perjantai 11. huhtikuuta 2014

44. luku: Kuvia ja tuhat sanaa

 
Kesäkuun 7. päivänä
”Jim-eno tuli meille tänään viipyäkseen viikonlopun yli. Olen aina pitänyt hänestä: jos Walter- ja Will-enoissa on tietynlaista kovuutta elämää kohtaan, Jim-eno on yhtä lempeä kuin äiti. Hän vain tahtoo jäädä Marian-tädin jalkoihin.

Olin niin kohtelias, että käskin Duncania kutsumaan myös Marian-tädin. Taivas suokoon minulle anteeksi iloni, kun kuulin, että eno tulee yksin. En olisi jaksanut kuunnella juuri nyt Marian-tädin moitteita kaikesta.

Valokuvaaminen kiinnostaa minuakin, ja sain olla mukana, kun eno kaupan sulkemisen jälkeen opetti Duncanille perusasioita. Taisimme haaskata aika tavalla kallista filmiä! Mutta kun sitten alettiin puhua kehittämisestä ja kemikaaleista, vetäydyin päiväpostini kanssa verannalle rakkaaseen korituoliini.

Sain tänään kirjeen sekä Davyltä että Miriamilta. Molemmilta on tullut viime kuukausina postia harvakseltaan.

Miriamin vanhemmat, jotka ovat koettaneet laittaa tyttärensä kuriin, tajusivat talvella sisäkkö Emilyn välittäjänroolin tytön postinkulussa. Niinpä Emily on siirretty keittiötehtäviin ja otettu uusi sisäkkö. Ilmeisesti kapteeni ja rouva Somerville eivät ymmärtäneet, miten nopeasti herttainen Miriam kietoisi myös tämän Jeanin pikkusormensa ympäri!

Joka tapauksessa Miriam koettaa olla nyt varovainen. Koska hän epäilemättä ei halua harventaa kirjeenvaihtoaan siirtomaihin, minä joudun odottamaan hänen kirjeitään. Siitä en välitä, sillä pääasia on saada pitää kuitenkin yhteyttä Miriamiin.

’Kurinpalautuksen’ hyvänä puolena näen sen, että Miriamille on todellakin järjestetty syksyllä debytanttitanssiaiset — kaikesta huolimatta. Ilmeisesti vanhemmat ymmärtävät nyt, että sulkemalla tytön häkkiin he saavat tämän uhmaamaan rajojaan varsin sopimattomin tavoin. Jos Miriam vain saisi elää niin tavallista elämää kuin suinkin!

Davy puolestaan on ollut sotilassairaalassa. Minua kylmäsi se, miten huolettomasti hän siitä kertoo, samoin hoidon tarpeen syystä — aivan kuin jokin mellakka ja hänen osuutensa sen kukistamisessa olisivat tuskin maininnan arvoisia.

’Kotiuduin kasarmille prenikan ja ylennyksen kanssa’, hän lopettaa kuvauksensa rennosti kuin huviretkestä puhuisi. En edes tiedä, mitä hänelle tapahtui, mutta maininta ’ampumakäden säästymisestä’ sai minut vapisemaan. Hartaasti toivon, ettei hän kirjoita äidille tällä tavalla!”


Kesäkuun 12. päivänä
”Tänään Alice pyysi minua teelle. Siitä on pitkä, kun olen viimeksi vieraillut naapurissa. Niin surullista kuin se onkin, emme pidä enää yhteyttä yhtä usein kuin aiemmin. Vaikka minulla on paljon tuttavia ja seuraa, tunnen välillä itseni yksinäiseksi ilman Alicea.

Otin Stuartin mukaan, sillä pojalle isossa talossa riittää ihmettelemistä. Alice antaa hänen juosta ympäriinsä suurissa huoneissa, ja hovimestari vie hänet aina jossakin vaiheessa keittiöön. Siellä hänelle on oma tarjoilu, jonka jälkeen hän ei yleensä halua enää kotona illallista.

Minusta oli ihanaa istua ylellisen pehmeällä sohvalla, syödä leivonnaisia ja rupatella niitä näitä. Mutta kun katsoin Alicea ’Duncanin silmin’ — miten helpottavaa on tarkoittaa sillä aivan jotakin muuta kuin vielä muutama viikko sitten typerästi kuvittelin! — näin, että hänellä oli tummat varjot silmien alla.

Me kävimme läpi kaupungin juorut, uusimman muodin ja naistenlehtien artikkelit. Alice muuttui yhä vaitonaisemmaksi, kunnes yhtäkkiä sanoi kesken minun lauseeni:

-Muistatko, mitä kysyit minulta keväällä?

Totta kai muistin. Olen miettinyt hänen raamatunhistoriallista vastaustaan paljon ja pelkään tietäväni, mitä hän sillä tarkoitti.

-Pidätkö sinä minua huonona ihmisenä?

-Hyvänen aika, en tietenkään! vastasin. -Miksi sinä sellaista kuvittelet?

Alice rypisteli lautasliinaa käsissään.

-Sen jälkeen kun Andrew kuoli... ja vuodet kuluivat... enkä minä laittanut pois surupukuani, en lähtenyt talosta ellei ollut aivan pakko... Fergus kävi täällä silloin tällöin... lääkärinä. Hän koetti patistaa minua ulos, ihmisten pariin, mutta minä pelkäsin ihmisiä. Vasta kun te muutitte Koivurantaan… se tuntui samalta kuin joku olisi avannut ruumisarkun kannen. Sinä ja Duncan olitte niin onnellisia, niin rohkeita, niin toiveikkaita, vastoinkäymisistäkin huolimatta. Ja minä uskalsin ensimmäisen kerran ajatella, että ehkä elämällä on minullekin jotakin tarjottavaa.

Minä nyökkäsin. En uskaltanut puhua, etten olisi pelästyttänyt Alicea vaikenemaan.

-Sinä yönä, jolloin Duncan alkoi toipua keuhkokuumeesta, minä tajusin Fergusin haluavan muutakin kuin ystävyyttä. Se tunne oli niin huumaava, että annoin sen viedä minut mukanaan. Tuntui ihmeelliseltä ajatella, että joku niin viisas ja hyvä oli mieltynyt minuun.

-Sinäkin olet viisas ja hyvä, uskaltauduin sanomaan, mutta Alice puisti päätään.

-Minä olen huijari. Valehtelin itselleni, että kaikki järjestyisi, että minun ei tarvitsisi enää kysellä keneltäkään lupaa. Olin viimeksi ollut ihmisten ilmoilla sinä nuorena morsiamena, joka tuli vaatimattomista oloista ja avioitui huomattavasti vanhemman, varakkaan miehen kanssa. Koko kaupunki paheksui minua silloin. Mutta nyt kuvittelin kaiken järjestyvän, sillä… Fergus oli minun rinnallani, hän oli niin varma kaikesta, hän tasoitti tietäni, hän neuvoi ja opetti.

Alice vaikeni hetkeksi ja katsoi ikkunasta ulos kauniiseen puutarhaansa. Minä olisin purrut kynsiäni, jos se olisi saanut hänet puhumaan nopeammin.

-Kaikki oli niin helppoa, niin ihmeellistä. Yhtäkkiä minulla oli ystäviä, työtä ja harrastuksia — olen oppinut paljon Gordon-yhtiöstä, mutta ainakin yhtä paljon olen oppinut saadessani olla mukana seurakunnan ja naisyhdistyksen työssä ja vain tapaamalla ihmisiä! Olin niin elämänhalun sokaisema, että... annoin Fergusin tunteiden kasvaa siihen pisteeseen, että hän kosi minua ensimmäisen kerran.

Alice puri huultaan.

-Silloin… minusta tuntui, kuin olisin saanut näkökykyni takaisin. Se oli niin kauhistuttava tunne, etten voinut vastata myöntävästi enkä kieltävästi, vaan pyysin häntä odottamaan. Hän odotti ja kysyi uudelleen — ja taas minä keksin jonkin tekosyyn. En saanut sanotuksi, eikä hän vaatinut minua sanomaan, että meistä ei koskaan tulisi mitään.

-Alice, miten sinä voit ajatellakaan noin! huudahdin.

-Miksi en ajattelisi? Emme me ole lapsia, Betty. Emme me elä satumaailmassa. Vaikka kuinka olisin halunnut, niin… en minä voi luopua kaikesta ja seurata häntä! Ja silti kidutin häntä puolikkailla lupauksilla, jotta hän ei lähtisi kokonaan tiehensä.

Alice vaikeni taas ja nieleskeli. Sitten hän tuntui kokoavan kaiken rohkeutensa ja sanoi:

-Minä olen rikas, Betty. Andrew jätti jälkeensä omaisuuden, joka takaa minulle ylellisen elämän lopuksi ikääni. Miten minä voisin naida pikkukaupungin lääkärin ilman, että hän tuntisi itsensä vaivautuneeksi?

-Ei Fergus ajattele tuolla tavoin, minä nuhtelin kauhuissani. -Ei kukaan mies, joka todella…

-Älä viitsi. Alice nousi ja meni ikkunaan käsivarret kiedottuna yläruumiin ympäri kuin olisi palellut. -Aluksi kaikki menisi kyllä hyvin — mutta entä vuosien päästä? Kun hän raataisi yhä yötä päivää kaupungin asukkaiden eteen tietäen, että voisi toki milloin vain jäädä minun elätettäväkseni? Kyllä sinä tiedät, Betty, ettei kumpikaan vaihtoehto ole ylpeälle miehelle hyväksi.

Olin sanaton. Ensimmäisen kerran taisin olla kiitollinen siitä, että me olemme vähävaraisia. Siinä on omat murheensa, mutta ei sentään mitään tällaista!

-Uudenvuoden jälkeen hän kosi taas, Alice mutisi niin hiljaa, että tuskin kuulin. -Eikä minussa ollut vieläkään selkärankaa olla täysin rehellinen. Mutta ilmeisesti hän ymmärsi, sillä… emme ole enää paljonkaan pitäneet yhteyttä.

Ajattelin Fergusin ilmettä talvella, kun hän kuuli etten minä tiennyt näistä asioista mitään, ja huokasin vähän.

-Minä kaipaan häntä, Alice jatkoi, nyt tuskallisesti. -Olen niin lapsellinen, että joskus haaveilen hänen tulevan tuosta ovesta ja vaativan minut — ettei minulla olisi mahdollisuutta torjua häntä enää, ettei minun aina tarvitsisi päättää ja ratkaista, ettei hän olisi niin lempeä vaan pakottaisi minut vastaamaan! Naura vain, mutta jollakin tavalla minä melkein toivon, että — että hän ryöstäisi minut, kuten entisaikaan kuulemma tehtiin — mutta hän on herrasmies.

Alicen ääni oli viimeisen sanan kohdalla niin katkera, että huomasin toivovani hartaasti, jotten olisi koskaan laittanut lusikkaani tähän soppaan.

-Minä aion lähteä. Alice melkein putosi istumaan takaisin tuolilleen. -Muutan pois.

Haukoin henkeäni.

-Mitä sinä sanot? minä parahdin.

-Muutan St. Andrewsiin, tai ehkä Edinburghiin, en ole vielä päättänyt — yhtiöllä on iso konttori molemmissa. Myyn tämän talon ja jätän tämän kaupungin jälkeeni. Ja koko entisen elämäni. Alice nosti leukaansa uhmakkaasti, sitten hän veti soittokellon nyöristä. -Me taidamme tarvita lisää teetä.

Uusi teekannu tuotiin sisään, ja Alice johdatti puheemme aivan toisille urille. Yritin saada hänet puhumaan vielä Fergusista ja muuttoajatuksistaan, mutta hän luisti joka kerta taitavasti.

Toivon niin hartaasti, että kyse olisi vain uhittelusta. Alice tietää, että minä pidän Fergusista ja toivon heistä paria, ja ehkä pelkää minun painostavan. En kestä ajatella, että hän muuttaisi pois.”


Kesäkuun 19. päivänä
”Meidän arkista elämäämme on viimeisten parin viikon aikana dokumentoitu tarkemmin kuin kuningasparin liikkeitä. Duncan on käyttänyt jokaisen vapaahetkensä valokuvaamisen harjoittelemiseen Jim-enon jättämällä kameralla ja tuhlannut jo kaksi pakkausta filmiä turhuuteen.

Ruth on tietysti innoissaan aina, kun häntä kuvataan, ja tahtoo ottaa samanlaisia asentoja kuin suuret näyttelijättäret kuvissa. Stuartistakin on kauhean hauskaa, kun isä ’katsoo häntä laatikon takaa’.

Mutta rouva Wallace tokaisi, että hänellä on totisesti parempaakin tekemistä kuin seistä tyhjän panttina vain siksi, että hänestä saataisiin kuva — ’voin vakuuttaa teille, kauppias, että saatte ihan vapaasti katsella minua ilman tuota vempaintakin, jos tahdotte’. Minä puolestani ilmoitin, etten todellakaan halua tulla ikuistetuksi tämän näköisenä.

Täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun Duncan palasi eilen illalla sanomalehtitalolta, jossa saa käyttää pimiötä korvausta vastaan, me suorastaan raastoimme kehitetyt kuvat hänen käsistään.

-Miksi ei kuvata enemmän tällaista? Ruth kysyi ihastuneena levitellessään kuvia keittiön pöydällä. -Miksi ihmiset ovat aina niin kankeita ja vakavia?

Duncan osaa kuvata, kyllä. En ymmärrä mitään teknisestä puolesta, paitsi että sisäkuvat ovat vähän hämäriä, kun hän ei ole käyttänyt magnesiumia, mutta hänellä on silmää, huumorintajua, näkemystä. Hän on kuvannut juuri sellaisia asioita, joita minä yritin painaa mieleeni keväällä luullessani, että joudumme luopumaan Ruthista iäksi.

Rouva Wallace keittiössä vaivaamassa taikinaa toisella kädellä ja toisella ojentamassa taikinapalaa Stuartille; Ruth istumassa jalkojensa päällä puutarhapöydän ääressä kirjaan uppoutuneena; minä ruokkimassa kanoja valtavassa raidallisessa esiliinassani; Stuart rutistamassa Ystävää koivujen juurella; Alice nojaamassa tonttiemme väliseen aitaan siristäen silmiään auringossa; Jennie kurkistamassa nauraen narulle ripustamansa lakanan takaa; pieni Ivar MacMahon kirjakaupassa toisessa kädessään taskurahoilla Armstrongilta ostettu tikkunekku ja toisessa lastenlehti, johon hänen pennosensa vielä riittivät; neiti Lydia Stevenson talonsa edustaa lakaisemassa; Fiona Cameron Winnien ja Bobbyn kanssa juomassa teetä verannallamme; Fergus kumartuneena sanomaan jotakin autonsa ikkunasta kadulla kaupan edessä; Isabel Ruskin silmälasit vinossa mutta leveä hymy kasvoillaan saapumassa tarkastuskäynnille laukkuineen.

Arkisia, ihastuttavia välähdyksiä elämästä, joka on täynnä onnea, täynnä työtä, täynnä ystäviä. Haluaisin kopioida jokaisen kuvan kymmeneen kertaan ja lähettää kirjeideni mukana kaikille, jotka kysyvät, mitä meille kuuluu.

Huomattava osa kuvista esittää minua tai Stuartia, ja jälkimmäisillä tietysti aion ilahduttaa isovanhempia lähellä ja Edinburghissa. Mutta suureksi hämmästyksekseni näin, että Duncan oli saanut vangittua rantatieltä päin ottamaansa kuvaan myös Victoria ja Hamilton Smithin naapurin puutarhassa.

-Miten sinä tämän teit? kysyin. Lapset eivät näy kuvassa aivan terävästi, he istuvat lukemassa pensaan juurella eivätkä selvästikään huomaa, että heitä kuvataan, mutta se osaltaan vain lisää kuvan viehätystä. -Victoriaa ja Hamiltoniahan tuskin näkee, saati että heidät saisi kuvata.

-En edes huomannut, että he tallentuivat filmille, ennen kuin äsken kehityksessä, Duncan tunnusti. -Kuvasin vain heidän puutarhaansa.

-Saanko minä viedä tämän rouva Smithille? kysyin. Mary Smithin elämä on kummitellut mielessäni koko kevään, ja olen hakemalla hakenut tekosyytä pyrkiä hänen puheilleen. Ruthin juhlissa konstaapeli piti huolen siitä, että jos halusi puhutella Maryä, puhuttelin samalla myös häntä.

Duncan ymmärsi heti, mitä ajan takaa, sillä olen kertonut hänelle huolestani. Hän rypisti ensin kulmiaan, mutta katsoi kai parhaaksi luvata arvaten, että veisin kuvan joka tapauksessa.”


Kesäkuun 21. päivänä
”Tänään aamiaisen jälkeen ryhdyin vakoojan tehtävään. Kurkistelin keittiön verhojen raosta, kunnes näin Victorian ja Hamiltonin lähtevän kouluun — edelleen he onnistuvat tekemään sen niin, etteivät vahingossakaan osu tielle yhtä aikaa Ruthin kanssa. Tämän jälkeen kiiruhdin olohuoneeseen ja kurkistelin siellä verhojen raosta nähdäkseni konstaapeli Smithin.

Nukun nykyään levottomasti, ja olin nähnyt aamuyöstä alakerrassa tassutellessani, ettei yövartiossa kulkenut poliisi ollut Smith. Tiesin siis, että hän lähtisi joko päivä- tai iltavuoroon. Minulla oli onnea: Andrew Smith poistui kotoaan pian sen jälkeen, kun olin asettunut tähystyspaikkaani. Reitti oli selvä.

Rouva Wallace oli huvittunut puuhistani, ilmeisesti en olemukseltani muistuttanut hänen mielikuvaansa seikkailuromaanien sankarittarista. Mutta itse tehtäväni hän otti kyllä vakavasti.

-Mary Smith kaipaa apua aivan varmasti, hän sanoi ja kääräisi pari tuoretta leipää puhtaaseen liinaan. -On sitten eri asia, pystytäänkö häntä auttamaan — nämä ovat vaikeita asioita. Sanokaa minulta terveisiä.

Otin leivät ja lasten valokuvan ja lähdin. Vaikka olin omin silmin nähnyt kaikkien muiden paitsi Maryn poistuvan naapuritalosta, tunsin silti kylmiä väreitä. Konstaapeli Smith on pelottavimpia tuntemiani ihmisiä.

Kolkutin takaoveen ja päätin, että odottaisin vaikka koko aamupäivän, kunnes saisin nähdä Maryn. Verho heilahti kuitenkin lähes heti, katsoimme hetken toisiamme ikkunan läpi, sitten Mary avasi oven.

-Luulin, että lapsilta unohtui jotakin, hän sanoi melkein puolustellen.

-Tulin tuomaan valokuvan, sanoin. -Duncan on hankkinut kameran, ja hän oli kuvannut Victorian ja Hamiltonin puutarhassanne. Rouva Wallace puolestaan lähetti terveisiä ja nämä leivät.

Näytti hetken siltä, kuin Mary ei olisi aikonut ottaa tuomisiani, mutta kiusaus kävi ylivoimaiseksi ensin valokuvan suhteen. Hän tarttui siihen ahnaasti ja tuijotti lapsiaan kuin ei olisi juuri äsken nähnyt heitä. Sitten hän otti leivät, epäröi hetken ja sanoi lopulta sanat, joita en uskonut kuulevani:

-Haluatko tulla sisään? Kannussa on vielä teetä.

Minua ei tarvinnut kahdesti käskeä.

En oikein tiedä, millaiseksi olin kuvitellut Smithien talon sisältäpäin. En kuitenkaan aivan tällaiseksi — niin tavalliseksi. Jos puutarha on aina hoidettu ja järjestyksessä, sitä on myös asunto sisältä. Pölyhiukkasta ei näkynyt missään, huonekalut olivat viehättäviä ja ne oli aseteltu tarkoituksenmukaisesti, matot olivat miellyttävän pehmeitä ja keittiö jopa siistimpi kuin meillä rouva Wallacen jäljiltä, vaikkakin aamiaistarpeet olivat vielä levällään.

Kun Mary otti kaapista puhtaan kupin ja kaatoi minulle teetä, tarkastin hänet salaa päästä varpaisiin. Ei mustelmia, ei siteitä. Mutta hän oli laihtunut ja kalpea, ja hänen liikkeensä olivat äkkinäisiä nykäyksiä, aivan kuin hän olisi aran kaniinin lailla tottunut hyppäämään sivuun vaaran uhatessa.

-Sinä näyt voivan hyvin, hän sanoi kohteliaasti ja istuutui seurakseni vilkaisten samalla nopeasti ympärilleen, aivan kuin istuminen olisi ollut jotenkin väärin. -Lapsi kai syntyy pian?

-Pari viikkoa enää, minä sanoin. -Voit uskoa, että odotan sitä jo!

Sitten kerroin hänelle kaikki Stuartin kommellukset, jotka vain saatoin muistaa, ja jatkoin kuvailemalla omaa oloani niin koomisesti kuin suinkin osasin. Jos sisar Ruskin olisi kuullut, hän ei ottaisi mitään valituksiani enää koskaan todesta!

Kun olin saanut Maryn kuuntelemaan höpinääni ja uskoin hänen olevan edes hiukan rentoutunut, vaikenin sopivassa kohdassa, laskin käteni hänen kädelleen ja kysyin ystävällisesti:

-Mutta mitä sinulle kuuluu?

Mary tempasi kätensä pois kuin olisi pelännyt, että aioin satuttaa häntä. Sitten hän nieleskeli ja katseli alas teekuppiinsa mutistessaan:

-Hyvää vain.

-Se on mukava kuulla. Epäröin, mutta päätin, etten hukkaisi tätä tilaisuutta. -Et ole… loukannutkaan itseäsi viime aikoina?

-Anna olla, Betty. Mary katsoi minua suoraan silmiin, ja hänen kasvonsa olivat harmaat. -Sinä tarkoitat hyvää, mutta et voi ymmärtää — et koskaan, Luojan kiitos.

-Minä haluaisin auttaa, intin. Naamiot oli nyt riisuttu.

-Ja miten? Mary hymähti katkerasti. -Miehellä on oikeus kurittaa vaimoaan, jos näkee sen tarpeelliseksi.

-Ei ole! puuskahdin vihaisena. -Ei ikinä, ei noin!

-Aiemmin Andrew huolehti tarkasti siitä, että kaikki näytti ulospäin hyvältä, Mary sanoi hiljaa. Jollakin tavalla tuntui, että hän kuitenkin halusi puhua. -Nykyään hän huolehtii siitä, että meistä kukaan ei käy ulkona, jos…

-Kukaan? Et kai tarkoita — lapset…

-Ei vielä. Mutta pian. Hamilton on kohta viidentoista ja yrittää jo puolustaa minua. Ja minä pelkään… Mary nielaisi taas. -Sinä et saisi olla täällä. Jos Andrew saa tietää, että joku on ollut täällä…

-Eikö mitään ole tehtävissä? minä kysyin. -Etkö voi puhua pastori Morrisonille? Tai poliisille?

Tajusin saman tien, miten naurettavalta kuulostin. Konstaapeli Smith on itse poliisi — hyvä poliisi, sanovat kaikki — eikä varmasti yksikään hänen työtovereistaan sormeaan nosta hänen tekemisiään tutkiakseen.

Marykin hymähti.

-Pastorin kanssa yritin joskus puhua, hän sanoi. -Mutta en uskaltanut sanoa asioita kyllin suoraan. Hän käski minun palata kotiin ja totella miestäni, ettei tämän tarvitsisi kurittaa minua.

-Etkö sinä voi lähteä johonkin lasten kanssa?

-Mihin? Ei minulla ole mitään paikkaa mihin mennä. Millä elättäisin meidät? Eikä Andrew koskaan myönnä eroa. Hän on sanonut, että ennemmin vaikka… tappaa minut.

Samassa etuportti narahti. Mary hyppäsi pystyyn kuin ammuttuna, ja minun sydämeni oli loikata rinnasta ulos.

-Aamuposti, Mary puuskahti. -Luojan kiitos. Mutta sinun pitää mennä nyt. Löydät varmaan itse ulos.

-Mutta Mary…

-Mene nyt. Kiitos, että tulit. Autoit jo sillä.

Yhtäkkiä Mary Smith kietoi kätensä ympärilleni ja puristi minua hetken itseään vasten.

-Älä ajattele minusta pahaa, Betty, hän mumisi.

-Miksi minä ajattelisin? kysyin yhä hämmentyneempänä, mutta en saanut enää vastausta.

Kun lähdin takaovelle, kuulin Mary Smithin pesevän pois teekuppiani, ettei se paljastaisi kenenkään käyneen. Mietin, mihin hän mahtaisi piilottaa lasten valokuvan ja millä hän selittäisi tuoreet leivät — ehkä hän lämmittäisi uunin näön vuoksi.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti