torstai 17. huhtikuuta 2014

50. luku: Auringon jäähyväiset

 
Seuraavana sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen Ruth lähti huviretkelleen. Häntä tuli hakemaan komea ruskeatukkainen poika, jonka Duncan otti kuulusteluun verannalla, mutta joka punasteli ja pyöritteli lakkia käsissään juuri niin ujosti, että hänet katsottiin turvalliseksi seuralaiseksi.

-Hyvä ystävä, Betty sanoi nauraen, kun nuoret olivat kadonneet eväskori mukanaan. –Kuka nyt on pahempi kuin Isoäiti oli!

-Ruth on meidän vastuullamme, Duncan muistutti. -Mistä minä tiedän, millaisia huligaaneja tässä kaupungissa on.

-Tunnethan sinä Alistairin äidin — hän tuskin osaa edes tavata huligaani-sanaa, Betty tirskahti.

Lokakuun sunnuntai oli tavattoman kaunis ja lämmin, täydellinen huviretkipäiväksi. Niinpä myös muu Koivurannan väki päätti pakata lounaan mukaan ja lähteä ulos. Archie makaili tyytyväisenä vaunuissa, Duncan kantoi eväskoria ja vapaapäivästä nauttiva Jennie juoksi Stuartin kanssa edeltä etsimään rannasta jännittävän muotoisia kiviä, sopivan koukkuisia oksia ja muuta pienen pojan aarrearkkuun sopivaa.

-Minä en tiedä kuvittelinko, Duncan sanoi matalasti, kun Jennie ja Stuart olivat saaneet heihin niin pitkän etumatkan, etteivät varmasti voineet kuulla, -mutta Keith Murray ei suorastaan karttanut Jennien seuraa Effien hautajaisissa.

Betty nyökkäsi. Hän oli huomannut saman.

-Minä en käsitä, miksei Keith yksinkertaisesti tee asialle jotakin! hän mutisi. -Myra aavistaa, hän piikitteli Jennietä joka käänteessä. Jos Keithissä olisi yhtään miestä, hän ei sallisi sellaista.

-Neiti Knoxin tuntien ihmettelen, ettei hän ole jo kiristänyt Keithiä kihloihin kanssaan.

-Minä luulen, että hän pitää Keithiä vain hätävarana. Betty rypisti kulmiaan. -En jaksa uskoa, että Myra tyytyisi lopultakaan elämään tavallisen maanviljelijän vaimona. Jos Knoxeilla olisi varaa, hän olisi varmaan kerjännyt isältään luvan lähteä Edinburghiin tai Glasgow’hun tai mihin tahansa paremmille apajille.

-No no, sanoi Duncan nuhdellen. -Nyt on sentään sunnuntai.

Betty kohautti olkapäitään ja kumartui korjaamaan Archien peittoa vaunuissa. Myra Knox sai hänet aina tekemään syntiä.

-Sitä paitsi, Duncan jatkoi, -oletko sinä niin varma, että Jennie lopuksikaan haluaisi toisenlaista elämää? Hän on tehnyt kovasti töitä päästäkseen hoitajattareksi. Fergusin mukaan potilaat pitävät hänestä, ja jopa osastonhoitajatar — josta tohtorimme käyttää takanapäin arvostavaa nimitystä ”vanha kotka” — on kuulemma maininnut nähneensä huonompiakin vastavalmistuneita.

Betty tirskahti.

-Kyllä minä tiedän, että Jennie rakastaa työtään, hän sanoi sitten vakavoituen. -Toivoisin vain… että hän olisi onnellinen.

-Onko hän sanonut olevansa onneton?

-Nyt sinä vääntelet minun sanojani! Betty mutristi suutaan. -Hän ei ole aina nuori, Duncan. Haluaisin, ettei hänen tarvitsisi olla yksin sitten, kun hänestä ei ole enää työhön.

-Et sinä voi vedota tuollaiseen. Yhtä hyvin voisit murehtia sitä, että Alice on yksin.

-Sitähän minä murehdinkin, Betty mutisi. -Eikö ole hullua, että meidän yhteiskuntaluokkamme naiset joutuvat vihkimisen jälkeen luopumaan omasta elämästään!

-Sinä olet selvästikin lukenut taas Mallyn artikkeleita Nykyajan naisesta, Duncan virnisti. -Muistaakseni en ole koskaan kieltänyt sinua tekemästä työtä.

-Se on eri asia. Minä kirjoitan kotona. Antaisitko sinä minun käydä opettamassa?

-Kävithän sinä opettamassa sen jälkeen, kun menimme naimisiin.

-Mutta silloin meillä ei ollut lapsia.

Duncan puisti päätään toivottomana.

-Minkä kuulustelijan Salainen palvelu sinussa menettääkään! Puhuttaisit vakoojat pussiin alta aikayksikön. Ei, jos Stu ja Arch eivät joutuisi laiminlyödyiksi, mitä tuskin rouva Wallacen hoivassa tapahtuisi, niin minä en näe syytä sille, miksi et voisi yhä opettaa. Sitäkö sinä haluat?

Kysymys tuli jo vakavampaan sävyyn, ja Betty puri huultaan.

-En minä tiedä, hän lopulta sanoi. -Jos se olisi tarpeen — jos rahatilanne niin vaatisi — mutta voin tunnustaa, ettei se työ koskaan ollut minulle kutsumus. Ei sillä tavalla kuin kirjoittaminen.

-Onko sinulla sitten jotakin valittamista elämässäsi?

-Taas sinä vääntelet! Betty puuskahti. -En minä ole valittanut sanallakaan! Minä vain mietin, olisiko mahdollista, että Jennie voisi olla täydellisen onnellinen: saada sekä perheen että työn.

-Kaikki on mahdollista, Duncan sanoi lempeästi. -Mutta anna silti Jennien päättää itse omasta elämästään — ja Keithin, jos hänessä on lopulta miestä sellaisia päätöksiä tekemään.

He söivät lounaan järven rannassa. Duncan veisti Stuartille kaarnaveneen, jonka seikkailuja poika jaksoi seurata herkeämättä aina siihen asti, ettei enää voinut erottaa alusta edes pienenä pisteenä järvenselältä. Jennie nukahti auringonpaisteeseen heinämättäälle ja Betty löysi Archielle muutamia myöhäisiä kukkasia ihmeteltäväksi.

Paluumatkalla Jennie otti keventyneen eväskorin ja Duncan kantoi Stuartia, joka oli nukahtanut kaiken kokemansa jännittävän jälkeen. Kotipihassa koivujen lehdet kimalsivat kultaisina, mutta ilmassa oli pieni kirpeä värähdys, joka kertoi auringonpaisteen olevan sittenkin jo hyvästelemässä ystäviään.

Kun lapset oli laitettu päiväunille, Jennie vetäytyi huoneeseensa kirjoittamaan kirjeitä. Betty asettui verannan korituoliin käymään läpi oma postiaan ja Duncan toi mukanaan pinon kustantajien lähettämiä uusien kirjojen mallikappaleita, joista aikoi tehdä tilauslistan seuraavaksi aamuksi. Kiitos kameran, hänen ei tarvinnut enää peruuttaa tilauksiaan.

-Täydellinen päivä, Betty huokasi, kun he olivat istuneet kumpikin hetken hiljaa omissa puuhissaan. -Toivottavasti Ruthilla on yhtä hauskaa.

-Lopeta, sanoi Duncan. -Hänellä on hauskaa.

Betty naurahti ja kääri kokoon Isoäidin kirjeen. Itse asiassa kyseisessä kirjeessä ei ollut mitään, mikä olisi saanut hänet hymyilemään: vaikka Isoäiti antoi ymmärtää olevansa noin kaksikymmenvuotiaan kuntoinen, oudon vapisevaksi muuttunut käsiala ja tiettyjen asioiden näkyminen ennemmin rivien välissä kuin riveillä kertoi toista.

Äkkiä jostakin kuului vaimea rysähdys. Betty hyppäsi jo pystyyn ajatellen, että Stuart oli pudonnut rappusissa, kun tajusi äänen kuuluneen naapurista. Ei Gordonin talosta, vaan Smitheiltä.

-Voi ei, häneltä pääsi. -Voi Duncan, ei kai taas — mitä me teemme!

Duncan ei ehtinyt vastata, kun he kuulivat toisen äänen, senkin vaimeana mutta silti aivan liian selkeänä.

-Mene sisään, Duncan sanoi ja löi kirjansa kiinni. -Minä menen käymään Smitheillä.

-Duncan, älä, jokuhan ampui siellä!

-Juuri siksi. Mene sisään ja pysy poissa ikkunoista. Duncan työnsi hänet eteisen puolelle.

Jälkimmäistä määräystä Betty ei aikonutkaan totella. Koivurannassa ei ollut ikkunaa suoraan Smithin taloon päin, mutta hän asettui olohuoneen ikkunan ääreen, josta näki jollakin tavoin naapurien etuovelle.

-Mikä nyt on? kysyi Jennie, joka oli tullut alas keittääkseen teetä.

-Minä en tiedä, Betty mutisi. -Naapurista kuului… jotakin.

-Jotakin?

-Laukaus. Duncan lähti sinne.

Jennie veti syvään henkeä ja Betty mietti äkkiä, tiesikö tämä kenties päivystyspoliklinikkavuoroiltaan vielä enemmän Smithien elämästä kuin hän.

-Pitääkö meidän soittaa poliisille? Jennie kysyi hiljaa ja käpertyi toiseen nojatuoliin.

-Emme me tee mitään, ennen kuin Duncan palaa, Betty vastasi. Samalla hän soimasi itseään. Miksi hän ei ollut tehnyt jotakin aiemmin? Puhunut edes pastori Morrisonin kanssa, ellei voinut uskoa saavansa poliisiasemalta Mary Smithille apua? Mutta olihan Marykin puhunut pastorille, eikä tämä ollut ymmärtänyt…

Betty ei osannut arvioida, kauanko he olivat kurkistelleet valoverhon raosta, kun kadulta alkoi kuulua hevosten ravia. Se oli poliisivaunu, josta purkautui Smithin talon kohdalla useampia miehiä. Valoverhot heiluivat nyt lähes kaikissa ikkunoissa kadun varrella: Fort Williamin sunnuntai-iltapäivän rauhaan oli tullut uusi käänne.

Aikaa kului taas, ketään ei näkynyt. Sitten kuului uudestaan kavioiden ääntä, mutta näillä vaunuilla ei ollut enää kiire mihinkään. Ruumisvaunut pysähtyivät poliisihevosten taakse.

-Hyvä Jumala, Betty sopersi. -Voi hyvä Jumala, ei…

Jennie hypähti ylös ja kietoi kätensä hänen ympärilleen.

-Se on minun syyni, Betty kuiskasi. -Minun syyni! Minä tiesin, että Marylle käy vielä pahasti! Miksen minä tehnyt jotakin!

-Tiesimmehän mekin sairaalassa, Jennie sanoi hiljaa. -Nyt kai sen voin kertoa… Mutta mitä mekään olisimme voineet tehdä? Ei rouva Smithillä ollut mitään paikkaa mihin lähteä, ja konstaapelilla olisi ollut oikeus vaatia lapset itselleen…

Samassa Betty näki varjon liikahtavan ja tajusi, että Smithien talon ovi avautui. Ensin ulos tuli hautausurakoitsija Kelly apulaisensa kanssa kantaen paareja.

-Herranen aika, Jennie sanoi, -eihän tuo voi olla…

Ei, paareilla makaava peitelty ruumis oli liian kookas ollakseen Mary Smith. Se oli miehen ruumis. Mary Smithiä sen sijaan kaksi poliisia saattoi käsiraudoissa sisälle poliisivaunuun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti