maanantai 21. huhtikuuta 2014

54. luku: Ystävien kesken

 
Joulukuun 26. päivänä
”Tämä on ollut hyvin erilainen joulu kuin viime vuonna. Meidän oli tarkoitus mennä joulupäivänä Glen Longiin, mutta Archie sairastui viikko sitten. Koska Stuart on ollut aina harvinaisen terve, en ole karaistunut lapsen sairautta vastaan, ja myönnän olleeni hiukan hysteerinen.

Onneksi Fergus sai minut rauhoittumaan ja Archien kuumeen laskemaan niin, että hän oli eilen jo melkein kunnossa. Luonnollisestikaan emme silti lähteneet hänen kanssaan kylmään ulkoilmaan! Ehdotin kyllä Duncanille, että hän voisi lähteä Ruthin ja Stuartin kanssa, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti. Jenniekään ei päässyt, sillä uutena työntekijänä hänet oli tietysti laitettu työvuoroon jouluna.

Toisaalta oli harmillista, ettemme päässeet kyläilemään. Olisin kovin mieluusti keskustellut Rosen kanssa, jonka kirjeet ovat tänä syksynä supistuneet lyhyisiin lappusiin entisten herkullisten epistoloiden sijasta. Ja aivan erityisesti olisin tietysti halunnut tavata Annien ja Napierin pikku Roderickin, jonka syntymä oli ainoa valonpilkahdus loppusyksyn pimeinä viikkoina odottaessamme Hamiltonin kohtalon ratkeamista. (Joskaan tohdin hädin tuskin kertoa rouva Wallacelle, että sukuun on taas syntynyt poikalapsi.)

Mutta myönnettäköön, että kaikkien tämän vuoden järkytysten jälkeen oli suloista olla jouluna kotona perheen kesken. Stuart alkaa olla iässä, jossa tarinat joulupukista uppoavat otolliseen maaperään, ja hän ripusti sukkansa takanreunukselle varmuuden vuoksi jo muutamaa päivää ennen joulua.

Hän oli myös hyvin huolissaan siitä, olisiko joulupukki tietoinen Archien olemassaolosta, ’kun Arri on niin uusi’. Stuartin suhtautuminen pikkuveljeen on siis muuttunut huomattavasti hyväksyvämmäksi. Hän murehti niin kovasti sitä, saisiko Archie lahjoja, että lopulta Ruth kirjoitti hänen puolestaan joulupukille kirjeen, jossa asiasta mainittiin. Taidettiin siinä mainita myös muutamista kirjeen lähettäjän omista lelutoiveista!

Kirje poltettiin takassa, kuten asiaan kuuluu. Stuart istui koko illan tulisijan edessä siltä varalta, että näkisi vilauksen viestin vastaanottajasta. Näin ei käynyt, sillä — melkein uskon niin — joulupukilla oli tärkeämpää tekemistä postikonttorissaan.

Jouluaamun postissa Ruth sai nimittäin viestin isältään.

Se oli vain monivärinen postikortti, johon painetun hyvän joulun toivotuksen alle Jim Weilson oli kirjoittanut muutaman sanan tyttärelleen. Mutta Ruthille se oli lahjoista paras. Ja mekin saatoimme iloita hänen kanssaan täysin sydämin tietäen, että hän pysyisi vielä meidän luonamme.

Tänään on Duncanin ja minun neljäs hääpäivä. Arvasin, mitä saisin lahjaksi: uuden kristallipisaran sydämenmuotoiseen kaulakoruuni. Mutta hämmästyksekseni Duncan ojensi minulle kaksi pientä rasiaa yhden sijasta.

-Olisin halunnut antaa tämän toisen sinulle jo viime vuonna, mutta olit liian herkällä mielellä, hän sanoi. -Toivottavasti se ei nyt tunnu sinusta pahalta. Ajattelin, että… että olihan hänkin meidän lapsemme, hän, joka ei saanut elää.

Ei, se ei tuntunut pahalta, vaikka myönnän vähän itkeneeni. Kaulakorussani on nyt kolme kristallia: kaksi pisaraa ja yksi lintu, joka on niin pikkuruinen, että käsitä, miten se on voitu hioa. Minun pieni lintuni, joka lensi ylös taivaaseen aivan liian varhain.”


Tammikuun 1. päivänä
”Vaikka emme päässeet jouluna vierailulle, on Koivurannan ovi käynyt välipäivinä tiuhaan.
Rose tuli tänne kokonaiseksi päiväksi ’laittamaan juoruja ajan tasalle’, kuten hän sanoi. Hän vaikutti uupuneelta, mutta vain nauroi, kun kielsin häntä väsyttämästä itseään. Epäilen, ettei ole ollenkaan helppoa ryhtyä moisiin opintoihin naisena ja huonolla pohjakoulutuksella, joten hän joutuu tekemään varmasti paljon työtä. Mutta samalla sisaressani oli uudenlaista tyyneyttä ja tyytyväisyyttä elämää kohtaan, ja siitä iloitsen.

Mary Smith on ottanut tavakseen piipahtaa meillä silloin tällöin Victorian kanssa. Hän ei liiku kaupungilla juuri sen enempää kuin aiemminkaan, mitä en ihmettele, sillä Hamiltonin tapaus on vielä kaikkien huulilla. Mutta iloitsen siitä, että hän tahtoo lähteä kotoaan edes johonkin.

Myös Alice on taas käynyt useammin. En ole uskaltanut kysyä häneltä mitään niistä asioista, joista hän puhui kesällä. Mutta kerran näin hänen kääntyvän takaisin, kun aikoi meille ja huomasi Fergusin auton kadulla myymälän edessä. Fergus taas ei tule koskaan sisälle, jos käy tapaamassa Duncania myymälässä ja kuulee Alicen olevan meillä.

Ruthin ystävättäriä käy meillä usein. He eivät enää ole yhtä ujoja kuin ennen, vaan joskus istumme kaikin keittiön pöydän ääressä puhelemassa. Alan ymmärtää Isoäitiä, joka tahtoo nuoria ihmisiä ympärilleen: itsekin virkistyn heidän seurassaan.

Vuodenvaihteeksi emme olleet tehneet sen suurempia suunnitelmia, mutta kävi niin, että kellon lyödessä kahtatoista pöydän ympärillä oli paljon väkeä. Mary ja Victoria olivat tulleet vain piipahtamaan — mutta puoliksi pakotin heidät jäämään illalliselle. Alice tuli toivottamaan onnellista vuodenvaihdetta ja jäi. Jennie soitti sairaalasta ja kysyi, saisiko hän tuoda Isabel Ruskinin meille syömään, koska muuten tämä viettäisi uudenvuodeniltaa yksin, ja tietysti lupasin (sisar Ruskin kaatoi vain yhden maitolasin). Jollakin tekosyyllä Duncan sai houkuteltua jopa Fergusin meille, niin että tämä näki Alicen liian myöhään, eikä enää voinut perääntyä.

Sekalaisella seurakunnallamme oli lopulta varsin hauskaa. Ihmisiä oli niin paljon, ettei syntynyt mitään kiusallisia hiljaisuuksia, eikä kenenkään ollut pakko puhua sellaisen ihmisen kanssa, jonka seuraa ei halunnut. Rouva Wallace taas kukoisti saadessaan ruokkia niin suurta väkimäärää, joka teki kunniaa hänen taidoilleen.

Ruth ei ollut meidän seurassamme. Hotellilla oli uudenvuodenjuhla, johon Alistair Dunn oli hänet kutsunut. Duncan oli vähällä heittäytyä ankaraksi ja kieltää häntä menemästä — se ei ollut mikään nuorten juhla, vaan siellä oli aikuisiakin — mutta minä kielsin häntä olemasta typerä. Ruth ja Alistair menivät ystäviensä mukana, minkä lisäksi tiesin, että Mike Cameron vei paikalle myös Fionan, joten tilaisuus oli kaikin tavoin turvallinen. Itse asiassa minunkin teki sinne vähän mieli.

Tänä jouluna meidän ei ole viimevuotiseen tapaan tarvinnut murehtia niin paljon raha-asioista. Duncan on koko syksyn tienannut mukavasti sivutuloja valokuvaamisellaan, varsinkin, kun Fort Williamissa puhkesi joulun alla oikeaksi muotivillitykseksi valokuvien otattaminen lahjaksi. Kun Duncan hankki vielä jostakin huokeita mutta viehättäviä kehyksiä myyntiin, ihmiset tilasivat kuvia kehystettyinä melkoisia määriä.

Itse asiassa minäkin sain jouluaamuna tuollaisen muotilahjan. Hauskinta on, etten tiedä, koska Duncan on kuvan ottanut. Istun olohuoneen lattialla viltin päällä Archien kanssa, joka nauraa iloisesti, ja vieressäni on Ruth, joka selvästi kutittaa Stuartia, sillä poika on revetä riemusta.

Duncan puhuu aina välillä oikeasta valokuvaamosta, mutta minä yritän saada hänet ajattelemaan muuta.”


Tammikuun 8. päivänä
”Äiti tuli tänään meille koko päiväksi, ja hänellä oli uutisia Lillianin ja Johnin häistä. Heidät vihitään huhtikuussa glasgowlaisessa hotellissa, jonka Constablet ovat ilmeisesti varanneet kokonaan juhlaa ja vieraita varten.

-Ajattelin varoittaa ajoissa, sillä sinun pitää varmaan miettiä pukuasi, äiti sanoi.

Totta ihmeessä minun pitää miettiä pukuani. Menimme saman tien penkomaan komeroani, ja levitin vuoteelle muutamia vaihtoehtoja. Duncan oli kameransa kanssa maailmalla, joten Ruth parka jäi osattomaksi makutuomarina olon ilosta joutuessaan päivystämään kaupassa, mutta sen sijaan rouva Wallace otti osaa neuvonpitoon (ja varjeli vaatteitani poikien innokkailta käsiltä).

-Minä en ole sovittanut mitään juhlavampaa aikoihin, sanoin. -Ruthin syntymäpäivillä minulla piti olla vain jotakin tarpeeksi väljää ylläni. Ja pelkäänpä, ettei mikään kureliivi saa minua enää sopimaan näihin — sikäli kuin nämä ovat enää muodissakaan.

Nostin haikeana ylös sekä valkoisen musliinipukuni että sinisen sifonkipukuni, joiden helmojen heilahduksiin tuntui sisältyvän niin paljon suloisia muistoja.

-Muoti on lahjattomia varten, ilmoitti rouva Wallace. -Tyyli on eri asia. Ja sen suhteen nuo eivät kylläkään enää käy.

Mutristin suutani.

-Ovatko ne teistä tyylittömiä? kysyin närkästyneenä, sillä minun mielestäni molemmat puvut ovat hyvin viehättäviä.

Rouva Wallace rykäisi.

-Älkää nyt pahastuko, rouva Fleming — mutta nuo ovat nuoren tytön pukuja. Ja kaikella kunnioituksella, te ette ole enää nuori tyttö.

Olin vähällä kivahtaa hänelle närkästyneenä, mutta viime hetkessä tajusin, että hän oli oikeassa. Olen kaksikymmentäkuusivuotias kahden lapsen äiti. Välillä onnistun jotenkin unohtamaan sen ja kuvittelen itseni Ruthin ikäiseksi.

-Rouva Wallace on ehkä oikeassa, äiti sanoi nopeasti nähdessään ilmeeni, -mutta niin olet sinäkin: muoti on muuttunut aika paljon viime aikoina. Sinun tilallasi teettäisin nyt uuden juhlapuvun laadukkaasta kankaasta.

Rouva Wallacen mielestä muoti saattaa olla lahjattomille, mutta silti käytimme lopun iltapäivää selaamalla läpi naistenlehtiä. En edes muista, koska olisin teettänyt jotakin itselleni, ja olen innoissani kuin — no, kuin nuori tyttö.

Ja sanottakoon rouva Wallacesta mitä tahansa, mutta ennen kuin ilta joutui, hänellä oli jo minun mittani pienessä vihossaan ja ensimmäinen kaavaluonnos piirrettynä viimeviikkoisiin sanomalehtiin. Huomenna Duncan on luvannut hoitaa kaupan, niin että Ruth pääsee mukaani katselemaan kankaita.”


Tammikuun 18. päivänä
”On harvoja asioita, joista en Duncanille puhu, mutta Alicen kesällä mainitsema muuttosuunnitelma on ollut sellainen. Ajatuskin tuntuu niin hullulta, että välillä mietin, mahdoinko nähdä unta. Jospa torkahdin silmänräpäykseksi auringonpaisteeseen mukavalle sohvalle ja kuvittelin kaiken? Varsinkin, kun uudenvuodeniltana meillä tuntui siltä, kuin Alicen ja Fergusin välit olisivat voineet hyvinkin korjaantua.

Mutta eilen Ruth tuli kaupan sulkemisaikaan sisälle asuntoon ja sanoi, että tohtori MacDonald oli jäänyt puhumaan Duncanin kanssa ja että Duncan pyysi, ettei heitä häirittäisi.

Minua kylmäsi. Fergus toki piipahtaa ehtiessään useinkin vaihtamassa pari sanaa Duncanin kanssa, mutta normaalisti hän olisi tullut tämän mukana sisään teelle, sillä Alice oli käynyt meillä jo aamupäivällä.

Ilta tuntui toivottoman pitkältä. Rouva Wallace, joka on hyvin viisas, lähetti Ruthin viemään kauppaan lautasellisen voileipiä ja kannullisen teetä. Minä ajattelin itsekseni, että Fergus MacDonald tarvitsisi nyt varmasti jotakin väkevämpää, ja hain keittiön yläkaapista viskipullon. Vein sen ja kaksi lasia takahuoneeseen, koputin välioveen ja livahdin tieheni. On hetkiä, jolloin jopa minun uteliaisuuteni on suitsittu.

Onneksi Ruth oli luvannut mennä Caitlinin luo ja Jennie tuli työvuorostaan vasta myöhään, niin että rouva Wallacen lähdettyä aikani kului lasten illallisen ja nukkumaanmenon parissa. Stuart tuntui aistivan jotakin outoa tunnelmassa ja oli harvinaisen hyvänahkainen, hän jopa suostui suutelemaan Archieta yöhyväisiksi.

-Oliko Tutu pieni, niin kuin Arri? hän kysyi miettiväisesti pujahtaessaan peittonsa alle lastenkamarissa.

-Kyllä, Stuart oli aivan yhtä pieni kuin Archie nyt, minä sanoin. Nautin kovasti näistä iltakeskusteluistamme, joista tulee sitä hauskempia, mitä vanhemmaksi Stuart tulee. -Ja Archiesta tulee yhtä iso poika kuin Stuartista on tullut. Sitten teillä on kauhean mukavaa yhdessä.

Stuart nyökkäsi tyytyväisenä ja risti pienet kätensä iltarukoukseen, jonka hän lukee jo itse — joskin välillä hiukan parannellen. Esimerkiksi tänään hän pyysi, että Jumala antaisi Archien kasvaa huomiseksi niin isoksi, että he voisivat potkia palloa.

Kun Stuart tuhisi peittonsa alla ja olin laskenut Archien omaan kehtoonsa makuuhuoneessa, päätin hakea työhuoneesta kertomusvihkoni ja lukea vuoteessa läpi erään vanhan tarinan, josta olen vähän suunnitellut jatkokertomusta. Archie on niin vaivaton, että kirjoittamattomuuteni on ollut ennemmin laiskuutta kuin pakon sanelemaa.

Kyllä, kiusaus oli melkoinen. Työhuoneeni läpihän kulkee kaupan lämmityskamiinan savutorvi ylös katolle, ja se vaikuttaa niin, että halutessani pystyn kuulemaan, mitä myymälässä puhutaan.

Olen elämäni loppuun asti ylpeä siitä, että voitin itseni ja melkein pakenin huoneesta.

Aamulla herätessäni Duncanin vuode oli koskematon. Duncan itse istui jo alhaalla aamiaispöydässä ja näytti juuri siltä, miltä koko yön vähemmän miellyttävien asioiden parissa valvonut mies näyttää.

-Mitä se oli? minä en lopulta saattanut olla kysymättä.

Duncan voiteli leipäänsä mietteliäänä, sitten hän sanoi varovasti:

-Tiesitkö sinä, että Alice aikoo lähteä?

Putosin istumaan pöydän ääreen ja nyökkäsin hiljaa.

-Lähteä? toisti rouva Wallace hämmentyneenä.

-Hän muuttaa Edinburghiin, lähemmäksi yhtiön pääkonttoria.

-Pääkonttoria! pärskähti rouva Wallace. -Mitä hän siellä tekee?

-Häntä kai kiinnostavat liiketoimet, minä koetin vaientaa kotiapumme. -Kyllä, hän puhui asiasta kesällä, mutta ajattelin, ettei siitä ole tullut mitään.

-Nyt taitaa tulla. Duncan laski leivän lautaselle ja katseli sitä kuin olisi miettinyt, mitä sille piti tehdä. -Rouva Wallace, minä olen kuulevinani, että Archie on herännyt.

Archie ei koskaan herää näin aikaisin. Rouva Wallace tietää sen yhtä hyvin kuin minäkin, ja hän tuhisi ankarasti marssiessaan yläkertaan. Minä olin kuitenkin kiitollinen. Rouva Wallace on viisas nainen, mutta on hetkiä, jolloin en tarvitse hänen mielipiteitään.

Kun olimme kahden, Duncan kertoi kaiken, mitä oli edellisyönä Fergusilta kuullut. Uudenvuoden jälkeen Fergus oli varovasti koettanut taas hakeutua Alicen seuraan — laihoin tuloksin. Alice oli hyvin tylysti ilmoittanut muuttavansa pois ja toivovansa, että saisi tehdä sen ’rauhassa’.

-Hän aikoo kuulemma olla Edinburghissa jo ennen kuin kesän huvikausi alkaa, Duncan sanoi.

Huvikausi! Ei Alice ole kaivannut tähän asti sen kummempaa ’huvikautta’!

-Entä Fergus? minä kysyin arasti.

-Muistatko, missä mielentilassa minä kerroin olleeni Amerikassa silloin, kun kuulin sinun menneen kihloihin sen pikkukaverin kanssa? Duncan kysyi. -Päättele siitä.”

4 kommenttia:

  1. No voi..... Etten paremmin sano!! Ei täs nyt voi näin huonosti käydä!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinähän toivoit, että asia etenee... :)

      Poista
  2. No nii-in!!! :D Mutta kun...... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja olet vakuuttanut, miten olet valmis hyväksymään kaikki juonenkäänteet, vaikka sitten Ruth olisi hukkunut ja Hamilton tuomittu ankarimman jälkeen..? :)

      Poista