tiistai 15. huhtikuuta 2014

48. luku: Hautajaiset

 
Suruviesti tuli aikaisin eräänä pilvisenä loppukesän aamuna. Rob soitti: Kuusikukkulan uskollinen vanha Effie oli nukkunut yöllä pois rauhallisesti.

-Nyt se alkaa, Betty sanoi hiljaa ja pyyhki silmiään tultuaan puhelimesta.

-Mikä niin? Duncan tiedusteli lempeästi.

-Hautajaiset. Tähän asti olemme kokoontuneet aina yhteen iloisten asioiden merkeissä — häiden, ristiäisten, kihlajaisten, syntymäpäivien — mutta nyt alkavat hautajaiset.

-Effie oli hyvin vanha, Duncan lohdutti ja veti Bettyn hetkeksi syliinsä. -Hänen oli jo aika lähteä.

-Se on vain niin outoa. Että joku, joka on ollut aina, menee pois!

Effien hautajaispäivä oli pilvinen, joskin pari päivää jatkunut sade oli sentään tauonnut. Kuusikukkulalle kerääntyi yhä kasvava, mutta hiljainen tummiin pukeutuneiden joukko.

-Minä en muista, koska Effie viimeksi olisi edes käynyt salissa, Betty mutisi Annielle tultuaan salin lattialla avoimena olevan arkun luota jättämästä jäähyväisiä. -Hän varmaan toivoisi, että saisi lähteä matkaan keittiöstä.

Mutta keittiö ei ollut enää Effien valtakuntaa. Siellä hääri nyt Mhairi, joka oli täksi päiväksi saanut avukseen rouva Wallacen ja talon entisen sisäkön Jenny Denniestonin.

Kun oli aika lähteä, isä ja Geordie-setä nostivat arkun kannen paikalleen ja ruuvasivat sen kiinni. Heidän lisäkseen kantamassa olivat Jamie, Rob, John ja Duncan.

-Häpeällistä, ettei David ole täällä, Betty kuuli Meg-tädin mutisevan. Betty ei jaksanut edes miettiä, mitä ”häpeällistä” asiassa oli, sillä kun Davy kerran oli kaukana poissa, tämä oli toiseksi paras järjestely: Effie oli pitänyt Duncanista niin kovasti.

Jennyn mies Pat oli pyydetty säkkipillinsoittajaksi, ja surumielisen musiikin alkaessa arkku lähti liikkeelle. Effie kannettaisiin alas kylään — ”me olemme hänelle velkaa kaikesta edes sen, ettemme ryskytä häntä alas vaunuissa”, Jamie oli sanonut.

Suurin osa saattoväestä käveli soittajan ja arkun perässä, mutta halukkaat saivat nousta kaksiin vaunuihin, joita Alex- ja Frank-serkut ajoivat. Kehotuksista huolimatta Betty ei halunnut kyytiä. Hän tahtoi kävellä saattueen mukana — sen hän koki olevansa Effielle velkaa. Stuart, joka riemuitsi siitä, että vauva oli jätetty Kuusikukkulalle rouva Wallacen hoiviin ja hän sai pitää äidin ja Ruthin aivan itsellään, käveli reippaana ja valittamatta näiden välissä pitäen molempia kädestä.

Lisää väkeä liittyi mukaan sitä mukaa kun saatto eteni kylän läpi. Kirkon portilla Napier MacPherson odotti, ja kauempana kirkkomaalla oli avoin hauta.

-Tiesitkö sinä Effien oikean nimen? kuiskasi Jennie Bettylle, kun Napier aloitti siunauspuheensa.

Betty puisti päätään. Effie oli aina ollut vain Effie. Tuo Euphemia Breck, josta Napier puhui niin kauniisti ja arvostavasti, kuulosti kauhean juhlalliselta. Yhtäkkiä Betty tajusi, ettei hän tiennyt rouva Wallacen ristimänimeä. Tulisiko sekin joskus yllätyksenä siunauspuheessa?

Stuart alkoi tempoa kättään irti, hän olisi halunnut juoksemaan vanhojen sammaleisten kivien väliin. Oli ikävää seistä paikallaan, kun kaikki olivat niin vakavia ja rumissa mustissa vaatteissa. Napier-setä, joka viimeksi tavatessa oli ajanut häntä ja Eileeniä karhuna nelinkontin ympäri pappilan olohuonetta, puhui vakavalla äänellä, ja isä seisoi tuolla isoisän ja enojen kanssa eikä tullut heidän luokseen.

Pojan levottomuus oli Bettylle melkein helpotus, sillä tämän rauhoittelu antoi hänelle muuta ajateltavaa. Napierin puhe uskollisesta palvelijasta, jota ei koskaan tavattu nukkumasta silloin, kun velvollisuus kutsui, liikutti häntä liiaksi.

Hiekka kopsahteli arkun kannelle ensin Napierin pienestä lapiosta ja sitten miesten alkaessa peittää hautaa. Effie oli päässyt työpäivänsä päätökseen.

Kuusikukkulalla heitä odottivat maljat, jotka tulivat tarpeeseen, sillä ilma oli kolea. Kun kaikilla oli lasi kädessään, tuomari Stewart piti puheen.

Jos Effien nimi oli tullut Bettylle yllätyksenä, niin tulivat myös monet muut asiat. Effie oli vain aina ollut, samalla tavalla kuin aurinko oli aina noussut idästä. Nyt hän sai kuulla, miten orvoksi jäänyt Euphemia Breck -niminen tyttö oli tullut Kuusikukkulalle sinä syksynä, jolloin Bettyn isovanhemmat oli vihitty. Isoäiti oli huomannut aputytön taipumukset kotitalouteen ja opettanut tämän ensin sisäkön ja sitten keittäjättären tehtäviin. Effie oli nähnyt isän ja Geordie-sedän syntyvän ja kasvavan ja aloittavan oman elämänsä, hän oli ollut laittamassa äidin ja isän häitä ja sitten nähnyt Bettyn ja tämän sisarusten syntyvän ja kasvavan. Ja hän oli iloinnut siitä, että sai nähdä Kuusikukkulalla vielä neljännenkin polven.

-Joku saattaa ihmetellä, minkä tähden keittäjättären hautajaisia vietetään kuin tämä olisi merkkihenkilö, isä sanoi ja vilkaisi ohimennen rouva Knoxiin, joka punastui. -Se johtuu siitä, että Euphemia Breck, meidän Effiemme, oli merkkihenkilö. Hän oli se tukipilari, joka ehti pitää tämän talon pystyssä kuusikymmentä vuotta. Häntä näki harvoin muualla kuin keittiössä, mutta juuri siitä huoneesta hän teki talon sydämen.

Betty muisti ne monet hauskat, luottamukselliset, lohduttavat hetket, jotka oli saanut viettää keittiössä Effien seurassa, ja huokasi. Mhairi oli edelleen kovin vaitelias ja tylyn oloinen, hänestä ei koskaan tulisi samanlaista uskottua Rozille ja Alanille ja kaksosille kuin Effie oli ollut heidän sisarussarjalleen.

-Jos meistä useammat tekisivät työnsä kuten meidän Effiemme, isä lopetti, -pyrkien vain ja ainoastaan palvelemaan muita, meluamatta omista aikaansaannoksistaan, tällä maailmalla olisi vielä toivoa. Euphemia Breckin muistolle!

Sinä päivänä hautajaisvierailla ei ollut kiire kotiin. Tuntui siltä, kuin he olisivat tahtoneet kunnioittaa Effietä tekemällä kunniaa Kuusikukkulan vieraanvaraisuudelle. Pikkulapsia oli paljon, pienimpiä useita korillisia kirjaston takan luona lämpimässä.

-Oletko varma, että hän on heistä oikea? Geordie-setä kiusoitteli Bettyä, kun tämä kävi poimimassa tuosta joukosta Archien syömään.

-Kyllä hän on Archie, sillä hänellä on reikäommelta kauluksessaan, julisti Annan ja Robin pikku Roz totisena. -Charleyllä ja Nedillä on pitsiä.

-Ahaa, hyvä tietää, mistä heidät erottaa, Geordie-setä kiitteli yhtä totisena ja vilkaisi Bettyyn, joka puisti surumielisesti päätään. Roz parka, tätä ei ollut siunattu kummoisellakaan huumorintajulla.

Sen sijaan tytön isän huumorintajua lastensa nimien suhteen Betty lempeästi moitti osuessaan myöhemmin teekuppinsa kanssa Robin seuraan. He eivät olleet ehtineet monivaiheisen kesän aikana juurikaan puhua kahdestaan.

-Sinusta on varmaan hyvin hauskaa, kun serkussarjassa ovat Charles, Edward ja Stuart, hän huomautti. -Ettekö te keksineet kaksosille mitään muita nimiä!

Rob virnisti.

-Itsepä aloititte, hän tokaisi. -Ja isänmaallisuutta tarvitaan näinä aikoina.

Betty värähti.

-Älä sano noin! Rouva Wallace on julistanut jo kuukausia, että tietää sotaa kun syntyy paljon poikalapsia, ja niitä meidän perheeseemme on totisesti viime aikoina siunaantunut.

-Rouva Wallace on taikauskoinen vanha eukko, Rob ilmoitti epäkunnioittavasti ottaen huomioon sen, millaista kunniaa teki parhaillaan rouvan leipomuksille. -Mutta turhaan sinä tuhlaat ruutia kaksosten nimiin, Rosehan sinun pitäisi ottaa puhutteluun.

-Rose?

-Hän on tullut hulluksi, ilmoitti arvoisa äitimme tässä joku päivä sitten. Et siis ole kuullut?

-En, Betty sanoi toiveikkaasti. Saattaisiko olla mahdollista…

-Hän lähtee Edinburghiin opiskelemaan.

-Rose? Betty räpytteli silmiään. Sisar ei ollut koskaan osoittanut minkäänlaista kunnianhimoa koulunkäynnin suhteen.

Rob kohautti olkapäitään.

-Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä? Mutta sinä et kysy, mitä hän aikoo opiskella.

-Ei minun tarvitse, sinähän kerrot kaiken joka tapauksessa!

-No, hän aikoo puolisonsa kilpailijaksi.

Nyt Betty näki parhaaksi laskea teekuppinsa pöydännurkalle, sillä hänen kätensä tärisivät liikaa.

-Mutta miten — eihän Rose ole käynyt päivääkään koulua kansakoulun jälkeen — miten hänestä voisi tulla lääkäri — naislääkäri?

-Eikä mikä tahansa lääkäri, jatkoi Rob, joka selvästikin nautti paljastaessaan kaksoissisarensa edesottamuksia. -Hän aikoo lukea psykiatriaa. Hänestä tulee hullujen lääkäri.

-Kiitos vain, mutta Rose osasi auttaa minua oikein hyvin silloin kun…

Rob vakavoitui nopeasti.

-Anteeksi, Bet, en minä sitä tarkoittanut. Minusta se on vain niin… No, sanotaan näin, että äidin kommentti ei taida olla ihan tuulesta temmattu.

-Mutta miten se onnistuu?

-Saat kysyä häneltä itseltään. Rob nousi ja vapautti tuolinsa Roselle, joka lähestyi heitä. -Minä olen paljastanut kaikki aikaansaannoksesi, sisko, joten saat nyt vastata Betin kuulusteluun.

Rose näytti harmistuneelta.

-Sinä olet varmaankin esittänyt asian hyvin selkeästi, hän mutisi. -Älä ole noin kauhistunut, Bet!

-Minä olen ennemminkin utelias, Betty sanoi. -Näin viime yönä unta, jossa rouva Wallace keitti teetä Archien mieluisimmasta unilelusta. Mitä se kertoo minun äitisuhteestani?

-Osh, älä viitsi! Rose istuutui ja sekoitti omaa teetään. -Luuletko sinäkin, että minä vain temppuilen?

Betty vakavoitui.

-Ei, anteeksi, en minä sitä. Mutta tuo, mitä Rob kertoi, kuulosti… pelottavalta!

Rose vilkaisi Bettyä.

-Kun sinä sairastuit, minä… minä aloin miettiä paljon näitä asioita. Miten ihmisen mieli toimii, miten toinen meistä kestää asioita jotka murtavat toisen. Olin lueskellut jo aiemmin mielenkiinnosta joitakin Charlien kirjoja, ja nyt aloin lukea niitä järjestelmällisesti, samoin latinaa ja luonnontiedettä.

-Mutta sehän on kauhean vaikeaa!

-Tietysti se on vaikeaa, Rose hymähti. -Ellei Charlie olisi auttanut ja ohjannut minua, olisin jättänyt yritykseni jo aika päiviä. Suoritin talven aikana vaadittavia kursseja, jotta keväällä saatoin pyrkiä Edinburghin yliopistoon, ja — pääsin.

-Mutta sinä et koskaan ole ollut kiinnostunut koulunkäynnistä! huudahti Betty, joka ei tahtonut selvitä siitä tosiseikasta, että kaikista hänen sisaruksistaan juuri Rosesta tulisi yliopiston käynyt. Sisar kun oli tähänastisessa elämässään lähinnä vain keskittynyt olemaan kaunis!

-Nyt olen. Etkö sinä usko, että ihminen voi muuttua? Rose tuijotti kuppiinsa, sitten hän katsoi Bettyyn ja sanoi niin hiljaa, ettei kukaan lähellä istuvista voinut kuulla: -Olen vuosia rukoillut — ensin lasta, jota meille ei ole suotu, ja sitten muuta tarkoitusta elämälleni. Nyt uskon löytäneeni sen. En tiedä, jaksanko opintojen läpi, valmistunko saati harjoitanko koskaan praktiikkaa. Mutta ainakin minulla on aamuisin syy nousta vuoteesta.

Betty piti itseään nykyaikaisena ja avarakatseisena ihmisenä, mutta ei ollut koskaan tullut edes ajatelleeksi mitään tällaista. Nainen lääkärinä — vieläpä mielen sairauksia hoitamassa — ja kaikista naisista juuri Rose! Mutta toisaalta: sisar ei jäänyt murehtimaan asiaa, jolle ei mitään voinut, vaan otti elämänsä omiin käsiinsä.

-Sinä olet — rohkea, Betty sai lopulta soperretuksi.

Sisar hymähti.

-Älä viitsi näytellä, olet siinä huonompi kuin Ruth, hän sanoi huvittuneena. -Todellisuudessa sinä ajattelet kuten äiti: että olen pähkähullu. Minulla olisi mukava elämä menestyvän lääkärin rouvana, mutta haluan ”ehdoin tahdoin sohia esiin kaikkea inhottavaa”, kuten äiti sanoi.

-Mitä isä sanoo? Betty ymmärsi kysyä.

-Sinä et ehkä usko tätä, mutta hän on samaa mieltä kuin Charlie: että se on hyvä ajatus ja että minä kykenen siihen. Rose nousi. -Minä menen auttamaan Annaa laittamaan kaksoset päiväunille.

Myöhemmin iltapäivällä Betty istui kälynsä Floran ja pikku Meggien seurassa. Tosin Meggie itse ei olisi hyväksynyt lainkaan termiä ”pikku”. Hän oli jo yhdeksänvuotias glasgow’laisneiti, joka oli ehkä hiukan liiankin tietoinen mustan samettipukunsa tyylikkyydestä verrattuna maalaisserkkujen kyläompelijan tekemiin vaatteisiin.

-Effie olisi nauttinut tästä, Flora sanoi hymyillen. -Minusta tuntui, että hän loisti sitä enemmän, mitä enemmän väkeä talossa oli palveltavana.

-Isä oli oikeassa, Effie eli muita varten, Betty totesi. -Hänenlaisiaan ei ole monta. Tosin sinussa on jotakin samaa, Flora kulta. Eikö Johnnie pian muuta pois teidän vaivoistanne?

Flora nauroi.

-Miten sinä voit sanoa noin! Minähän olen jo itkenyt muutamat itkut, kun olen tiennyt hänen käyneen katsomassa asuntoja. Sanoin Jamielle, etten voi tulla Johnin ja Lillianin häihin, koska häpäisen sulhasen suvun alkamalla ulvoa ääneen.

-Luulisi teillä elämää toki riittävän sen jälkeenkin, kun John on muuttanut pois, Betty muistutti ja nappasi kiinni veljenpoikansa Joen, joka yritti livahtaa heidän ohitseen harteillaan ruokasalin sivupöydältä napattu pitsiliina. -Mihin sinä kuvittelet meneväsi, nuori mies?

-Minulla pitää olla siivet! Joe ilmoitti, kiemurteli irti tätinsä käsistä ja katosi eteiseen.

-Siellä on leikki kesken, Flora tiesi. -Eileen kulkee portaat ylös ja kaikki muut lapset seisovat rappusissa ja heiluttavat huiveja ja liinoja. Kun minä kysyin, mistä on kysymys, sinun Stuartisi sanoi heidän leikkivän Effien taivaaseenmenoa. Huiskuttajat ovat kuulemma enkeleitä, jotka ottavat hänet vastaan.

-Varjelkoon, Betty puuskahti, -onko se nyt…

-Minä tietysti sanoin, ettei heidän pitäisi leikkiä sellaista ainakaan niin, että Napier-setä näkee, Flora virnisti, -mutta Stuartin mukaan setä oli nimenomaan neuvonut heitä käyttämään huiveja ja liinoja, koska enkeleillä pitää olla siivet…

Betty nauroi ja puisti päätään, mutta tunsi samalla omituista lohdutusta. Lasten kaltaisten oli taivasten valtakunta: ehkä asiat pitäisi vain hyväksyä sellaisina kuin ne eteen tulivat, miettimättä mikä oli sopivaa ja mikä ei. Effie olisi varmaankin ilahtunut siitä, että lapsilla oli mukavaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti