torstai 10. huhtikuuta 2014

43. luku: Järven rannalla

 
Ruthin juhlia seuranneet alkukesän päivät etenivät arkisina. Stuart oppi avaamaan rantatielle vievän portin haan, ja Duncan joutui tekemään siihen salvan, ettei poika juoksisi suoraan järveen. Ystävä-pentu suljettiin vahingossa kellariin, kun se oli uteliaana seurannut rouva Wallacea. Ruth luki ankarasti viimeisiin kokeisiinsa, ja Betty kirjoitti niin paljon kuin suinkin kykeni.

Eräänä iltana Betty istui tutussa verannan korituolissa, jonka oli havainnut selälleen kaikista ystävällisimmäksi. Hän oli kirjoittanut siinä loppuun tarinansa ja hieroi nyt kivistävää rannettaan. Tuntui ylitsepääsemättömän rasittavalta ajatella tekstin läpikäyntiä ja korjaamista saati sen puhtaaksikirjoitusta.

Hän nojasi päätään tuolin selkänojaan ja hymyili vähän Stuartille, joka juoksi Ystävän edellä pitkin pihaa heilutellen Ruthin vanhaa vyötä kädessään. Ruth itse istui puutarhapöydän ääressä sormet korvissa ja luki. Tutkintoon oli enää pari viikkoa.

Pitkä ei ollut myöskään lapsen odotettuun syntymään. Betty sulki silmänsä. Hän tunsi itsensä toivottoman kömpelöksi, väsyneeksi, ikäväksi ja rumaksi. Niin sanoinkuvaamattoman kiitollinen kuin hän toisaalta olikin siitä, että he kaikki olivat kotona ja turvassa, elämä tuntui synkältä.

Mitä hän olikaan Marylle saarnannut kateudesta? Betty ei ollut hiiskahtanut Duncanille mitään siitä, että oli nähnyt tämän ihailevan Alicea. Mitä hän olisi voinut sanoa? Duncaninhan olisi pitänyt olla sokea, jottei hän…

Samassa ovi avautui ja Duncan tuli ulos. Hän näytti väsyneeltä ja huokasi vähän istuessaan toiseen tuoliin.

-Kävin tilit läpi, Duncan sanoi hiljaa.

Betty tiesi, että hänen olisi pitänyt sanoa jotakin, mutta hän ei voinut. Viheliäinen raha! Aivan kuin koko elämä olisi pyörinyt sen ympärillä — niin kuin pyörikin. Hän vilkaisi vihkoa sylissään. Ei ollut monta vuotta siitä, kun hän oli kirjoittanut vain ja ainoastaan omasta luomisen halustaan, haaveenaan vain nimensä saaminen lehden sivuille tai kirjan kanteen. Ja nyt hän kirjoitti vain ja ainoastaan pystyäkseen ruokkimaan ja pukemaan perheensä.

-Ei hyvältä vaikuta, Duncan jatkoi ja hieroi nenänpieliään. Hänen päätään alkoi nykyään särkeä paperitöiden jälkeen. -Peruutin kaksi tilausta, joita ei ollut vielä toimitettu.

Tavallisesti Betty olisi viimeistään nyt noussut, mennyt hieromaan Duncanin hartioita ja puhellut lohduttavasti. Mutta hän oli niin väsynyt ja niin onneton, että tuijotti ylös koivunlatvoihin ja yritti vain olla itkemättä.

-Olen yrittänyt miettiä jotakin lisätuloa kaupan oheen, Duncan jatkoi, aivan kuin Bettyn vaikeneminen ei olisi lainkaan kummastuttanut häntä. -Se vain vaatisi lisää työvoimaa.

-Pyydä Alicea! Sanat lipsahtivat kuuluviin ennen kuin Betty ehti edes ajatella mitä sanoi. -Hän houkuttelisi koko kaupungin miehet ostoksille. Ja hänellä on rahaa! Ehkä sinun olisi pitänyt olla vähän järkevämpi ja ottaa rikas vaimo! Vielähän sinä ehdit vaihtaa!

Jos Betty olisi lyönyt Duncania, tämä ei olisi voinut näyttää järkyttyneemmältä.

-Hyvä ystävä, mitä ihmettä…

”Hyvä ystävä”! Nytkö hän oli Duncanille vain ”hyvä ystävä”! Betty ei saanut kyyneliään enää pidätellyksi.

Hän kuuli korituolin narahtavan. Sitten askeleet rahisivat hiekkakäytävällä ja Duncan ja Ruth vaihtoivat muutaman sanan. Lopulta Duncan oli taas verannalla ja tarttui häntä käsipuolesta.

-Tule, kävellään vähän. Ruth katsoo Stuartia.

-En minä jaksa!

-Kyllä sinä jaksat ja se tekee sinulle hyvää. Olet kyyhöttänyt tässä koko iltapäivän — luuletko, etten tiedä. Ylös nyt.

Bettyllä ei ollut pienintäkään halua lähteä kävelylle. Hänen olonsa oli nuhjuinen ja turvonnut, ja hänellä oli yllään ruma väljä puku. Mutta Duncan melkein nosti hänet pystyyn ja pakotti alas rappuja.

He menivät ulos portista, polun yli joutomaalle järven rantaan. Betty ei ollut käynyt siellä aikoihin, ja surkeutensa keskelläkin hän tajusi, miten sanoinkuvaamattoman kaunista siellä oli.

-En minä pysty! hän huudahti, kun Duncan istuutui koivun juurelle ja veti häntä luokseen.

-Minä autan sinut kyllä ylös, Duncan lupasi hymyillen. -Tule vain.

Koivunjuurakoiden lomassa oli yllättävän mukava istua. Järveltä tuuli, linnut visersivät, rantaheinä huojui levollisesti.

Duncan veti Bettyn kainaloonsa ja painoi poskensa tämän hiuksille.

-Mikä nyt on, Sappho? hän kysyi lempeästi.

Betty nyyhkäisi. Hän tunsi itsensä nyt paitsi kömpelöksi, väsyneeksi, ikäväksi ja rumaksi, myös toivottoman typeräksi ja lapselliseksi.

-Minä tiedän, että sinun on vaikea olla, ja tiedän, että olet väsyttänyt itsesi työnteolla, Duncan jatkoi melkein kuiskaten. -Mutta mikä muu nyt on hätänä? Miksi sinä olet vihainen minulle?

Olisi ollut helppoa vedota vaikeaan oloon ja väsymykseen. Mutta Betty ei ollut edelleenkään oppinut valehtelemaan Duncanille. Hänen oli pakko sanoa totuus.

-Minä olen ruma, hän mutisi niin hiljaa, että Duncanin oli kumarruttava kuullakseen. -Ja Alice on niin kaunis.

-Mistä sinä olet saanut päähäsi, että olet ruma? Duncan kysyi hämmästyneenä. Betty muisti hämärästi kysyneensä joskus samoin Ruthilta.

-Minä olen kuin mikäkin — elefantti! Pyörtyilen ja… ja olen koko ajan romahtamaisillani… Ja Alice on niin suloinen ja viehkeä! Ja… ja… Bettyä alkoi taas itkettää. -Sinä katsoit häntä Ruthin juhlissa!

-Saatoin katsoakin.

-Kas niin! Betty tiuskaisi. Yhtäkkiä hän oli niin vihainen, että lakkasi itkemästä. -Sinä haluat katsella ennemmin häntä kuin minua! Ja hän on rikas, hän ratkaisisi sinun taloudelliset huolesi yhdellä iskulla!

Duncan aukoi ja sulki suutaan vähän aikaa.

-Onko sinulla kuumetta? hän lopulta kysyi. -Oletko syönyt jotakin sopimatonta?

-Anna minun olla! Betty koetti nousta, mutta tajusi, ettei todellakaan pääsisi yksin pystyyn. Tämä nolostuttava tosiseikka sai hänet uudestaan itkemään, nyt raivosta. -Sinä haluat… ehkä päästä minusta eroon… ottaa kauniimman… ja rikkaamman!

Duncan alkoi nauraa. Hän nauroi niin sydämellisesti, ettei Betty ollut kuullut sellaista aikoihin. Hän nauroi, kunnes alkoi yskiä ja joutui haukkomaan henkeään.

-Sinun on paras lopettaa kirjoittaminen vähäksi aikaa, Duncan lopulta huohotti ja pyyhki vesiä silmistään. -Alat sekoittaa pahasti tosielämän ja mielikuvituksen!

-Sinä katsoit…

-Kyllä, minä katsoin Alicea. Myönnän sen täysin. Mutta haluatko sinä tietää, mitä minä silloin ajattelin?

Betty ei ollut lainkaan varma, halusiko, joten hän murahti jotakin epämääräistä.

-Minä katsoin hänen jälkeensä, Sappho, ja säälin häntä. Ajattelin, että hänellä on kaikki maallinen hyvä, mutta sinä iltana hän palaisi suureen komeaan taloonsa yksin. Hän ei voisi kertoa kenellekään päivän kokemuksistaan, vaihtaa mielipiteitä, pohtia asioita — sillä palvelusväkensä kanssa hän tuskin moista keskustelua käy. Duncan käänsi Bettyn kasvot itseään kohti. -Minä säälin häntä, koska hänellä olisi mahdollisuus siihen onneen, joka minulla on. Omaan puolisoon, perheeseen, mutta hän on torjunut sen. Aivan, minä en ymmärrä sen enempää kuin sinäkään, miksi hän torjuu Fergusin.

Betty nyyhkäisi.

-Sen jälkeen minä katsoin sinuun, Duncan jatkoi päättäväisesti. -Sitäkö sinä et huomannut, vaikka näyt seuranneen minua kovin tarkkaan? Katsoin sinua, omaa vaimoani, lasteni äitiä, naista jonka ansiosta minun elämälläni on tarkoitus. Ilman sinua ja lapsia minulla ei olisi syytä taistella, ei syytä pyrkiä parempaan. Ilman sinua minulla ei olisi kumppania, jonka tiedän kestävän rinnallani silloinkin, kun koko maailma tuntuu olevan minua vastaan. Katsoin sinuun ja olin niin onnellinen ja kiitollinen, että olisin julistanut sen koko maailmalle siinä paikassa — jos olisin saanut suunvuoron Neil Irvinen ja Ross Dunnin pikajuoksuväittelyltä.

-M-mutta… Bettystä tuntui, että hänen piti sanoa jotakin, mutta hän ei voinut kuin painaa katseensa maahan.

-Minä olen ollut vähällä menettää sinut muutaman kerran, Duncan jatkoi antamatta nyt hänelle suunvuoroa. -Ensiksi silloin, kun kihlauduit sen pikkukaverin kanssa — toistamiseen silloin, kun vauva kuoli ja sinä olit mennä perässä. Ja voin vakuuttaa sinulle, Beatrice Stewart Fleming, että… että jos olisit todella mennyt vihille Jerryn kanssa… tai ellei Fergus olisi Jumalan avulla tehnyt ihmettä ja pelastanut sinua… niin minä… minä…

Duncan vaikeni niin äkisti, että Betty kääntyi katsomaan häntä. Mies tuijotti järvelle kasvot kivettyneinä, sitten hän ikään kuin heräsi muistoistaan ja hymyili vähän Bettylle.

-Ja kaiken tämän jälkeenkö sinä epäilet, että minä tahtoisin vaihtaa sinut toiseen? Duncan kysyi. -Mitään yhtä mielipuolista en ole koskaan kuullut. Keneen minä voisin vaihtaa sinut? Eihän kukaan muu ole sinä!

Vuosien mittaan Duncan oli sanonut ja kirjoittanut kauniita, romanttisia, kujeilevia, intohimoisia sanoja, jotka olivat saaneet Bettyn nauramaan, punastumaan, säteilemään. Mutta koskaan ei mikään niistä ollut tehnyt häntä niin täydellisen onnelliseksi kuin tuo yksinkertainen lause. Bettystä tuntui, kuin Duncan olisi ottanut hänen silmiltään pois pahat silmälasit, jotka olivat vääristäneet kauniin maailman rumaksi ja kauheaksi.

-Minua… pelotti, hän kuiskasi tajutessaan, että oli todellakin pelännyt.

-Sappho kulta. Duncan puristi hänet lujasti itseään vasten, ja he olivat kauan aivan hiljaa. Vasta kun Bettyn olemus alkoi rentoutua, Duncan hellitti vähän otettaan, mutta ei päästänyt kokonaan irti. -Tiedän, että sinulla on ollut raskasta kaikin tavoin, ja uskothan, että antaisin sinulle vaikka kuun taivaalta, jos tietäisin sen helpottavan oloasi.

-En minä tee kuulla mitään, Betty mumisi hänen liivinrintamukseensa. -Sinut minä haluan.

Duncan naurahti matalasti.

-Vähään sinä tyydyt. Minunhan tässä pitäisi olla huolissani — ellen aivan väärin muista, sinulla olisi ollut ottajia enemmän kuin tarpeeksi. Jonkun muun kanssa sinun ei olisi tarvinnut murehtia raha-asioita eikä supistaa talousmenoissa. Niin, kyllä minä tiedän. Luuletko, etten ole huomannut sinun säästävän kaikessa missä voit.

-Mitä sillä on väliä, onko meillä rahaa vai ei, Betty puuskahti. -Tai tietysti sillä on, mutta kyllä sinä ymmärrät — siitä me kyllä aina selviämme!

-Totta kai selviämme. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta antaa periksi. Duncan suuteli Bettyä niin äkillisesti, että sai tämän tirskahtamaan. -Siitä itse asiassa äsken tulin verannalle kanssasi puhumaan, mutta en päässyt yksinpuhelussani vielä tarpeeksi pitkälle.

-Anteeksi, Betty mumisi. -Anna anteeksi.

-Ei ole anteeksi pyydettävää. Onhan se imartelevaa, että katsot minut vielä mustasukkaisuuden arvoiseksi. Duncan virnisti poikamaisesti.

-Mistä sinä tulit puhumaan? Betty kysyi nopeasti vaihtaakseen puheenaihetta.

-Niin kuin sanoin, kaupan myynti ei näytä hyvältä. Emme pääse sillä enää pitkälle — joudun kohta pyytämään pankista lyhennysvapaata kuukautta. Eikä niitä riitä edes yksi.

-Niin? Betty puri huultaan.

-Menoja en pysty enempää karsimaan, joten aloin miettiä, mistä saisimme lisää tuloja. Duncan rapsutti pudonneella oksanpätkällä multaa, kuin se olisi auttanut häntä ajattelemaan. -Itse asiassa mietin tätä jo keväällä, kun tajusin, mitä Fort Williamista puuttuu, mutta sitten tuli haaksirikko ja kaikki muu…

-Sano nyt jo! Bettyä alkoi jännittää.

-Sinä halusit, että meistä otetaan perhevalokuva, ennen kuin Ruth lähtee. Soitit enollesi, ja hän tuli Invernessistä asti kameransa kanssa ottamaan kuvan, palasi takaisin valmistamaan sen ja lähetti kopiot meille sitten postissa.

Betty nyökkäsi. Tuo valokuva oli nykyään kunniapaikalla takanreunuksella heidän vihkikuvansa vieressä. Toinen kopio, jonka Ruth oli ottanut mukaansa ja joka oli palannut hänen myötään kotiin, oli tytön huoneessa.

-Paitsi että äsken peruin pari tilausta, soitin myös Jim-enollesi ja sain häneltä hyviä neuvoja valokuvauskoneiden ja tarvikkeiden suhteen. Ajattelin, että kaupan yhteydessä voisi aloittaa kuvaamotoimintaa.

-Valokuvaajaksi? Sinä?

-Epäiletkö kykyjäni? Duncan kysyi muka loukkaantuneena.

-En tietenkään, mutta… Eivät kamerat ole ilmaisia. Ja sitten pitää olla valotuslaitteita ja taustoja ja…

-Ota nyt rauhallisesti, Sappho. En minä todellakaan aio ryhtyä perustamaan täydellistä kuvaamoa tässä tilanteessa. Lähinnä ajattelin ensi hätiin nopeaa tienestiä täksi kesäksi. Muistatko, kun otatimme joskus Edinburghissa itsestämme valokuvat katukuvaajalla?

-Muistan, Betty sanoi hiljaa. -Minä pidin sitä medaljongissani silloin, kun sinä olit Amerikassa enkä tiennyt, tuletko koskaan takaisin.

-Ei se ole enää medaljongissasi vaan Raamattusi välissä.

-Mistä sinä tiedät, mitä minulla siellä on? Betty kysyi moittien.

Duncan nauroi.

-Sisar Ruskin pudotti Raamatun — ja aika paljon muutakin — yöpöydältäsi silloin, kun jouduit vuoteeseen Ruthin palattua. Autoin häntä kokoamaan tavarat ja näin kaikki salaisuutesi. Oman kuvani, Stuartin hiuskiharan ja miehen nenäliinan. Sitä en tosin tunnistanut. Vaimo, kerro heti, kenen se on!

-Erään hurmaavan nuoren miehen, Betty sanoi härnäten. -Annettu erittäin romanttisessa tilanteessa.

-Jos sinä vain sanot, että se on sen pikkukaverin… Duncan rypisti kulmiaan.

-Ja sinäkö äsken nuhtelit minua epäilyksistä! Betty alkoi nauraa. -Sehän on sinun, tyhmeliini! Annoit sen minulle Morarissa kosiessasi, kun minua itketti. Etkö huomannut, etten koskaan palauttanut sitä?

-En tainnut huomata. Sain tilalle jotakin niin paljon parempaa.

-Mutta nyt sinä eksyt aiheesta. Mitä sillä pikakuvalla on meidän kauppamme kanssa tekemistä?

-Tiedäthän sinä, että joka kesä Suureen Laaksoon tulee matkailijoita ihailemaan maisemia ja tutustumaan historiallisiin nähtävyyksiin. Mitä sinä arvelet, Sappho, olisivatko he valmiit maksamaan siitä, että saavat itsestään valokuvan vaikkapa Glenfinnanin muistomerkillä?

-Jos hinta ei olisi liian korkea, niin varmasti, Betty vakuutti. -Vain harvoilla on oma kamera. Minä ainakin olisin halunnut kuvia muistoksi siltä Keski-Euroopan matkalta, jolle Somervillejen kanssa aikanaan pääsin. Nyt jouduin tyytymään postikortteihin.

-Sepä se. Duncanin silmät loistivat innostuksesta. -Postikortissa on maisema tai muistomerkki — mutta saadapa kotiväelle esiteltäväksi kuva, jossa on itse mukana maisemassa tai muistomerkillä! Kun sesonki oikein alkaa, voisin kiertää lähiseudun nähtävyyksillä kameran kanssa.

-Tässä on vain yksi ongelma, Betty huomautti. -Sinä et osaa kuvata. Vai opitko senkin Amerikassa?

Duncan puisti päätään ja hymyili.

-Ei, sitä en oppinut. Mutta Jim-enosi lupasi, että voisi tulla kouluttamaan minua sekä kuvaamisessa että kuvien valmistamisessa, jos tosissani asiasta kiinnostun. Hän jopa lupasi aluksi lainaan vanhan kameransa, jotta voisin kokeilla, kannattaako yritys. En tarvitsisi omaa pimiötäkään, jos saisin vuokrata sanomalehden pimiöhuonetta.

-Kuka sitten hoitaisi kauppaa? Betty kysyi varoen. -Jos olet suunnitellut jotakin minun varaani…

-En missään nimessä, Duncan sanoi lujasti. -Mutta Ruthin varaan kyllä. Niin mielelläni kuin soisinkin hänelle mahdollisuuden jatko-opintoihin koulun päätyttyä, meillä ei ole tällä hetkellä siihen varaa. Mutta ehkä joskus on, jos saamme liikkeen jaloilleen. Ruth on älykäs tyttö ja pärjäisi kyllä liikkeessä kun minä olen poissa.

-Kunpa vain… Betty puri huultaan.

Hänen isänsä mukaan heillä ei ollut mahdollisuutta saada Ruthia kokonaan omakseen, ellei Jim Weilson suostuisi adoptioon, ja siihen kukaan ei uskonut. Sen sijaan heillä olisi mahdollisuus väliaikaiseen huoltajuuteen, jos Ruthin isä allekirjoittaisi valtakirjan. Asiaa oli lähdetty viemään eteenpäin, mutta vielä ei mitään ollut kuulunut.

-Älä murehdi, Duncan sanoi lempeästi. -Nyt Ruth on joka tapauksessa täällä turvassa. Ja mikäli asia lakiteitse viipyy, niin sehän on vain hyvä. Jos tyttö ehtii tulla täysi-ikäiseksi, hän saa itse päättää elämästään.

Betty nyökkäsi ja pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan. Hänen piti totisesti lakata vetistelemästä. Niinpä hän koetti hymyillä ja sanoi:

-Kokeillaan ihmeessä valokuvausta. Ja minä tietysti autan missä voin. Mutta sitä ennen — voisitko kiskoa minut jaloilleni? En taida päästä tästä ylös yksin.

9 kommenttia:

  1. Pohdit joskus, mitä tyttökirjassa sopii kirjoittaa ja mitä ei. Tästä luvusta tuli mieleen, että päähenkilön tuskin sopisi joutua todelliseen, vakavaan aviokriisiin, ainoastaan hupsut väärinkäsitykset ja niiden aiheuttama ahdistus ovat sallittuja.
    -Hiiruska

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin joskus parikymppisenä englanniksi sen "myöhäisen Anna-kirjan", joka on nyt suomennettu muistaakseni nimellä Annan perhe. Siinä Anna epäilee ihan tosissaan, että Gilbert aikoo jättää hänet vanhan ihastuksensa Christina Stuartin takia. Tietysti (!) lopuksi selviää, että kyseessä on puhdas väärinkäsitys, mutta muistan miten hirveän ahdistavalta se tuntui - että "täydellisellä parilla" voi olla tällaista! Sen takia en halunnut pitkittää Bettyn huolta yhtään pidemmälle kuin oli täysin välttämätöntä. :)

      Poista
    2. Juuri tuota Anna-kirjaa minäkin muistelin, ja ajattelin, että siinä mentiin jo aika lailla äärirajoille :)
      -Hiiruska

      Poista
    3. Olen samaa mieltä. Siitä kirjasta jäi paha maku, vaikka loppu toki olikin onnellinen. (En ole lukenut sitä suomennettuna, joten mietin, että ehkä sitä oli vähän pehmennetty - tai sitten ei?)

      Jos tyttökirjoissakin ajauduttaisiin avioeroihin ja pettämisiin ja uusiin suhteisiin, mihin tässä maailmassa voisi enää luottaa!

      Poista
    4. Tämä koskee siis päähenkilöä. Sivuhenkilöille voi tapahtua (melkein) mitä vain, kunhan loppu on onnellinen.

      Poista
    5. Sulkuihin laittamastasi välihuomautuksesta muistui mieleeni todella kiinnostava gradu Anna-sarjan suomennoksista ja siitä, millaisia muutoksia niissä on tehty alkutekstiin nähden: https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/78061/gradu01846.pdf?sequence=1
      Vanhemmissa kirjoissa on vedetty mutkia suoriksi melko tavalla, mutta käsittääkseni kahden uudemman kirjan käännökset ovat aika uskollisia alkutekstille. Varmaksi en mene vannomaan, kun olen itse lukenut kirjat vain suomeksi :)
      -Hiiruska

      Poista
    6. Lisättäköön vielä, että Ruthin kuoleman olisin ollut valmis hyväksymään, kyllähän Pikku naisissakin kuoli Beth. Ja olisihan niin lahjakkaan tytön kuolema ollut erinomaisen traaginen lisä tarinaan.
      Mutta toki olen iloinen siitä, että onnistuit pelastamaan hänet - ja vieläpä niin näppärällä tavalla! (Olisi ollut jotenkin halpa ratkaisu vain poimia hänet pelastusveneeseen.)
      -Hiiruska

      Poista
    7. Suurkiitos linkistä! Tuohan on todella mielenkiintoinen. Sen verran voin itse sanoa, että luettuani Kotikunnaan Rillan ensin suomeksi ja sitten englanniksi, olin aika lailla pöllämystynyt siitä, miten suomennoksesta oli karsittu enin osa pasifismin paheksuntaa. Vähän sitä täytyi jäädä - muuten ei olisi voitu selittää sitä, miksi Parta-Kuu ei ollut kyläläisten suosiossa - mutta mm. yksi kokonainen luku, jossa joku henkilöistä piti Parta-Kuuta ja tämän pasifismia vastaan palopuheen, oli jätetty pois! En muista enää, koska Rilla oli käännetty, mutta ilmeisesti siihen aikaan olisi jo ollut vaikea selittää nuorille lukijoille, mitä pahaa pasifismissa nähtiin Kanadassa vuosina 1914-18...

      Poista
    8. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta - ei edes kiusausta - uhrata Ruthia. :) Mistäpä muuten kasvattaisin uuden sukupolven tekemään romanttisia typeryyksiä? Duncanista paljastuu vielä aivan uudenlaisia kasvatuksellisia puolia, kun Ruth alkaa tulla tiettyyn ikään!

      Poista