keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

49. luku: Flemingien Ruth

 
Syyskuun 17. päivänä
”Tämä syksy on hyvin erilainen. Meiltä ei kukaan mene kouluun: Ruth, joka tuntuu kesän aikana kasvaneen monin tavoin, työskentelee kaupassa aina kun tarpeen on. Väliajoilla hän auttaa taloustöissä ja hoitaa lapsia.

Mutta kyllä me opiskelemmekin. Tilasin hänelle keskikoulun kirjekurssin, saman, jota Miriam on lukenut, ja käymme sitä läpi yhdessä tunnin tai kaksi päivässä, kun Archie nukkuu. Minä saan kerrata asioita ja Ruth oppii uutta.

Pelkään koko ajan, että hänet ’viedään’ taas meiltä. Siksi halusin hankki kirjekurssinkin: ellei Ruth olisikaan enää ensi syksynä täällä eikä voisi lähteä Naisopistoon, hän on sentään saanut oppia jotakin.”


Syyskuun 20. päivänä
”Duncan laski eilen kesän valokuvauksista jääneen voiton. Ei meistä taida kameran avulla miljonäärejä tulla, mutta kun filmin, pimiövuokran ja moottoripyörän bensiinin hinta vähennetään, yritys sittenkin kannatti. Me elämme jonkin aikaa niillä rahoilla, ja kaupan tuotto voidaan käyttää lainanlyhennykseen. (Miten minä vihaan tuota sanaa laina! Olin vähällä saada hysteerisen kohtauksen, kun Jennie kysyi eräänä iltana viattomana, saisiko hän lainata minun imupaperiani!)

Luulimme, että kamera laitetaan talveksi varastoon, mutta niin ei ole ainakaan vielä käynyt. Ruthilla oli nimittäin kesällä tapana asetella viehättävästi näyteikkunaan niitä kuvia, joita ei koskaan lunastettu, ja toisinaan oli montakin ihmistä ikkunan takana niitä katselemassa.

Niinpä nyt on sekä kaupungista että maaseudulta alkanut tulla kyselyjä siitä, milloin Duncan voisi tulla valokuvaamaan yksivuotispäiväänsä viettäviä lapsia, tasavuosikymmeniä täyttäviä isovanhempia, Amerikkaan lähteviä perheenisiä, kokonaisia perheitä. Toissapäivänä Callum Macaulay tahtoi, että Duncan menee valokuvaamaan hänen palkintosikansa. Callum maksoi pyydetyn hinnan, joten totta kai Duncan kuvasi!

-Taotaan niin kauan kuin rauta on kuumaa, Duncan sanoi. -Kun Ruth on kaupassa, minun on helppo lähteä liikkeelle. Tosin myönnän, että kiusaus olisi suuri hankkia parempi kamera ja pari taustaa. Ei mitään kuvaamoa, mutta…

-Aivan niin, minä sanoin lujasti, sillä en todellakaan halua noiden siunattujen kuvatulojen sulavan hullutuksiin. -Ei mitään kuvaamoa!”


Syyskuun 24. päivänä
”Duncan oli aamiaisen jälkeen lähdössä kameransa kanssa taas liikkeelle, mutta pistäytyi kaupassa katsomassa aamupostin.

Olin lasten kanssa olohuoneessa, kun kuulin välioven rysähtävän auki. Samassa Duncan jo seisoi olohuoneen kynnyksellä repien virallisen näköistä kirjekuorta.

Sydämeni tuntui pysähtyvän. Muistin liian selkeästi viime kevään, sen hetken, jolloin laivalippu saapui valkotähtisessä kirjekuoressa.

Sitten tajusin, että Ruth oli kaupassa, mutta kirjeen avasi Duncan: viesti ei siis voinut olla tytölle.

Duncan sai kuoren sisällön esiin, silmäili sen läpi ja huokasi sitten niin syvään, kuin olisi ollut ilmapallo, josta lasketaan kaikki ilma ulos.

-Ruth on meidän, hän melkein kuiskasi, tajusi sitten mitä oli sanonut ja korjasi: -Ei tietystikään meidän omamme. Mutta Jim Weilson on allekirjoittanut valtakirjan. Minä olen Ruthin virallinen holhooja niin kauan kuin hänen isänsä pysyy poissa Skotlannin maaperältä.

Ojensin käsiäni kuin Stuart, kun tämä tahtoo syliin, ja vihdoin sain paperit luettavakseni. Siinä oli kirje Duncanin isän newyorkilaisen ystävän Teddy Bissetin lakimieheltä, joka tätä asiaa on hoitanut Uudessa maailmassa, ja sitten se paperilappu, vähän likaantunut ja nuhjuinen, Jim Weilsonin kömpelöllä käsialallaan allekirjoittama, mutta meille arvokkaampi kuin painonsa kultaa.

-Tarkoittaako tämä… minä änkytin. Tiesin, mutta en tohtinut uskoa.

-Niin kauan kuin Jim Weilson ei palaa kotiin ja Ruth on alaikäinen, me päätämme hänen asioistaan. Hänen isänsä ei voi viedä häntä pois, ellei tule itse hakemaan. Duncan räpytteli tiuhaan silmiään ja katsoi ylös kattolamppuun. -Tyttö saa asua täällä, me saamme kasvattaa hänet.

Minä itkin avoimesti. Koskaan enää ei meidän tarvitsisi lähettää Ruthia laivalle — sillä jos Jim Weilson palaisi, tämä tuskin saman tien lähtisi uudelleen meren yli. Me saisimme suunnitella Ruthin tulevaisuutta, auttaa häntä toteuttamaan haaveensa, ohjata mahdollisuuksiemme mukaan häntä eteenpäin kohti elämää.

Kun olimme vähän rauhoittuneet, Duncan haki Ruthin kuulemaan uutista. Tyttö istui nojatuolin reunalla, ja hänen smaragdinvihreät silmänsä tummuivat.

-Niinkö helposti isä haluaa minusta eroon? hän kysyi hiljaa.

En ollut ajatellut lainkaan tätä näkökulmaa. Itsekkäästi olin toivonut vain saavani pitää Ruthin, tajuamatta, että tyttö kaipasi epätoivoisesti oman isänsä huomiota ja rakkautta.

Onneksi minulla on viisas mies. Duncan selitti Ruthille, että asia on päinvastoin: isä tahtoo Ruthin olevan hyvässä turvassa silloinkin, kun hän ei itse voi olla paikalla tyttärestään huolehtimassa. Ruth oli totinen ja nyökkäili.

Mutta kun illalla olimme menossa nukkumaan, Ruth kietoi yhtäkkiä kätensä kaulaani ja kuiskasi tuskin kuuluvasti:

-Oletko sinä nyt minulle vähän kuin äiti?

Minä olen vain kymmenen vuotta Ruthia vanhempi ja tyttö tietää sen kyllä. Mutta joskus järki pitää sulkea komeroon, jotta sydämen haavat saisivat umpeutua. Niinpä minä puristin Ruthin lujasti syliini ja vastasi yhtä hiljaa:

-Jos sinä vain niin haluat.”


Lokakuun 2. päivänä
”Holhoojavaltakirjan tulo oli Ruthille aluksi shokki. Mutta päivien kuluessa hän on miettinyt asiaa, ja nyt tyttö tuntuu suorastaan puhjenneen kukkaan. Voin vain aavistaa, miten oman tilanteen epävarmuus, odotuksen ja toivon vaihtelu jatkuvaan pettymykseen, matkaanlähtö ja katumapäälle tulo ovat häntä rasittaneet.

Tähän asti Ruth on jollakin tavalla käyttäytynyt Koivurannassa kuin olisi vierailulla. Nyt hän on kotonaan: eilen löysin hänet sohvalta makaamasta Stuart kyljessään lukemassa kirjaa, ja aamiaisella hän keikutti tuoliaan tavalla, joka sai rouva Wallacen rypistämään kulmiaan.

Pieniä, pieniä asioita, joilla on suuri merkitys. Ruth hymyilee herkemmin, hän kestää Stuartin kiukuttelut ärähtämättä ja hoitaa tiskivuoronsa suorastaan hilpeästi. Sama helpotuksen tunne on meillä kaikilla: nyt uskallamme katsoa eteenpäin.

-Onko Ruth Tutun sisko? kysyi Stuart minulta eilen toiveikkaana.

Ja kun Ruth oli illalla mukanani ostoksilla, kuulin kauppias Armstrongin selittävän jollekulle, joka oli ilmeisesti kysynyt tytöstä: ’sehän on Flemingien Ruth’. Ruthkin kuuli sen, katsoi minuun ja hymyili.”


Lokakuun 14. päivänä
”Alkuvaikeuksiensa jälkeen Ruth on ollut Fort Williamissa hyvin pidetty ja suosittu, mutta en tiedä onko aivan sattumaa, että viime aikoina hän on liehunut seuraelämän pyörteissä vielä enemmän kuin aiemmin.

Ensinnäkin Josie MacGregor tuli pyytämään häntä pääosaan näytelmässä, jonka hän aikoo ohjata. Tarkoitus on koota siihen paikallisia nuoria ja osallistua harrastajateatterikilpailuun helmikuussa. Käsikirjoitus on uusi ja tuore, ja kyse on jo ’melkein aikuisten näytelmästä eikä mistään sadusta’, kuten Ruth riemuitsi.

Toiseksi Ruth sai postissa hyvin juhlallisen kermanvärisen kirjekuoren, jonka sisällä oli painettu kutsukortti tanssiohjelmineen. Neiti Barbara Cameron kutsui hänet kuusitoistavuotistanssiaisiinsa. (Ruth ja Bobby näkevät joka päivä, mutta ymmärsin kyllä, ettei näin tärkeää kutsua voinut mitenkään antaa käteen. Oli aivan oma hohtonsa siinä, että se tuli postissa.)

-Tanssiaisiin! puuskahti rouva Wallace. –Hehän ovat vasta lapsia!

-Ja höpsis, sanoin minä. -Äiti järjesti minulle tanssiaiset, kun täytin seitsemäntoista.

-Sehän on aivan eri asia, rouva Wallace mutisi.

Myönnettäköön, että Bobbyn kutsukortti sai minut nostalgian valtaan. Muistin sen kutsun, jonka olin saanut Chrissyn syntymäpäiväjuhliin vuosia sitten Edinburghissa — sinä iltana hänen vanhempi veljensä tuli kaupasta ylös tervehtimään meitä ja alkoi kutsua minua Sapphoksi.

Olin siis vähintäänkin yhtä tohkeissani kuin Ruth. Saimme kulutettua puoli päivää pohtimalla hänen vaatteitaan, vaikka tietenkin Ruth pukee omaksi syntymäpäiväkseen Alicelta saamansa kauniin puvun. Mutta minkä minun kaulakoruistani hän lainaisi, ja tarvitseeko hän käsilaukun?

Sitten yhtäkkiä Ruth, joka oli vasta alkanut tajuta mitä tuollainen kutsu merkitsi, vakavoitui.

-Betty, hän melkein kuiskasi. -Enhän minä osaa tanssia!

Olin järkyttynyt siitä, että olimme täysin laiminlyöneet tämän osan Ruthin kasvatuksesta. Olisihan minun pitänyt käsittää, ettei Ruth osaa tanssia, miten voisikaan? Weilsonin mökissä tai MacVuricheilla ei tanssiaskeleita tosiaankaan tarvittu, ja meillä Ruthin huvitukset ovat olleet vielä — no, lapsille sopivia.

Mutta nyt Ruth oli menossa ensimmäisiin vaan ei toivottavasti viimeisiin tanssiaisiinsa, enkä todellakaan aio sallia sitä, että hän kokisi missään suhteessa olevansa muita huonompi. Minä  opettelin tanssimaan kaksitoistavuotiaana Jamien ja Alex-serkun ehkä enemmän päättäväisellä kuin hienotunteisella johdolla, joten Ruthilla oli jo kiire.

Niin me käärimme pois eteisen maton, nostimme gramofonin jakkaralle ja aloitimme. Mutta vaikka olen harjoittanut opettajan ammattia joltisellakin menestyksellä, minun on myönnettävä, että tanssiaskeleita en osaa opettaa.

Meidän ei siis auttanut kuin odottaa iltaan ja pyytää Duncania apuun. Stuart istui yläkerran rapuilla ja nauroi ääneen, ja melkein nauroin minäkin Archie sylissäni nojatuolissa, jonka olin nostanut katsomoksi ovelle. Sekä opetettava että opettaja suhtautuivat tehtäväänsä niin vakavasti, että yhdistettynä levymusiikkiin ja tahdin laskemiseen siitä ei voinut olla huvittumatta.

Parin ensimmäisen illan jälkeen Duncan vielä valitti minulle, ettei tyttö ehtisi oppia ajoissa, mutta sitten tapahtui jotakin. Ruth itse käytti sanaa ’tanssin näytteleminen’. Hänhän liikkuu aina notkeasti ja sirosti pituudestaan huolimatta, ja jollakin tavalla hän oppi tekemään illuusion.

Jos tuijotan hänen jalkojaan, näen, etteivät askeleet mene aivan oikein, mutta jos katson vain yleisvaikutelmaa, voisin vannoa, että hän on täydellinen tanssija. Ruthin pää on pystyssä, vartalo taipuu viehkeästi, helma hulmahtaa juuri sopivasti. Eikä kukaan tuijottaisi hänen jalkojaan juhlailtana, sillä hän pitää kyllä siitä huolen, ettei astu kavaljeerinsa varpaille.

Niin Ruth valmistautui juhlaan tanssiaiskortteineen kaikkineen. Se pakattiin sievään pieneen laukkuun, jonka olin löytänyt kaupungilla käydessäni ja joka sopi täydellisesti yhteen puvun kanssa. Alice tuli pyynnöstäni tekemään hänelle kampauksen, ja olin siitä iloinen — tietysti Ruthin takia, mutta myös siksi, että kesän jälkeen olemme tavanneet vain harvakseltaan. Nytkään Alice ei tahtonut jäädä pidemmäksi aikaa saatuaan työnsä valmiiksi, vaikka pyysin.

Kun Duncan oli vienyt Ruthin viime lauantaina Cameroneille, minä vaeltelin edestakaisin kuin joku olisi ollut vakavasti sairaana. Muistan vielä liian hyvin, millaista tuon ikäisenä on mennä juhliin. Entä, jos Ruthia ei tanssitettaisi? Jos joku sanoisi jotakin ilkeää? Jos ei hänellä olisi hauskaa? Jos puvulle kaatuisi mehua?

-Miksi sinun pitää aina pelätä jotakin ikävää? Duncan kysyi lehtensä takaa. -Mikset voi ajatella, että Ruth on illan kaunotar, jonka seuraa kaikki hakevat ja jonka tanssiaiskortti on täynnä jo ennen kuin illallinen on tarjottu?

-Siksi, että… Huokasin vähän. -Ruth on Ruth.

Duncan ymmärsi. Ruth on tullut varjojen maasta ja kaipaa vähän muita enemmän auringon lämpöä puhjetakseen kukkaan. Minä kestin hyvin aikanaan naistenhuoneessa vaihdetut pienet piikit, mutta olinkin kasvanut aivan eri oloissa.

Kun Duncan kymmenen aikaan lähti hakemaan Ruthia kotiin, huomasin rukoilevani. En tiedä, onko väärin rukoilla nuoren tytön tanssiaisasiassa, kun Jumalalla on varmasti niin paljon oikeita ongelmia ratkottavana, mutta en voinut sille mitään.

Kuullessani moottoripyörän äänen sieppasin lähimmän lehden ja olin lukevinani sitä, niin ettei Ruthista suinkaan tuntuisi kuin painostaisin häntä kertomaan illastaan. Hautauduin lehteen niin tiukasti, että melkein pelästyin, kun raikkaalta syysilmalta ja kölninvedeltä tuoksuva hoikka olento kietoi kätensä kaulaani.

-Voi Betty! Minulla oli niin hauskaa! Katso! Ja samassa syliini pudotettiin täyteen kirjoitettu tanssiaiskortti. -Katso, minä en istunut yhtään tanssia! Ja ajattele, Annabel Coburn oli aivan varma, että Alistair Dunn tanssii kotiljongin hänen kanssaan, mutta voitko kuvitella, että Alistair halusi laittaa nimensä minun korttiini! Ja Annabel sanoi Caitlinille, että hän ei koskaan enää puhu minun kanssani sen tähden! Mutta minä söin Alistairin seurassa jäätelöä — ajattele, Fiona-täti oli tehnyt meille jäätelöä, kuin aikaihmisille — ja hän sanoi että ensi sunnuntaina tehdään huviretki, jolle minun pitää tulla hänen seuralaisenaan, mutta ajattele, että myös Ewan Irvine puhui huviretkestä kun me tanssimme, ja hän haluaisi että tulisin hänen seuralaisenaan…

En muista enää puoliakaan kaikesta siitä, mitä Ruthin suusta pulppusi sinä aikana, joka kului maidon ja voileipien nauttimiseen, riisuutumiseen ja vuoteeseen menoon. Oikeastaan oli hullua käskeä tyttö sänkyyn, koska tiesin, ettei hän saisi nukutuksi. Niinpä istuin vähän aikaa hänen luonaan kuuntelemassa illan tapahtumia ja annoin sitten luvan lukea vuoteessa.

Kun itse ryömin peiton alle yhtä uupuneena ja onnellisena kuin jos olisin ollut juhlissa mukana, en voinut kylliksi kiittää. Ehkä on niin, että Ruth on laivamatkansa jälkeen yhä pienimuotoinen kuuluisuus ja siksi suosittu — mutta ehkä ihme on tapahtunut ja nämä alistairit ja ewanit ovat todella oppineet näkemään, millainen kaunotar meidän Ruthimme on vaatimattoman ulkokuorensa alla.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti