tiistai 22. huhtikuuta 2014

55. luku: Betty sekaantuu muiden asioihin

 
Silkkipaperi kahisi arvokkaasti, kun Betty kääri sitä puvun päältä.

-Oi, sanoi Alice Gordon ja huokasi, kun himmeää taftia alkoi paljastua paperin poimuista.

Kuultuaan Duncanin uutiset Betty oli miettinyt päänsä puhki, mitä tehdä. Asia ei kuulunut hänelle — mutta hän ei toisaalta aikonut katsella sivusta, miten kaksi ihmistä pilasi elämänsä pelkän typeryyden takia.

Kun rouva Wallace oli edellisenä iltana saanut valmiiksi hänen uuden iltapukunsa Johnin häitä varten, Betty oli keksinyt tästä loistavan tekosyyn lähteä naapuriin.

-Pelkäsin, että tästä tulee kauhean raskas, kun kangas on paksumpaa ja tyyli aivan toisenlainen kuin aiemmissa puvuissani, Betty rupatteli. -Mutta rouva Wallace on taitava.

-Sinun täytyy sovittaa sitä, Alice vaati. -Se on kaunis!

Sisäkkö Jane auttoi Bettyä pukeutumaan sivuhuoneessa. Toki oli vähän koomillista, että hänellä oli jalassa matalakantaiset arkikenkänsä ja tukka vain löysällä solmulla niskassa, mutta silti Alice taputti, kun Betty astui sisään ja otti muutaman tanssiaskeleen.

-Sinä olet kaunis, ystävätär sanoi vakuuttavasti.

Betty hymyili kuvajaiselleen, jonka näki arkihuoneen suuren astiakaapin ovesta.

Puku oli kanervanväristä taftia ja se oli somistettu väriin sointuvilla pitseillä. Taftipuku hänellä oli ollut aiemmin vain kerran elämässään, eikä hän ollut koskaan kuvitellutkaan käyttävänsä tuollaista väriä. Mutta rouva Wallace oli oikeassa: hän ei ollut enää nuori tyttö, ja sen piti näkyä myös puvussa.

Kangas antoi terveen sävyn hänen poskiinsa ja laskeutui sekä arvokkaan että armollisen veistoksellisena alas lattiaan. Leikkauksessa rouva Wallace oli ottanut mallia muotilehdistä, mutta ei niin paljon, että puku olisi heti jäänyt vanhanaikaiseksi. Puvussa oli korkea kaulus ja pitkät hihat, mutta ne oli tehty silkistä ja pitsistä, jotka yhdessä kirjailluiden koristeiden kanssa tekivät siitä silti kevyen.

-Toivottavasti Johnin ei tarvitse hävetä minua hienoissa häissään, Betty hymyili ja pyörähti niin, että kankaan poimut kahahtivat.

-Sinä lyöt laudalta morsiamenkin, Alice vakuutti.

Betty oli seurannut Ruthin näytelmäharjoituksia sen verran, että tiesi näyttelijöiden odottavan tiettyä iskusanaa tullakseen esille. Nyt hän tiesi saaneensa sellaisen Alicelta.

-Ikävää, että sinä olet silloin jo poissa, hän sanoi.

Alice vetäisi henkeä pelästyneenä, kuin Betty olisi heittänyt käärmeen lattialle pukunsa poimuista. Sitten hän punastui.

-Mistä sinä…

-Fergus kertoi Duncanille. Betty ei edes yrittänyt olla hellävarainen. Mieluiten hän olisi ravistellut Alicea.

Alice nykäisi niskaansa.

-Itsehän olet sanonut, että minun pitää elää. Etten minä saa — hautautua.

-En tarkoittanut, että jätät kotisi ja ystäväsi. Etkö voi elää täällä? Käydä huvittelemassa Edinburghissa, tai jossakin kylpylässä, ja tulla taas kotiin?

-On parempi lähteä. Alice tuijotti käsiään. –Minä… minä en…

-Sinä et uskalla jäädä, niinkö?

Kuului pieni kolahdus: sisäkkö Jane oli ottanut taitavasti kaksi askelta taaksepäin ja pujahtanut ovesta ulos. Alice katsoi hänen peräänsä kuin olisi aikonut pyytää hänet takaisin, mutta Betty oli nyt niin varma asiastaan, että tuskin edes todistajan läsnäolo olisi häntä hillinnyt.

-Alice Bell Gordon, oletko sinä todella tuollainen raukka! Sinulla olisi kaikki, kaikki maallinen onni, ja sinä heität sen pois vain, koska… Betty melkein läähätti. -Koska sinä pelkäät!

-Mikä sinä olet minua neuvomaan! Alice hypähti pystyyn polttavin poskin. –Mitä sinä tiedät minun asioistani!

-Minä tiedän, Betty sanoi matalasti, -millaista on, kun on torjumassa elämänsä onnen vain siksi, ettei suostu avaamaan silmiään. Että säntäilee kuin häkkiin vangittu lintu päin ristikoita tajuamatta, että ovi on jo auki toisaalla.

He tuijottivat hetken toisiaan kuin koulunpihan pikkutytöt, jotka ovat valmiit vetämään toisiaan palmikoista. Sitten Alice hymähti.

-Helppohan sinun on puhua. Sinä nait omasta luokastasi.

-Mikäli en aivan väärin ole ymmärtänyt, Betty sanoi myrkyllisesti, -sinulla ei juuri ollut varaa nirsoilla yhteiskuntaluokista ennen kuin itse nait Andrew’n.

-Mene tiehesi, Alice sanoi kylmästi. -Äläkä tule takaisin.

Betty puri huultaan, sitten hän käännähti ja marssi ovelle taftipuvun helmojen kahistessa surkuhupaisasti.

-Jos sinä todella annat varallisuutesi ja asemasi estää sinua tekemästä niin kuin sydämesi sanoo, hän sinkautti kynnykseltä, -on varmasti parempikin, että Fergus ottaa jonkun muun. Hyvästi.

Hovimestari Jamieson ilmestyi eteiseen kuin taikaiskusta ja aikoi auttaa takin Bettyn ylle, mutta tämä sieppasi sen ja hatun kainaloonsa ja purjehti ovesta. Hän oli niin raivoissaan, ettei tuntenut pakkasta, joka puri juhlapuvun läpi, eikä muistanut taloon jääneitä arkivaatteitaan.

-Varjelkoon, kävelittekö te pihalla puku yllänne! parahti rouva Wallace nähdessään, miten Betty ilmaantui Koivurantaan uuden luomuksen helmat märkinä.

-Se kuivuu kyllä, Betty mutisi ja kapusi yläkertaan.

Hän vaihtoi vaatteita — jättäen rakkaan uuden pukunsa ryppyisenä läjänä vuoteelle — ja kiiruhti taas alas.

-Minä menen asioille, hän sanoi rouva Wallacelle ja napitti takkinsa. -Tulen takaisin mahdollisimman pian.

-Kyllä me pärjäämme, rouva Wallace sanoi äänellä, josta tihkui sekä hämmennys että hirvittävä uteliaisuus.

Betty ei ollut käynyt sairaalalla sen jälkeen, kun oli päässyt sieltä kotiin tuona hirvittävänä keväänä. Hän puikkelehti poliklinikan halki peläten koko ajan törmäävänsä sisar Ruskiniin tai Jennieen, joiden näkeminen voisi saada hänet järkiinsä.

Mutta hän ei nähnyt kumpaakaan, eikä hänen tarvinnut edes kysyä tohtori MacDonaldia, sillä Fergus tuli juuri tutkimushuoneesta kirjoitusalusta kädessään.

-Betty, mitä nyt, onko jokin hullusti? hän kysyi pelästyneenä.

-On, Betty sanoi, hengähti syvään ja ilmoitti: -Hän rakastaa sinua. Mutta hän luulee, ettei teistä voi tulla onnellisia, koska hän on rikas. Hän ei uskalla päättää, ellet sinä vaadi häntä omaksesi. Mene ja kosi häntä, ennen kuin hän tekee päättömyyksiä! Älä kysy mitään — pakota hänet! Sitä hän haluaa!

-M-mutta… Fergus punastui hiusmartoaan myöten ja vilkaisi ympärilleen. Kohtaus oli herättänyt useammankin kiireisen hoitajattaren ja poliklinikalla väsyksiin asti vuoroaan odottaneen potilaan mielenkiinnon.

Betty ei enää kuunnellut, vaan kääntyi kannoillaan ja poistui samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta ulkona hänen oli pakko istahtaa hetkeksi lumiselle rappuselle, sillä sydän tuntui hyppäävän ulos rinnasta.

Mitä hän oli oikein mennyt tekemään? Hän oli katkaissut välinsä rakkaaseen ystävään, hän oli nolannut tohtorin koko sairaalan nähden! Oliko hän väärässä? Jos Alice yritti sanoa, että ei rakastanut Fergusia? Entä jos Duncan oli liioitellut eikä Fergus oikeastaan lopulta välittänyt Alicesta?

-Betty Fleming, hyvänen aika, mikä on?

Betty nosti päänsä. Rouva Morrison oli kumartunut hänen ylitseen.

-Voitko sinä huonosti? Oletko menossa lääkäriin vai tulossa sieltä? Anna nyt minun auttaa!

-Ei… Ei tämä mitään, levähdin vain hetken. Betty ei missään nimessä kaivannut hyväntahtoista pastorin rouvaa nyt kuulustelijakseen. -En ole paljon liikkunut ulkona Archien syntymän jälkeen, ja väsähdin.

-Minä saatan sinut kotiin, Ailsa Morrison ilmoitti päättäväisesti ja työnsi kätensä Bettyn kainaloon. -Hyvä tavaton, ellen olisi tullut paikalle. Ja istua nyt jäisellä kiviportaalla!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti