maanantai 14. huhtikuuta 2014

47. luku: Perhe-elämää

 
Myöhemmin Betty muisteli sitä kesää yhtenä elämänsä onnellisimmista. Kaikkien kuluneiden vuosien huolien ja murheiden jälkeen hän antautui itsekkään autuaana elämän hemmoteltavaksi — päättäen tietoisesti olla uhraamatta ajatustakaan muiden ihmisten asioille, kun hänen omat asiansa olivat niin hyvin.

Toki kesti jonkin aikaa, ennen kuin Betty toipui täysin Archien syntymästä, mutta tuntui, kuin vauva olisi halunnut sen jälkeen korvata aiheuttamansa vaivan. Archie oli harvinaisen helppo pienokainen: hän söi ja nukkui niin täsmällisesti, että sen mukaan olisi voinut tarkistaa kellonsa. Jopa pastori Morrison sanoi, ettei ollut koskaan kastanut lasta, joka otti toimituksen niin täydellisen levollisesti, vaikka oli silloin valveilla.

Niinpä, toisin kuin Stuartin vauva-aikana, Betty sai itsekin nukkua yönsä lähestulkoon heräämättä, ja samoin hän saattoi suunnitella päivän tekemisensä epäilemättä, että vauva ei rauhoittuisikaan päiväunille silloin kuin piti.

Samaan aikaan Duncanin suunnitelma valokuvapalvelusta otti tuulta alleen. Suuri Laakso veti matkailijoita puoleensa runsain määrin, ja monet heistä tahtoivat mielellään ikuistuttaa itsensä Glenfinnanissa ja muiden nähtävyyksien luona, minne nyt vain Duncanin moottoripyörä hänet kameroineen oli kuljettanut.

Vapaa-aikanaan Duncan luki ahkerasti paikallishistoriaa.

-Ihmiset kyselevät kaikenlaista, ja jos osaan vastata kysymyksiin, tiedän, että he todennäköisesti otattavat myös kuvan, hän selitti, kun Betty ihmetteli kuivakoiden teosten pinoa. -He luulevat aina aluksi, että olen täkäläisiä.

-No mutta sinähän olet! Betty sanoi hämmästyneenä.

Duncan nauroi.

-Vielä mitä! Kun avaan suuni, kieleni paljastaa useimmille, että olen vain alamaalaisparka, jolla ei ole kertoa ainoatakaan uljasta ja veristä tarinaa suvustaan. Minun esi-isäni istuivat mukavasti porvarikillan kokouksissa Edinburghissa silloin, kun sinun esi-isiäsi teurastettiin nummilla! Siksi joudun turvautumaan kirjatietoon.

Bettynkin oli pakko nauraa.

-Sinun pitäisi puhua Effien kanssa, hän meille on kertonut aina tarinoita — niitä, joista isä ei koskaan puhunut, hän totesi. -Menisit täydestä ainakin englantilaisiin.

-Heihin minä menen täydestä jo nyt, Duncan virnisti.

Duncan ei ottanut maksua ottamistaan kuvista etukäteen osin siksi, että sai näin asiakkaiden luottamuksen, mutta osin myös siksi, että heidän oli tultava kirjakauppaan ja otettava siellä kukkaronsa esiin.

Myymälässä asiakkaat tapasivat Ruthin, jonka olivat ehkä jo kuulleet olevan ”se Titanicilta pelastunut”. Ruth kätki ujoutensa esiintymistaitonsa suojiin ja palveli asiakkaita kerrassaan viehättävästi. Niinpä nämä monta kertaa havaitsivat tarvitsevansa myös matkalukemista, postikortteja, karttoja ja kirjepaperia. Ja ne kuvat, joita ei lopulta lunastettu, Ruth ripusti sievästi ikkunaan mainokseksi.

Bettystä oli toisaalta haikeaa, että Duncan oli päivisin poissa, mutta toisaalta hän tiesi, että näin oli hyvä. Duncan sai raitista ilmaa, hän sai vapautta kaikkien niiden vuosien jälkeen, jolloin oli kuutena päivänä viikossa ollut kahlittuna kauppaan. Ja kaikki tämä toi heille rahaa.

Lisäksi hänellä oli kotona yllin kyllin tekemistä. Sillä jos Archie oli kaikin tavoin kuin lastenkasvatusoppaan mallipienokainen, sitä ei ollut hänen isoveljensä. Stuartin kaksi- ja puolivuotias arvokkuus oli kärsinyt pahasti, kun hänet oli väkisin nostettu vaunuihin ja viety pois kotoa, eikä asiaa helpottanut se yllätys, joka siellä odotti hänen palattuaan. Stuart oli syvästi närkästynyt siitä, että heille oli ilmestynyt surkea nyytti, jota kaikki ihailivat, aivan kuin se olisi ollut suurikin ihme.

-Vie tuo pois, äiti! hän komensi, mutta äiti vain nauroi eikä tehnyt elettäkään totellakseen.

Betty pyrki kyllä taltuttamaan Stuartin mustasukkaisuuden. Koska Archie ei vaatinut paljon, hänellä oli hyvin aikaa lukea vanhemmalle pojalle, kuunnella tämän hupaisia juttuja ja heittää hänen kanssaan palloa.

Mutta se ei riittänyt Stuartille, joka oli tottunut pitämään äidin yksin itsellään. Asiaa ei helpottanut se, että Ruth oli päivisin myymälän puolella, ja isä katosi päiväksi pois moottoripyörällään mukanaan se laatikko, jota sanottiin kameraksi. Stuartille jäivät vain äiti ja rouva Wallace, jotka piti jakaa vauvan kanssa.

Stuart, joka oli tähän asti ollut vilkas mutta hyväntahtoinen lapsi, muuttui pieneksi hirviöksi. Hän veti Ystävää hännästä ja heitti hiekkaa rouva Wallacen leipätaikinaan. Hän hakkasi leikkirumpuaan vierashuoneen oven takana, kun Jennie oli tullut väsyneenä yövuorosta. Hän livahti kaupan takahuoneeseen, veti alas laatikollisen mustepulloja ja levitti kuittikansion sisällön pitkin poikin. Hän piiloutui pöydän alle, kun tuli vieraita katsomaan Archieta, ja oli aiheuttaa muutamia sydänkohtauksia kaupungin naisille käymällä sieltä yhtäkkiä kiinni näiden nilkkoihin.

Betty kesti tätä pitkään vakuuttaen itselleen, että kiukuttelu menisi kohta ohi. Olivathan Rob ja Rosekin kuulemma hänen synnyttyään marssineet vierailulle tulleen rouva Bairdin luo ja ilmoittaneet, että heillä olisi ylimääräinen vauva, jonka täti saisi mieluusti viedä mennessään. He olivat ilmeisesti ajatelleet, että pikkusisaren saattoi palauttaa Bairdin kauppaan kuten minkä tahansa epäonnistuneen ostoksen.

Betty koetti ensin huomioida Stuartia entistä enemmän. Kun se ei auttanut, hän puoleksi salaa itseltäänkin lupaili tälle palkintoja hyvästä käytöksestä.

Mutta kun Stuart oli saanut käsiinsä keittiösakset ja leikellyt palasiksi Ruthin uuden kesähatun, Betty antoi periksi ja julisti ikiaikaisen uhkauksen: ”Odotahan, kun isäsi tulee kotiin!” Ja Duncanin kotiuduttua sen päivän kuvausmatkalta Stuart sai elämänsä ensimmäisen selkäsaunan.

-Minä jo luulin, ettette te aio kurittaa häntä lainkaan, huomautti rouva Wallace, kun parkuva pikkumies oli vetäytynyt eteisen komeroon hoivaamaan pikemminkin kärsinyttä ylpeyttään kuin kirvelevää takamustaan. -Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan. Tosin en tiedä, auttaako tuollainen pieni risulla ripsaisu mitään — remmiä poika tarvitsisi. Ruth oli niin ylpeä hatustaan!

-Antaa olla nyt, mutisi Duncan, joka ei puolestaan ollut lainkaan ylpeä itsestään. -Minä lähden toimitukseen kehittämään kuvia.

Kun Duncan palasi valmiin kuvanipun kanssa, ilta oli jo pitkällä. Rouva Wallace oli lähtenyt illallisen jälkeen jätettyään hänen annoksensa hellan lämpimälle levylle, Betty oli saatellut Stuartin nukkumaan hellin suudelmin, Jennie luvannut tuudittaa Archien ja Ruth kadonnut jonnekin.

Betty istui verannalla ja unelmoi, kun Duncan istuutui rappusille ja laski valokuvanipun viereensä. Hänen piti vielä lajitella ja kuorittaa ne, jotta Ruth huomenna tietäisi antaa asiakkaille oikeat kuvat, mutta elokuun alun ilta oli liian ihana. Kesä oli syvimmillään, kypsimmillään, täynnä toivoa ja elämää.

-Itkikö Stuart kauan? Duncan lopulta rikkoi hiljaisuuden.

-Ei niin kauan, etteikö hän sitä kestäisi, Betty vastasi.

He olivat taas kauan vaiti, nauttien yhteisestä hiljaisuudesta. Betty katsoi hellästi Duncania, joka oli näinä viikkoina ruskettunut ja vahvistunut vietettyään niin paljon aikaa ulkoilmassa. Sitten hän sanoi:

-Minä sain iltapostissa kirjeen neiti Jamesonilta.

-No? Duncan kääntyi. Betty oli edellisellä viikolla kirjoittanut Edinburghin Naisopiston johtajattarelle ja kysynyt Ruthille vapaaoppilaspaikkaa.

-Niin kuin arvelinkin, vapaaoppilaat on jo valittu tulevalle vuodelle. Mutta neiti Jameson lupasi, että hän laittaa Ruthin jonon ensimmäiseksi ensi vuotta varten ja esittelee itse asian johtokunnalle, jotta Ruth saisi sekä oppilaspaikan että asunnon.

-Äiti sanoi, että Ruth mahtuisi kyllä heille, koska isoäiti liikkuu enää vähän eikä oikeastaan tarvitse toista huonetta, Duncan huomautti.

-Heillä tulisi liian ahdasta, Betty sanoi. -Ja Charlotte Squarelle häntä ei voi laittaa, Rosie kirjoitti että Isoäiti on sairastellut. Jos siis asuntolasta järjestyy paikka, hyvä niin.

-No, keväällisen jälkeen minä en ole pahoillani siitä, ettei tyttö lähde tänä syksynä, Duncan sanoi. -Ja hänestä on kaupassa suuri apu.

-Antaa Ruthin kasvaa ja aikuistua. Hän nauttii kaupassa työskentelystä ja hän saa olla vielä vanhojen ystäviensä seurassa. Betty empi hetken. -Rouva Wallace on sitä mieltä, että meidän pitäisi laittaa hänet seminaariin.

-Sitäkö sinä et halua?

Betty puisti päätään.

-Ruth on lahjakas ja selviytyisi hyvin opettajana. Mutta minä uskallan toivoa, että hänet on tarkoitettu johonkin suurempaan, johonkin sellaiseen, johon muiden siivet eivät kanna. Antaa hänen käydä ensin yleissivistävä Naisopisto, ja sitten… Lontoossa on kuulemma hyvätasoinen teatterikoulu.

-Ohhoh, Duncan naurahti, -vai sitä sinä suunnittelet. Se ei ole helppo ala.

-Koska Ruth on tehnyt mitään helpoimman kautta! Tietysti vain, jos hän tahtoo. Jos hän mieluummin lukee opettajattareksi, olkoon niin.

He vaipuivat taas kodikkaaseen hiljaisuuteen, sitten Duncan huoahti vähän, otti kuvat ja nousi.

-Näiden kanssa menee vähän aikaa, hän sanoi. -Mutta nippu paksuuntuu päivä päivältä, ja samalla täyttyy meidän kassamme. Sinun miehelläsi taitaa sittenkin olla jonkinlaista liikevaistoa.

-Minä tulen auttamaan sinua, Betty sanoi reippaasti ja nousi. -Osaan ainakin laittaa kuvia kuoriin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti