perjantai 18. huhtikuuta 2014

51. luku: Sormenjäljet

 
”Älä ajattele minusta pahaa.” Bettystä tuntui, kuin Mary Smith olisi seissyt hänen vieressään sanomassa nuo sanat. Oliko Mary suunnitellut tätä jo kesällä? Tuntui kuin keuhkot olisivat olleet täynnä sementtiä, hän haukkoi henkeään hukkuvan tavoin.

-Shh, Jennie rauhoitteli, -hengitä syvään, kas noin, ja nyt ulos… Betty kulta, rauhoitu, sinun täytyy rauhoittua.

Samassa eräs poliiseista kulki ikkunan ohi Duncanin ja Smithin lasten kanssa. Duncan näki heidät valoverhon läpi ja viittasi myymälän ovelle.

Betty kompuroi pystyyn ja juoksi avaamaan kaupan ovea, vaikka hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän tahtonut saada lukkoa auki.

-Minun pitää mennä käymään poliisiasemalla, Duncan sanoi. -On… on tapahtunut hyvin ikäviä asioita. Victoria ja Hamilton tulevat meille nyt vähäksi aikaa.

-Miksi… miksi sinun pitää… Betty änkytti. Eivät kai poliisit kuvitelleet, että Duncan oli sekaantunut tähän jotenkin?

-Kas niin, sanoi Jennie lempeästi Smithin lapsille. -Tulkaahan, mennään sisälle. Odota vähän, Duncan, niin minä tuon sinun hattusi ja takkisi.

-Älkää pelästykö, rouva. Herra Fleming tuli ensimmäisenä paikalle, ja me tarvitsemme häneltä vain lausunnon, sanoi poliisimies, jonka Betty nyt vasta tunnisti.

Konstaapeli Lowry oli sellainen perinteinen ystävällinen pikkukaupungin poliisi, johon lapset luottivat ja vanhukset turvautuivat, joka kiipesi hakemaan kissanpentuja puusta ja selvitteli puhumalla pubin tappelut. Hänen ilmeestään näki, että hän olisi tällä hetkellä ollut tuhannesti mieluummin missä tahansa noista tehtävistä kuin tässä tilanteessa.

-Minä tulen kotiin heti kun voin, Duncan sanoi. -Anteeksi että sysään lapset tänne, mutta heillä ei ole muutakaan paikkaa. Kiitos, Jennie. Hän otti päällysvaatteensa, suuteli nopeasti Bettyä ja meni.

Victoria ja Hamilton istuivat keittiön pöydän ääressä ja katselivat käsiään. Victoriassa oli vielä paljon pikkutyttöä, hän oli itkettynyt ja säpsähti jokaista kolahdusta. Mutta Hamilton ei ollut enää se pieni poika, joka oli yhden kesän saanut nauttia vapautta Duncanin kauppa-apulaisena. Hän oli jo viidentoista, hontelo näppyläkasvoinen nuorukaisenalku, jossa oli jotakin uhmaavaa — jotakin samaa kuin isässään, eikä Betty ollut aivan varma, oliko se hyvä asia.

-Nyt keitetään teetä, sanoi Jennie reippaasti. -Muistanko oikein, Betty, että paahtopaistia jäi yli lounaalta? Minä pyöräytän muutaman oikein hyvän voileivän.

Betty nyökkäsi vaisusti. Hilpeästä lounasretkestä tuntui kuluneen ihmisikä.

-Äiti… äiti vietiin… Victoria yhtäkkiä sopersi kyyneleet silmissä. -Vaikka… Hän vilkaisi veljeensä.

-Ole hiljaa, Hamilton ärähti. -Muista mitä äiti sanoi. Sitten hän katsoi Bettyyn omituisen tyhjin silmin. -Anteeksi tämä vaiva.

Lapsiparat. Betty tajusi, että hänen oli pakko ryhdistäytyä. Onneksi Ystävä tuli samassa venytellen päiväuniltaan Ruthin vuoteelta — seikka, jota rouva Wallace nykyään katsoi melkoisesti sormiensa läpi — ja hän nosti kissan syliinsä.

-Pidätkö sinä eläimistä, Victoria? Betty kysyi. -Tämä on Ystävä, se tutustuu mielellään meidän vieraisiimme. Haluatko sinä silittää sitä? Se ei raavi.

Victoria ojensi arastellen kätensä, mutta Ystävä tiesi tapansa mukaan, että sitä tarvittiin. Se suorastaan loikkasi Bettyn sylistä tytön syliin, nuolaisi tämän kättä, käpertyi kerälle ja nosti päätään osoittaen, että odotti hellittelyjä.

-Voi, sanoi Victoria, ja silmänräpäyksen ajan hänen kasvoillaan näkyi ilo. -Minä olen aina halunnut kissan! Hän silitti varovasti Ystävän silkkistä päätä, ja kissa aloitti kaikuvan kehräyksen.

-Äiti! kuului samassa rappusten yläpäästä.

-Minä menen hakemaan lapset, Betty sanoi Jennielle, vaikka oli toivonut näiden nukkuvan tällä kerralla päiväunia vähän pidempään.

Stuartia oli ankarasti kielletty kulkemasta portaissa yksikseen, joten hän istui kuuliaisesti ylimmällä rapulla ja odotti, että äiti tuli häntä noutamaan.

-Arrikin heräsi, hän ilmoitti.

Kun Betty toi molemmat pojat alakertaan, Jennien vesikattila kiehui ja hän mittasi parhaillaan teelehtiä kannuun rupatellen kotoisasti, kuin olisi ollut aivan tavallista, että Smithin lapset istuivat heidän keittiössään. Betty seisoi hetken ovella Archie sylissään ja katseli sisartaan ihaillen. Miten ujosta ja arasta tytöstä saattoi tulla vastuun edessä noin taitava!

-Kas niin, Stuart, hän sitten sanoi, -Victoria ja Hamilton naapurista ovat tulleet meillä käymään. Sanohan päivää.

Hän vapisi ajatellessaan, että Stuart oli saattanut kuulla joskus joitakin hänen kommenttejaan Smitheistä ja voisi aivan hyvin laukaista tietämyksensä esiin nyt. Mutta Stuart oli päiväunien jälkeen yleensä hyvällä tuulella ja hänestä oli vain kauhean hauskaa, että oli tullut vieraita.

-Ystävä osaa leikkiä pallolla, hän ilmoitti Victorialle iloisesti nähdessään, että tämä silitti kissaa ja oli siis katsottava ihmiskunnan luotettavaan osaan kuuluvaksi. -Tule katsomaan!

Victoria vilkaisi veljeensä kuin lupaa pyytäen, ja kun Hamilton nyökkäsi, nousi Ystävä sylissään ja seurasi Stuartia olohuoneeseen.

-Siunattu lapsi, mutisi Jennie niin, että vain Betty kuuli.

Hamilton jäi istumaan pöydän ääreen yksin ja katseli ikkunasta tutkimaton ilme kasvoillaan. Betty tajusi, että hänen olisi pitänyt osata sanoa jotakin, aloittaa keskustelu vaikka kuinka arkisista asioista saadakseen poika puhumaan ja helpottaakseen tämän oloa, mutta tämä hetki oli niitä, jolloin hän ei osannut sanoa mitään.

-Betty, mene syöttämään Archie, Jennie sanoi lempeästi. -Hamilton, sinä varmaan autat minua voileipien teossa? Kiitos, niin arvelinkin.

Betty tunsi itsensä rintamakarkuriksi, mutta oli harvoin ollut niin kiitollinen siitä, että sai paeta paikalta.

Iltapäivä oli pitkä. Ellei Stuart olisi käyttänyt täysin estoitta hyväkseen uutta leikkitoveriaan ja Ystävä saanut tempuillaan jopa Hamiltonin suupielet välillä värähtämään, se olisi ollut sietämätön. Myös Archie tuntui tajuavan saaneensa yleisöä ja esitteli lattialle levitetyllä huovalla taitojaan reippaasta potkimisesta äänekkääseen keskusteluun. Jennien rauhallisuus oli täysin uskottavaa, mutta sukankudin, jonka hän oli sunnuntaipäivästä huolimatta ottanut käsiinsä, paljasti hänen olevan hermostunut.

Ruth tuli kotiin auringon viimeisten säteiden kirkastaessa maisemaa. Hänen poskensa punottivat, eväskori oli keventynyt ja hän oli selvästi halkeamaisillaan luottamuksellisista tarinoista. Nähdessään olohuoneessa kyyhöttävät Smithin lapset hänen silmänsä laajenivat lautasen kokoisiksi.

-On tapahtunut onnettomuus, Jennie sanoi, ennen kuin Ruth ehti kysyä mitään. -Victoria ja Hamilton ovat meillä vähän aikaa. Haluatko sinä teetä?

-Ei kiitos, me keitimme teetä nummilla, Bobby oli saanut priimuskeittimen lainaan, Ruth mutisi hämmentyneenä.

-Toivottavasti ette sytyttäneet kanervikkopaloa, Jennie huomautti arkisesti.

-Minä tulen auttamaan sinua korin tyhjentämisessä, Betty sanoi ja vei Ruthin keittiöön. Siellä hän kertoi kuiskaten tytölle päivän tapahtumat.

Ruth putosi istumaan puulaatikolle.

-Murha? hän sopersi, eikä Betty ollut aivan varma, oliko tytön ensimmäinen ajatus kauhu vai lapsellinen mielenkiinto.

-Tämä ei ole mikään salapoliisiromaani, Betty muistutti ankarasti, ja Ruth puri huultaan.

-En minä sitä, hän mutisi. -Victoria ja Hamilton raukat! Voi Betty, miten… miksi… Kyyneleet tulvivat tytön silmiin. -Minulla oli niin hauskaa tänään, ja sillä aikaa… Betty, miksi Jumala sallii, että toisilla…

-Shh, sanoi Betty ja veti Ruthin hetkeksi itseään vasten. -Emme me Jumalaa saa syyttää ihmisten pahoista teoista.

Samassa ovi kolahti. Duncan tuli kotiin, mutta ei yksin. Konstaapeli Lowry näytti, jos mahdollista, vieläkin kiusaantuneemmalta kuin päivällä.

-Anteeksi, rouva Fleming, hän mutisi. -Minun on vietävä Hamilton.

Olohuoneesta kuului Victorian parahdus, mutta Hamilton nousi rauhallisesti tuolistaan.

-Niin varmaankin, hän sanoi. Sitten hän kumartui suutelemaan sisartaan, joka istui lattialla pikkupoikien ja kissan seurassa. -Sinun pitää olla nyt reipas, Vicky. Ymmärrätkö? Joku pitää kyllä sinusta huolta.

-Tietysti me pidämme hänestä huolta, Ruth huudahti yhtäkkiä, juoksi Victorian luo ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. -Kaikki kääntyy vielä hyväksi, saat nähdä!

Victorian ilme paljasti, ettei hän uskonut tällä hetkellä mihinkään hyvään, hän painautui Ruthin syliin ja alkoi itkeä.

-No niin, mennään. Konstaapeli Lowry irrotti vyöstään jotakin metallinväristä.

-Onko tuo nyt tarpeen? Duncan kysyi.

-Päällikön määräys. Lowry napsautti käsiraudat Hamiltonin ranteisiin. -Pidätän teidät epäiltynä konstaapeli Andrew Smithin murhasta.

Hamilton puri huultaan ja nyökkäsi. Sitten hän katsoi Bettyyn ja Jennieen.

-Minä… minä en ole tällainen raukka, hän sanoi käheästi. -Minä halusin tunnustaa heti, mutta äiti… äiti käski… Hän sekosi sanoissaan, mutisi ”kiitos” ja lähti konstaapelin edellä ulos.

Koivurannassa oli hetken niin hiljaista, että kun olohuoneen kello alkoi lyödä, Archie pelästyi ja parahti itkemään. Betty sieppasi hänet syliinsä ja puristi lapsen lämmintä, pehmeää vartaloa kuin peläten, että joku tulisi ja veisi seuraavaksi tämän.

-Minulla on asiaa, Bet, Duncan sanoi hiljaa ja avasi oven kaupan takahuoneeseen.

Betty seurasi häntä täysin tahdottomana. Hän tiesi saavansa nyt kuulla lisää, mutta ei ollut enää ollenkaan varma, tahtoiko. Istuessaan Archie sylissään jakkaralle kirjoituspöydän ääreen hän tuijotti lattiassa olevaa mustetahraa, jota ei ollut saatu pestyksi pois Stuartin tempauksen jäljiltä. Äkkiä hän tajusi miettivänsä, millaisia tahroja Smithien talossa nyt oli.

-Minä en tiedä, mitä olisi tapahtunut, ellen olisi mennyt Smitheille, aloitti Duncan, joka oli istuutunut hyllyjä vasten nojaaville tikapuille. -En tiedä, olisivatko he yrittäneet… selviytyä tapahtumasta ilman poliisia… mutta minä menin. Takaovi oli auki, ja keittiössä…

Hän oli hetken hiljaa aivan kuin miettien, miten asian sanoisi.

-Siellä oli melkoinen sotku. Heillä on keittiössä iso hylly, jossa on astioita…

-Minä tiedän, Betty mutisi. -Olen käynyt siellä.

-Ilmeisesti rouva Smith oli heitetty hyllyä vasten, sillä hänellä oli haavoja ja lattia oli täynnä sirpaleita. Sen rysähdyksen me kuulimme ensin. Duncan haki taas sanoja. -He kaikki olivat keittiössä. Konstaapeli makasi maassa… Rouva Smithillä oli vielä melkein savuava ase kädessään, Hamilton oli hänen vieressään ja Victoria lyyhistyneenä nurkkaan. Kun rouva Smith näki minut, hän… hän sanoi heti: ”Minä sen tein. Soittakaa poliisi.” Ja minä soitin.

Betty vingahti.

-Hamilton? hän kuiskasi rukoilevasti. Oli kyllin kauheaa ajatella, että Mary Smith olisi ampunut miehensä, mutta vielä kauheampi oli toinen vaihtoehto.

-Minä en ole mikään salapoliisi, Duncan sanoi käheästi, -mutta ehdin jo ihmetellä, miten… miten rouva Smith oli ehtinyt lyönnin jälkeen hakea aseen — se oli konstaapelin virka-ase ja todennäköisesti sitä säilytettiin lukkojen takana. Jos ase olisi ollut hänellä, kun konstaapeli löi, tämä olisi tietysti ensiksi vääntänyt sen hänen kädestään.

Bettyn huulet alkoivat vapista. Hän toivoi, ettei Duncan olisi ollut noin yksityiskohtainen.

-Poliisit ottivat sormenjäljet meiltä kaikilta, ennen kuin veivät rouva Smithin, Duncan jatkoi. -Sillä aikaa poliisiasemalla, kun häntä kuulusteltiin ja minä annoin omaa lausuntoani, sormenjäljet tutkittiin aseesta. Konstaapeli oli ilmeisesti juuri puhdistanut sen, sillä Lowryn mukaan hänen sormenjälkiään ei juuri löytynyt.

-Vaan? Betty kuiskasi.

-Rouva Smithin sormenjäljet kahvasta… Hamiltonin sekä kahvasta että… liipasimesta.

Betty sulki silmänsä, mutta kyyneleet alkoivat vuotaa silti. Hän painoi kasvonsa Archien untuvaisiin hiuksiin ja tajusi äkkiä toivovansa, että saisi pyörtyä nyt ja päästä pois kuulemasta tällaisia asioita.

-Ne pitävät varmaan molempia asemalla yön yli, jotta asia varmistuu, Duncan lopetti ja nousi. -Mutta Hamiltonhan jo tunnusti.

-Mary pelkäsi tätä, Betty kuiskasi. -Hän pelkäsi, että Hamilton alkaa puolustaa häntä… Voi Duncan, mitä ne tekevät hänelle? Hän on vasta viidentoista! Ei kai viisitoistavuotiaita poikia… Ei kai… vaikka se olisi kuinka murha!

-En minä tiedä. Isäsi tietää paremmin. Duncan puisti hiljaa päätään. -Olettaisin, että valamiehistö katsoo Hamiltonin nuoruutta… Toisaalta poliisin surmaaminen on aina vakava rikos. Enkä minä edes tiedä, mitä laki sanoo isänmurhasta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti