytön käytännöllisiin pukuihin. Ei hän ollut puhunut mitään valkeasta satiinista, pitsistä, silkkinauhasta!

-Ethän ole pahoillasi? Alice Gordon, joka oli seurannut Ruthin keimailua keittiön ovelta, tuli Bettyä vastaan. -Tiedän, että minun olisi pitänyt kysyä, miten haluat pukea hänet — mutta en voinut vastustaa… Minä halusin, että hän saa olla tänään prinsessa.

-Minä olen osasyyllinen, Jennie tunnusti. -Siksi yritin pitää sinut yläkerrassa niin kauan kuin suinkin.

-Miten minä voisin olla pahoillani, Betty mutisi koettaen epätoivoisesti torjua kyyneleitä. -Hän on niin kaunis!

Se oli totta. Ruth, jonka laiha vartalo, arkipäiväiset piirteet ja maantienvärinen tukka eivät olleet koskaan kääntäneet katseita, oli Tuhkimon lailla puhjennut kukkaan.

Betty ei tiennyt, oliko syynä puku, jonka mallin Alice oli valinnut varmalla maullaan Ruthille edulliseksi, vai yksinkertaisesti tytöstä säteilevä ilo, mutta Ruth oli kaunis. Hänen vihreät silmänsä loistivat, hymy kirkasti hänen kasvonsa ja hänen liikkeensä olivat notkeat ja viehättävät.

Samassa ovi avautui ja Duncan tuli sisään. Hän oli ollut Bettyn isän kanssa sijoittamassa puutarhaan Kuusikukkulalta ja Sellorin talosta lainaksi tuotuja pöytiä ja istuimia.

-Toivottavasti rouva Wallacen tieto pitää paikkansa, hän sanoi hyväntuulisesti. -Meillä on istumapaikkoja tosiaankin puolelle kaupungille.

-Puhuitko sinä isän kanssa? Betty kysyi hiljaa.

Duncan nyökkäsi ja nosti sormen huulilleen. He olivat päättäneet kysyä tuomari Stewartilta, oliko mitään laillista keinoa siirtää Ruthin huoltajuutta edes väliaikaisesti heille. Betty oli valmis luopumaan tytöstä, mikäli Jim Weilson palaisi Skotlantiin — mutta meren yli hän ei tätä enää koskaan lähettäisi.

-Rakkaani, miksi sinä seisot täällä, päivästä tulee pitkä. Cathy Stewart tuli keittiöstä pyyhkien käsiään esiliinaan. -Tarjoilu on valmis ja rouva Wallace arvelee, että ihmisiä alkaa kohta tulla, sillä jumalanpalvelus on jo päättynyt.

Se päivä oli todella pitkä. Rouva Wallacen ennustus oli osunut oikeaan, ja väkeä suorastaan virtasi Koivurannan portista. Monet tulivat vain piipahtamaan, toiset istuivat pitkäänkin. Jopa Glen Longista asti tultiin käymään.

Ruth otti vieraita vastaan verannalla ja niiasi, kuten ujon koulutytön kuuluu, mutta samalla hänestä säteili uutta, kypsää itsetietoisuutta. Tyttö, joka oli matkustanut omin päin Irlannin eteläkärjestä kotiin Ylämaalle, ei enää vähästä hätkähtänyt.

Betty oli asettunut toiseen verannan korituoleista, ja toiseen istahti tämän tuosta joku tuttava vaihtamaan muutaman sanan. Stuart oli kadonnut leikkimään serkkujensa kanssa Elizan valvonnassa. Anna ei tietystikään ollut voinut lähteä kaksosten vuoksi vielä mihinkään, mutta Rob toi Rozin ja Alanin mukanaan.

Paitsi tervehdyksiä, Ruth sai luonnollisesti myös lahjoja, pieniä ja suuria. Sana laivan mukana uponneesta matka-arkusta oli levinnyt, ja eteiseen nostettu pöytä täyttyi erilaisista hyödyllisistä tavaroista — sekä sellaisesta pienestä ylimääräisestä, jonka tuon ikäistä tyttöä arveltiin ilahduttavan.

Mary juoksutti paketteja sisään ja keräsi likaisia astioita viedäkseen ne tiskivuoron varanneelle Annielle. Betty huomasi, että pikkusisaren kasvojen ilme kävi sitä nyrpeämmäksi, mitä täydemmäksi Ruthin lahjapöytä muuttui.

Kun vierasvirtaan tuli hetken katkos, Betty vääntäytyi ylös korituolista ja meni sisään. Mary järjesteli paketteja eteisessä eikä ollut häntä näkevinään.

-Hyvä tavaton, meidän pitää rakentaa lisäsiipi Ruthin tavaroille, Betty sanoi hilpeästi.

Mary äännähti jotakin ja aikoi livahtaa tiehensä, mutta Betty veti hänet kainaloonsa.

-Me emme ole puhelleet mistään aikoihin, hän sanoi. -Mitä sinulle kuuluu?

-Ketä se kiinnostaisi. Mary kaivoi kengänkärjellään eteisen mattoa. Hänet oli puettu sievästi ja siististi, juuri niin kuin viisitoistavuotiaalle oli sopivaa — Maryn kuusitoistavuotispäivä oli vasta marraskuussa — niin kuin Bettykin oli aikanaan puettu. Mutta hänessä ei ollut jälkeäkään Ruthin täysikasvuisesta tyylikkyydestä.

-Kadehditko sinä Ruthia? Betty kysyi lempeästi ja nosti sisarensa leukaa, niin että tämän oli pakko katsoa häntä silmiin.

-Kyllä minä tiedän, ettei saisi! Ruthilla on ollut kova lapsuus ja hänellä ei ole oikeaa kotiakaan ja hän olisi voinut hukkua laivan mukana ja minulla on kaikki hyvin ja vanhemmat ja oma koti ja minun pitäisi ymmärtää hävetä!

Pikkusiskon purkaus oli niin äkillinen, että Betty vilkaisi vaistomaisesti ympärilleen, mutta talo oli niin täynnä ihmisiä, ettei kukaan kiinnittänyt heihin huomiota.

-Sinä olet tuossa kaikessa aivan oikeassa, kuten on äitikin, joka on ilmeisesti nuo sanat sinulle lausunut. Betty katsoi tyttöön tutkivasti. -Mutta se ei paranna sinun oloasi, eihän?

-Äiti sanoo, että on kauhean paha asia kadehtia!

-Totta kai se on, mutta ethän sinä voi sille mitään. Ei tunteilleen voi — vain sille voi, miten tunteiden pohjalta toimii.

-Etkö sinä ole — vihainen? Mary näytti hämmentyneeltä.

-Miksi minä olisin? Totta kai sinä kadehdit, kun kaikki huomioivat vain Ruthin, hän saa ihania tavaroita ja kehuja ja ylistystä, on puettu tyylikkäästi ja esiintyy kuin aikuinen. Minäkin kadehtisin sinun tilassasi. Betty katsoi Maryä syvälle silmiin. -Mutta tahtoisitko sinä olla hänen tilassaan?

-Miten niin?

-Minä olen kadehtinut monia ihmisiä. Rose on aina ollut niin kaunis — Rosiella on lauluääni, jota koko maa ihailee — Madeleine Fraser tohtii kulkea omia polkujaan, vaikka yhteiskunta on sitä vastaan — Alice on rikas ja voi hankkia kaiken mitä tahtoo.

Mary näytti järkyttyneeltä. Hän oli ilmeisesti kuvitellut, että aikuiset ihmiset olivat tällaisten ajatusten ulottumattomissa.

-En minä voi sille mitään, että kadehdin, Betty jatkoi hiljaa. -Mutta haluaisinko minä lopultakaan olla kukaan heistä? Voisinko minä luopua siitä, mitä minulla on nyt: tästä kodistani ja perheestäni? Olisiko se sittenkään sen arvoista?

-Kyllä minä tahtoisin asua sinun ja Duncanin kanssa kuten Ruth, Mary sanoi nenäkkäästi. -Äiti ja isä eivät ymmärrä mitään.

Betty nauroi.

-Jos haluat, sanon äidille, että otan sinut meille kesälomalla muutamaksi viikoksi. Mutta ymmärrät varmasti, mitä minä tarkoitan, eikö niin?

Mary nyökkäsi ja punastui.

-En minä ole osannut ajatella sitä niin, hän sopersi.

-Se on joskus vaikeaa meille aikuisillekin. Siihen pitää vain opetella. Joskus auttaa, kun kertoo toiselle, että kadehtii tätä. Betty suuteli Maryä päälaelle. -Sehän on suorastaan kohteliaisuus!

Mary huokasi vielä vähän, sitten hän hymyili.

-Pitääkö minun nyt olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä minulla on?

-Kiitollisuus ei ole koskaan haitaksi, Betty ilmoitti niin isosiskomaisesti kuin osasi. -Tuotko sinä minulle teetä ja pari voileipää, jos menen taas istumaan? Selkäni tahtoo väsyä seisomisesta.

Iltapäivällä vieraiden tulo hiljeni väliaikaisesti, kuten suurissa juhlissa usein käy ennen seuraavaa aaltoa. Ruth rupatteli ystävättäriensä kanssa rappusilla, ja Rose oli hakenut pikkulapset päiväunille siskonpetiin vierashuoneeseen. Miesväki puheli sinä päivänä alkavista olympialaisista, naiset keskustelivat omissa ryhmissään.

Alice kuljeskeli puutarhassa, järjesteli hajalleen jätettyjä tuoleja ja keräsi pöydille jääneitä likaisia astioita käsivarrellaan olevaan koriin. Hän liikkui kevyesti ja sirosti kuin keijukainen, eikä tohtori MacDonald ollut ainoa, joka kääntyi katsomaan hänen peräänsä. Betty hymyili itsekseen haikeana — kukaan ei todellakaan vaivautunut nykyisin katsomaan häntä kahdesti.

Sitten hän tajusi, että Duncan, joka nojaili vanhimpaan koivuun lähellä aitaa kuunnellen jotakin kiihkeää urheiluaiheista väittelyä, tuijotti kiinteästi Alicen jälkeen. Betty vavahti ja veti henkeä kuin hänet olisi heitetty kylmään veteen, mutta samassa Annie, joka oli saanut jättää tiskit hetkeksi, istahti toiseen korituoliin kukkuraisen kakkulautasen kanssa.

-Rouva Wallace on mestari kakuissa, sisar sanoi hilpeästi.

-Sinä tulet pahoinvoivaksi, jos syöt tuon kaiken, Betty huomautti ja koetti salata äskeisen järkytyksensä.

Sisar puisti päätään suu täynnä kermavaahtoa.

-Tässä tilassa minä voin syödä vaikka hevosen, hän ilmoitti hivenen epäselvästi.

Jos Betty oli valittanut tulleensa järjenjuoksultaan kovin hitaaksi, nyt hän ymmärsi välittömästi.

-Hannah MacPherson, mitä sinä sanot!

-Eikö äiti ole kertonut? Lapsen pitäisi syntyä marraskuussa. Serkukset tulevat taas samalle vuodelle.

-Teetkö sinä tuon tahallasi? Betty kysyi hymyillen. Hän oli äkkiä kiitollinen jokaisesta hyvästä uutisesta, jonka vain saattoi saada. -Olen niin iloinen teidän puolestanne.

-Niin minäkin, Annie sanoi, ja he nauroivat. -Huomasitko sinä, että Myra Knox on lihonut?

-Ehkä hänen pukunsa on vain kutistunut, Betty hymähti ja katseli ylös koivunlatvoihin. Myran saapuminen Keith Murrayn kanssa oli saanut hänet pelästymään melkein yhtä pahasti kuin Jennien, joka oli läikyttänyt teetä liinalle.

Samassa veräjän portti narahti ja Betty kohottautui katsomaan, kuka oli tulossa.

-Hyvänen aika, nehän ovat Smithit! Hän ei ollut uskoa silmiään.

Todellakin: konstaapeli Smith saattoi koko pesuettaan kohti verantaa. Hän tervehti ihmisiä oikealle ja vasemmalle ja ojensi sitten suurieleisesti Ruthille koreasti käärityn paketin. Victoria niiasi, Hamilton kumarsi, ja viimeisenä Mary Smith mutisi jotakin ystävällistä.

Betty nousi tervehtimään, sillä hän oletti konstaapelin sitä odottavan. Sitä paitsi hän joutui seisaaltaankin katsomaan miestä ylöspäin, eikä todellakaan tahtonut tehdä sitä alhaalta korituolista.

-Onpa mukava nähdä teitä pitkästä aikaa, Betty sanoi niin sydämellisesti, että Ruthkin olisi kadehtinut moista eläytymistä. -Olenkin ihmetellyt, kun ei Maryä tai lapsia näy.

-Taloustyöt vievät aikansa, konstaapeli mutisi.

Mary Smith vaikutti terveeltä, vaikka oli kalpea. Betty loi häneen pitkän, merkitsevän katseen toivoen edes pientä yhteyttä, mutta naapurin rouva painoi silmänsä alas ja livahti kuin varjo perheensä perässä sisälle.

-Kummallista väkeä, mutisi Annie, jolle oli kehittynyt tapa heittää suorasukaisia kommentteja ihmisistä. -Taidan hakea vähän lisää syömistä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti