sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

46. luku: Odottavan aika

 
-Luoja armahtakoon, mutisi rouva Wallace maanantaiaamuna kaataessaan lihalientä kuppiin, jota Jennie oli tullut hakemaan Bettyä varten. -Rouva parka, toista vuorokautta jo! Eikö nyt jo pidä soittaa lääkäri?

-En minä päätä siitä, vaan sisar Ruskin, Jennie mutisi uupuneesti. Hän oli käynyt tekemässä yövuoron sairaalassa sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ja mennyt sitten Bettyn luo, koska kätilö Ruskinin oli ollut pakko käydä välillä toisessa perheessä. -Kiitos, minä yritän saada hänet juomaan tämän.

Duncan oli avannut kaupan, vaikka epäili, pystyisikö keskittymään yksinkertaisimpaankaan asiakaspalvelutehtävään. Hän oli kuitenkin kuluttanut sunnuntain kävelemällä edestakaisin olohuoneessa ja vastaamalla puolen tunnin välein puhelimeen, kun Bettyn äiti kysyi tilannetta, eikä kestänyt sitä enää.

Tosin helppoa ei ollut sekään, että sana tuntui levinneen kaupungilla, ja kaupassa lappoi naispuolisia asiakkaita keksittyine asioineen tekemässä hänet hulluksi ”joko?”-kysymyksillään.

-Yleensä se on kyllä helpompaa toisen kohdalla, huomautti rouva MacMahon moittivasti, aivan kuin Betty olisi viivyttänyt asiaa tahallaan.

-Kannattaisi varmaan soittaa lääkäri ajoissa, varoitti rouva Aiken.

-Kunhan nyt edes lapsi pelastuisi, huokasi rouva MacTavish.

Puolenpäivän jälkeen Isabel Ruskin tuli alas ja pyysi saada käyttää puhelinta. Pian Fergus MacDonald ilmestyi paikalle lääkärilaukkuineen ja harppoi yläkertaan.

Maanantai kului iltaan. Duncan oli vähällä paiskata kuulotorven anoppinsa korvaan — aivan kuin hän ei oma-aloitteisesti olisi ilmoittanut, jos olisi ollut jotakin ilmoitettavaa! — ja ravasi eteisessä edestakaisin kuin häkkiin suljettu eläin. Rouva Wallace, joka oli päättänyt nukkua Ruthin vuoteessa niin kauan kuin häntä talossa tarvittaisiin, kutoi pientä nuttua olohuoneessa.

Molemmat hypähtivät, kun yläkerrassa avattiin ovi. Rappusiin ilmestyvän Fergus MacDonaldin ilme kertoi, että hän olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla kuin juuri siinä vastaamassa kysymyksiin.

-Minun pitää soittaa ja käskeä valmistamaan leikkaussali, hän sanoi. -Vien Bettyn sairaalaan.

-Sairaalaan? Duncan toisti soinnuttomasti. Hän muisti liian hyvin, minkä vuoksi Betty oli viimeksi ollut sairaalassa. -Leikkaussali?

-Ellen leikkaa… Fergus aloitti, nielaisi sitten ja puristi Duncanin olkapäätä mennessään kaupan takahuoneeseen, jossa puhelin oli.

Samassa Jennie huusi yläkerrasta tohtoria. Fergus kääntyi ja melkein lensi portaat ylös.

Makuuhuoneen ovi läimähti kiinni. Duncan lyyhistyi samalle eteisjakkaralle, jolla Betty oli toissapäivänä istunut, ja risti kätensä rukoukseen.

Aika kului kiduttavan hitaasti. Ulkona ihana keskikesän ilta tarjosi parastaan, mutta sisällä kuului vain kellon raastava tikitys ja rouva Wallacen puikkojen kilinä.

Kun rouva Wallace sai nutun valmiiksi, hän pyöritteli lankakeriä kädessään kuin olisi ollut epävarma siitä, kannattiko aloittaa uutta työtä. Sitten rouva mutisi puoliääneen, että lanka varmaankin riittäisi vielä villahousuihin, ja Duncan oli vähällä syleillä häntä. Hänestä tuntui, että jos rouva Wallace uskoi villahousujen tarpeeseen, niitä todella tarvittaisiin.

Kun linnut olivat vetäytyneet pesiinsä ja aurinko loi pitkiä varjoja koivujen lomaan, yläkerrasta kuului vihdoinkin ääni, joka sai rouva Wallacen pudottamaan puikkonsa ja Duncanin syöksymään pystyyn jakkaralta. Lapsen itku oli täynnä elämää, ja kun Fergus MacDonald myöhemmin laskeutui rappusia, hänen ilmeensä ei jättänyt epäselväksi, että kaikki oli nyt hyvin.

-Ehei, hän sanoi nauraen poikamaisesti, kun Duncan yritti hänen ohitseen yläkertaan. -Betty on reippaampi kuin olisin ikinä voinut uskoa, mutta nyt me annamme hänen ja pojan nukkua. Heillä on ollut melkoiset kaksi vuorokautta.

-Poikako se on? Duncan kysyi ja koetti epätoivoisesti olla hymyilemättä typerästi.

-Poika? Rouva Wallace rypisti kulmiaan. -Tietää sotaa, kun…

-Aivan varmasti se tietää sotaa, rakas rouva Wallace, Fergus hirnahti. -Ja minä lupaan paikata ilmaiseksi kaikki haavat, joita veljekset iskevät ottaessaan mittaa toisistaan! Mutta nyt minä suosittelen, että laitatte kannullisen parasta teetänne ja viette sen hoitajattarille yläkertaan, he ovat sen ansainneet. Ja jos talossa on viskiä, pitäkää sitä varalla, kun Betty herää, hän on sen ansainnut. Minun pitää mennä, mutta tulen heti aamulla käymään.

Rouva Wallace totteli, vaikka mutisikin mennessään jotakin ylpeydestä ja lankeemuksesta. Mutta kun hän aikoi lähteä viemään teetarjotinta ylös, Duncan sieppasi sen häneltä.

-Tohtori sanoi… rouva Wallace aloitti.

-Minusta te ette tähän asti ole pahemmin arvostanut sitä, mitä tohtori sanoo, Duncan ilmoitti hävyttömästi ja nousi portaat. Hän kolkutti makuuhuoneen oveen ja astui sisään, ennen kuin kukaan ehti estää.

-Teetä, hän ilmoitti ja vilkaisi vähän huolestuneena kätilö Ruskinia, joka oli juuri saanut kapaloiduksi jonkun hyvin pienen olennon.

Mutta kuten Betty oli keväällä viisastellut: kaikista katastrofaalisista taipumuksistaan huolimatta sisar Ruskin ei pudotellut vauvoja. Lasten kanssa hänen otteensa olivat varmat mutta lempeät, hän liikkui sulavasti kuin tanssijatar ja säteili samanlaista iloa kuin jos olisi saanut hoivata omaa pienokaistaan.

-Hän nukkuu, Jennie kuiskasi Bettyn vuoteen luota, kun Duncan hätääntyi nähdessään tämän makaavan kalpeana ja suljetuin silmin. -Kaikki on hyvin, hän vain tarvitsee nyt lepoa.

-Mutta koska te nyt kerran halusitte tulla tänne kutsumatta, herra Fleming, niin tämä nuori mies tervehtii mielellään, sisar Ruskin ilmoitti ja ojensi käärön Duncanin syliin. -Sano hyvää iltaa isällesi, kultaseni!

Hoitajattaret hymyilivät salaa toisilleen nähdessään Duncanin hämmentyneen ilmeen ja epävarmat otteet. Mutta lapsi avasi siniset silmänsä ja katsoi häneen syvällä luottamuksella.

-Hän on Bettyn näköinen, Jennie sanoi. -Sinnikäs pieni veijari. Minä menen soittamaan äidille, tiedän, että hän on ollut sinulle riesa.

Duncan istuutui hänen tilalleen Bettyn vuoteen laidalle ja toivoi hartaasti, että hänen lasta pitelevät kätensä lakkaisivat vapisemasta.

-Älä vain pudota häntä, kuului pielusten keskeltä.

-Sappho, anteeksi, en tahtonut herättää…

-Minä ehdin vielä nukkua. Betty hymyili uupuneesti. -Eikö hän ole täydellinen?

Duncan kumartui suutelemaan Bettyn otsaa.

-Minä pelkäsin sinun puolestasi… ja hänen puolestaan.

-En minä ole sittenkään niin heikkoa tekoa, eikä Archie myöskään.

-Archie?

-Hän saa sinun toisen nimesi — jonka sinä olet saanut isoisäsi mukaan. Eikö se sovi hyvin? Isoäitisi tulee iloiseksi.

Duncan katseli vauvan untuvaista vaaleaa tukkaa, pitkiä ripsiä ja kuoppia, jotka tämän poskiin ilmestyivät, kun lapsen suu unessa mutristui aivan kuin hymyyn.

-Hän näyttää runoilijalta, Duncan sanoi äkkiä. -Onko Archibald Fleming sinusta sopiva nimi runoilijalle?

Betty naurahti vähän.

-Todennäköisesti hänestä tulee tuon ennustuksen jälkeen kivenhakkaaja! Mutta jos nyt olisitkin oikeassa, niin kyllä minusta Archibald Fleming on oikein hyvä nimi, myös runoilijalle.

-Minun pitäisi… teistä pitäisi ottaa valokuva.

-Epäilemättä, mutta sen asian kanssa odotat kauniisti. Jos edes harkitset tuovasi kameran tänne, kun minä olen tämän näköinen, niin…

-Nyt annetaan rouvan ja lapsen levätä, sisar Ruskin ilmoitti ja nosti vauvan Duncanin sylistä. -Valokuvia ehditään ottaa myöhemminkin.

-Ettekö te ole väsynyt, sisar Ruskin? Betty mumisi tuntiessaan liukuvansa ihanaan virkistävään uneen.

-Voi ei, sanoi Isabel Ruskin ja tuuditteli lasta sylissään. -Miten minä voisin väsyä näin ihmeelliseen työhön!

2 kommenttia:

  1. Jee! :) :) Vähänkö kivaa!!! Archie :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kahdeksan serkuksen pojista vanhin oli Archie, ja olen aina pitänyt siitä nimestä (vaikka lyhenteen alkuperäinen muoto Archibald onkin aika kauhea :).

      Poista