sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

53. luku: Oikeudenkäynti

 
Sen jälkeen, kun konstaapeli Smithin kuolemansyyntutkimus oli pidetty ja sen tulos julkistettu — ampumalla tapahtunut murha, jonka oli tunnustanut hänen oma poikansa — pysyi tapaus kaupungin, kreivikunnan ja osittain koko maan puheenaiheena pitkään. Toimittajien vyöry purkautui junasta, eikä Smithien kotikadulla voinut kävellä törmäämättä uteliaisiin sanomalehtimiehiin.

Kun sitten jostakin levisi tieto, että naapurissa asuva Duncan Fleming oli ollut ensimmäisenä paikalla, kirjakaupassa oli välillä samanlainen tungos kuin Titanicin tuhon jälkeen.

Toimittajat vetivät vesiperän, sillä Duncan kehotti heitä kääntymään poliisin puoleen: hänellä ei ollut oikeutta kertoa mitään yksityiskohtia. Se ei estänyt näitä kirjoittamasta omia arveluitaan niin uskottavasti, että puoli Skotlantia kuvitteli Duncanin vääntäneen savuavan aseen rouva Smithin kädestä, koska tämä oli aikonut ampua hänetkin, ja toinen puoli uskoi kirjailijatar Beatrice Stewartin julkaisevan seuraavaksi salapoliisiromaanin, jossa murhaajaksi paljastuisi viisitoistavuotias koulupoika.

Kun toimittajille seuraavaksi paljastui, että kauppias Fleming harjoitti myös valokuvaustoimintaa, he koettivat kaikin keinoin selvittää, löytyisikö tämän arkistoista kuvaa edes jostakusta Smithin perheen jäsenestä. Betty oli syvästi kiitollinen siitä, että ainoa Smithin lapsista otettu valokuva oli näiden äidin hallussa. Sen negatiivin Duncan poltti kirjakaupan hiilikamiinassa.

-Tilanne helpottaa sitten, kun oikeudenkäynti on ohi, Duncan koetti lohduttaa Bettyä. Vaikka syyspäivät olivat jatkuneet kauniina, tämä ei ollut tohtinut laittaa Archieta ulos nukkumaan, koska pelkäsi toimittajia. -Uudet uutiset tulevat ja tämä unohtuu vähitellen.

Viimeiseen asti Betty sekä pelkäsi että odotti saavansa kutsun todistajaksi. Hän olisi halunnut kertoa valamiehistölle kaiken, mitä tiesi Smithien perhe-elämästä, ja siten pehmentää näiden suhtautumista Hamiltoniin. Toisaalta hän oli lopulta syvästi helpottunut kuullessaan, että todistajahaasteet oli jo lähetetty. Hän ei sellaista saanut, mutta sen sijaan kyllä Fergus MacDonald, joka oli hoitanut useampaan otteeseen rouva Smithin vammoja sairaalassa.

-Rouvan papereissa tosin lukee, että hän oli kaatunut portaissa tai liukastunut kylpyhuoneessa saippuaan, Jennie mutisi Bettylle. -Sinä et muuten sitten kuullut tätä minulta. Mutta jos syyttäjä on oikein ilkeä, hän vetoaa tuohon. Maryn olisi pitänyt avata suunsa.

-Hän yritti, Betty vastasi. -Onneksi puolustus on kuulemma kutsunut pastori Morrisonin todistamaan. Mary koetti puhua hänelle.

Oikeudenkäynti alkoi joulukuun puolivälissä, ja toimittajien tulva siirtyi kaupungintalolle. Betty oli iloinen siitä, että oikeutta käytiin suljetuin ovin, joten hänen ei tarvinnut edes miettiä, mennäkö paikalle. Hän ei ollut varma, olisiko kestänyt kuunnella kaikkea, tuomiosta puhumattakaan. Olisi liikaa, jos Mary kaiken tämän jälkeen menettäisi vielä poikansakin!

Sinä päivänä, jolloin tuomio piti julistaa, Duncan liittyi yhä kasvavaan ihmismassaan kaupungintalolla. Ruth hoiti kauppaa, vaikka siellä olikin niin hiljaista, että myymälän olisi voinut hyvin sulkea. Betty käveli edestakaisin olohuoneessa ja rukoili niin hartaasti, että hänestä tuntui, kuin hän olisi Jaakobin lailla pitänyt kiinni enkelistä kieltäytyen päästämästä irti, ennen kuin saisi siunauksen. Rouva Wallace kutoi Stuartille villatakkia, mutta hänen huulensa toistivat samalla äänettömiä pyyntöjä. Jennie oli sairaalassa, vaikka myöhemmin sanoi, että oli tuskin kyennyt edes sijaamaan vuoteita hermostukseltaan.

Kun kaupan etuovi sinkoutui auki sellaisella voimalla, että sen lasiruutu tärähti, ja Duncan syöksähti sisään juostuaan kotiin kaupungintalolta, koko talo meni sekaisin. Rouva Wallace heitti kutimensa melkein takkatuleen kiiruhtaessaan pystyyn, Betty ryntäsi varastohuoneen läpi Archie toisessa kainalossa ja Stuartia kädestä retuuttaen, ja Ruth hyppi tasajalkaa pelkästä kauhusta.

-Kasvatuslaitokseen, Duncan läähätti ja nojasi polviinsa. -Kasvatuslaitokseen täysi-ikäisyyteen asti.

-Mitä? Betty äännähti ja puristi Stuartia kädestä niin, että poika rimpuili itseään irti.

Duncan viittasi kädellään osoittaakseen, että puhuisi heti enemmän kun pystyisi. Lopulta hän suoristautui yhä vielä puuskuttaen.

-Puolustusasianajaja oli kuulemma todella taitava, hän huohotti. -Ja Fergusin ja pastori Morrisonin todistukset auttoivat taatusti. Juorutaan, että Morrison oli ollut vähällä haluta itse syytettyjen penkille, kun ei ollut ottanut Maryn hätähuutoa todesta… Valamiehistö perusteli päätöstään sillä, että Hamilton oli lapsesta saakka joutunut kokemaan asioita, joista tuon ikäisen pojan ei pitäisi tietää vielä mitään, ja että kyseessä oli itsepuolustus ja hätävarjelun liioittelu.

-Ei siis pahinta? Betty kuiskasi.

Duncan puisti päätään, ja hänen harmaat silmänsä loistivat.

-Ei hirsipuuhun, ei vankilaan — vaan kasvatuslaitokseen kuudeksi vuodeksi. En minä sitä sano, että sekään olisi helppo paikka, mutta…

Kukaan ei enää kuunnellut häntä. Betty roikkui rouva Wallacen kaulassa ja itki, ja Ruth tanssi Archie käsivarsillaan ympäri myymälää Stuartin loikkiessa hänen ympärillään käsittämättä mitä tapahtui, mutta iloiten yleisestä metelistä monien kummallisen hiljaisten viikkojen jälkeen.

-Tämän enempää minä en tiedä, mutta huomenna on lehdessä ehkä jotakin tarkempaa, Duncan sanoi ja romahti istumaan jakkaralle tiskin taakse.

Kun lapset sinä iltana nukkuivat, Betty kietoi huivin harteilleen ja pujahti portista rantatielle ja Smithien puutarhaan. Toimittajajoukko oli sulanut kuin voi auringossa, nämä istuivat parhaillaan majapaikoissaan soittamassa tai sähköttämässä toimituksiinsa tai hakkaamassa matkakirjoituskoneitaan.

Hän koputti takaoveen niin hiljaa, että epäili, kuulisiko Mary edes. Mutta verho heilahti melkein heti, ja ovi avautui.

-Minun piti tulla, Betty mutisi. -Voi Mary!

He syleilivät toisiaan lujasti. Betty tunsi, että Maryn koko olemus oli muuttunut: hän oli vahvempi, reippaampi, jopa kauniimpi kuin aiemmin.

-Tule sisään, minä laitan teetä, Mary mutisi ja pyyhki silmiään.

Talossa oli kaikki kuin ennenkin, paitsi että keittiöstä puuttui yksi matto. Betty ei tahtonut ajatella, miksi se oli jouduttu hävittämään. Samoin suuri hyllykkö ikkunoiden välissä näytti tyhjältä.

Victoria istui keittiön pöydän ääressä ja luki läksyjään. Hän väläytti Bettylle hymyn, joka oli harvinaisuudessaan ihmeen kirkas.

-Kuusi vuotta kuluu nopeasti, Mary sanoi melkein rupattelevaan äänensävyn kattaessaan pöytää. -Hamilton on vahva, hän selviytyy kyllä.

Betty nyökkäsi. Jokin talon ilmapiirissä sai hänet värisemään. Ehkä se, mikä puuttui: hetkeäkään ei tarvinnut pelätä, että konstaapeli Smith tulisi yllättäen kotiin, Mary sai kattaa pöydän kenelle halusi laskelmoimatta, ehtisikö tiskata ja kuivata astiat pois ennen miehensä tuloa. Miten kauheaa mahtoi olla ihminen, jonka kuolemalla oli lähestulkoon vain hyviä seurauksia!

He istuivat pöydässä kauan. Jossakin välissä Mary kehotti lempeästi Victoriaa nukkumaan, ja tyttö suuteli heitä molempia yöhyväisiksi. Talo ympärillä oli hiljainen ja pimeä, vain keittiön lamppu paloi.

Mary Smith puhui paljon. Hän kertoi, miten vuosien mittaan Andrew oli ensiksi alistanut hänet ja lapset henkisesti, mutta alkanut lopulta myös käydä käsiksi.

-Muistatko, kun kerroin, että minulla on pakokeino hänen määräysvallastaan, Mary kysyi. -Niin, näen että muistat. Minä puhuin pahaa muista. Minä nostin sillä tavalla itseni muiden yläpuolelle, vaikka todellisuudessa makasin loassa kasvoillani. Sen varassa minä kestin vuosia.

Betty tarttui häntä kädestä ja puristi sitä.

-Andrew kuitenkin huomasi sen, Mary jatkoi. -Hän huomasi, että ajatukseni saattoivat olla muualla, etten ollut täysin hänen määrättävissään, että minulla oli oma vapauteni, vaikka se olikin sairas ja kieroutunut vapaus… Muutama vuosi sitten hän alkoi lyödä. Yllättäen, tilanteissa joissa en osannut odottaa, niin etten voinut suojautua. Se kävi pahemmaksi koko ajan…

-Kesällä sinä sanoit pelkääväsi, että hän käy käsiksi lapsiin, Betty kuiskasi.

-Hän ei ehtinyt siihen asti, sillä Hamilton ei noussut häntä vastaan paljain nyrkein. Hänkin tiesi, ettei se auttaisi. Hänkin tiesi, että… Mary nyyhkäisi. -Oli käytettävä keinoja, jotka tepsisivät varmasti.

Kello kävi, ilta taittui keskiyön kautta aamun puolelle. Betty toivoi hartaasti, että Archie tapansa mukaan nukkuisi levollisesti, sillä hän tiesi, ettei voisi vielä palata kotiin. Maryn piti saada puhua.

Yön kuluessa Bettyn väsyneissä silmissä näytti siltä, kuin Mary olisi kuorinut kerros kerrokselta pois vuosien tuomia naamioita. Kun kello kilahti kolme kertaa, pöydän ääressä istui nainen, joka varmasti muistutti suuresti sitä hyväntahtoista kauppa-apulaista, johon Andrew Smith oli iskenyt silmänsä tullessaan nuorena poliisina kaupunkiin.

-Varjelkoon, sinun pitäisi olla perheesi luona, Mary havahtui. -Vauvan on varmasti jo nälkä!

-Hän nukkuu aina hyvin öisin, Betty sanoi lempeästi. -Mutta sinäkin tarvitset lepoa kaiken tämän jälkeen.

Maryn kasvoilla kävi ilme, joka oli etäistä sukua hymylle.

-Nyt minä voin nukkuakin, hän kuiskasi. –Nyt en enää näe unissani Hamiltonia tuomittuna… Voi, miten minä kiittäisin sinun isääsi!

-Niin mutta valamiehistö teki päätöksen, Betty sanoi vähän epävarmasti.

-Etkö sinä tiedä? Isäsi soitti minulle seuraavana iltana Hamiltonin pidätyksen jälkeen. Hän sanoi, että tietää aivan erinomaisen lakimiehen, joka auttaisi mielellään hyvin huokealla taksalla. Eihän minulla olisi ollut rahaa mihinkään korkeaan palkkioon.

-En minä tiennyt tästä mitään, Betty sanoi ja ajatteli lämmöllä isäänsä, joka oli selvästi aistinut hänen hätänsä, kun hän oli soittanut tälle Hamiltonin pidätyksestä. -Kuka se lakimies oli? Lehdillehän ei ole annettu mitään tietoja, ne ovat kirjoittaneet vain, että Hamiltonilla oli asianajaja.

Mary Smith katsoi häneen uskomatta korviaan.

-Sinä et siis todellakaan tiedä? hän sanoi. -Isäsi kyllä sanoi, että tämä on vähän arka järjestely, ja että minun pitää varautua siihenkin, että syyttäjä vaatii toista asianajajaa jääviyssyistä, mutta luulin että sinä tiesit — että olit nimenomaan pyytänyt…

-Minä en tiedä mitään, usko nyt! Betty huudahti.

Mary naurahti — hiukan epävarmasti, koska hänellä ei ollut vuosiin toimenpiteestä juuri kokemusta.

-Hän oli loistava. Aivan loistava. En epäillyt hetkeäkään, etteikö hän saisi Hamiltonia turvaan, sillä hän muistutti kaikella tavalla sinua. Hänellä on samanlaiset silmätkin.

-Minua? Betty räpytteli omia silmiään, sitten hänen väsyneet aivonsa alkoivat yhdistellä asioita. Hän tajusi kenestä puhuttiin jo ennen kuin Mary nousi hakemaan tutun käyntikortin ja laski sen pöydälle hänen eteensä. -Oliko se Jamie?

-Hän teki sen hyväntekeväisyytenä, kyllä minä sen ymmärrän, Mary Smith sanoi syyllisyydentuntoisesti. -Hän on varmasti kallis mies siellä Glasgow’ssa, hänen pukunsa on takuulla saman arvoinen kuin tämä talo…

-Missä… miten… Betty oli täysin pyörällä päästään. Hänestä oli täysin käsittämätöntä, että Jamie oli hoitanut voittoisasti juttua hänen kotikaupungissaan ilman, että hän oli tiennyt tämän edes olevan paikalla.

-Hän asui hotellissa, ja pelkään vähän että hän kulki kaupungintalolle ja takaisin paloportaita tai hotellin keittiön kautta, etteivät sanomalehtimiehet saaneet häntä kiinni, Mary kertoi. -Anteeksi, Betty, en tarkoittanut järkyttää sinua, todellakin luulin että tiesit ja olit järjestänyt sen!

-Älä pyytele anteeksi, Betty mutisi ja pyöritteli kädessään varatuomari James Stewartin käyntikorttia, joka oli painettu paksulle kermanväriselle kartongille tyylikkäin kirjasimin.

Hän oli joskus mielessään ollut pahoillaan siitä, että veli oli niin kaukana kaikin tavoin, täynnä oikeudenistuntojaan ja edustustehtäviään ja haluaan menestyä. Miten väärässä hän oli ollut! Jamie oli edelleen Jamie, isoveli johon saattoi luottaa aivan kaikessa, joka ei pettäisi. Ei koskaan.

Kello oli jo lähemmäs neljä, kun Betty hyvästeli Mary Smithin ja pujahti kirpeään joulukuun yöhön. Kotiveräjällään hän pysähtyi hetkeksi katsomaan ylöspäin. Tähdet kimalsivat, taivaan kaari oli kuin Jumalan suojaava käsi maapallon yllä. Huomenna oikeudenistunnon tuloksesta olisi lehdessä suuri juttu, ja siellä ehkä jo mainittaisiin Jamien nimi — hänen pitäisi yrittää soittaa tälle toimistoon tai ainakin Floralle kotiin.

Samassa Koivurannan ovi avautui ja joku astui lyhty kädessään ulos.

-Minä olen tulossa! Betty huudahti ja kiiruhti polkua pitkin. -Onko Archie huutanut kauan?

-Hän heräsi vasta juuri äsken, Duncan sanoi rauhoitellen. -Minä vain huolestuin, kun et ollut tullut kotiin. Onko kaikki hyvin?

-On, Betty sanoi ja tarttui häntä kädestä. -Kaikki on hyvin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti