keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

56. luku: Valkoisia valheita

 
-Sinä olet kovin hiljainen, Duncan sanoi ja laski lehden syliinsä. -Eikö Alice pitänytkään puvustasi?

-Miten olisi voinut olla pitämättä, sehän on niin kaunis, Betty mutisi. Hänen omaatuntoaan pisteli: rouva Wallace oli vähin äänin puhdistanut puvun helman ja saanut jollakin konstilla kankaan taas sileäksi.

-Mikä sitten on hätänä? Rouva Morrison oli kovasti huolissaan saattaessaan sinut kotiin. Duncan nielaisi ja aloitti sitten varovasti: -Ei kai… Et kai sinä…

-Mitä? Betty nosti päätään kirjasta, jonka samaa sivua oli tuijottanut viimeisen neljännestunnin tietämättä, mitä siinä luki. Sitten hän hymyili. -En minä ole sekoamassa, jos sitä ajattelit kysyä.

-Sappho, tiedät, etten minä tarkoittanut sitä.

-Minä vain… Betty puri huultaan. Olisi ollut niin helpottavaa tunnustaa Duncanille, mitä hän oli tänään tehnyt, mutta hän ei uskaltanut. -Minä vain mietin Johnin häitä.

-Niihinhän on vielä monta kuukautta.

-Niin on, mutta saanhan toki miettiä niitä!

-Ellei sinulla nyt ole mitään ajankohtaisempaa ajateltavaa, Duncan hymähti ja katsoi häntä pitkään.

-Itse asiassa on. Betty sulki kirjan ja otti sivupöydältä aamulla saapuneen kirjeen. -Miriam kirjoittaa, että on lähdössä vanhempiensa kanssa Lontooseen.

-Ei kai häntä aiota esitellä Buckinghamin palatsissa? Duncan tiedusteli.

-Ei, vaan Harley Streetillä.

-Sehän on…

-Niin on. He tapaavat jonkun kuuluisan spesialistin, joka on tehnyt hyvin vaikeita selkäleikkauksia ja saanut ”rammat kävelemään”.

Duncan vihelsi.

-Minä luulin, että Somervillet eivät edes harkitse sitä vaihtoehtoa, hän sanoi. -Siinä on suuria riskejä.

-Niin on, ja niin minäkin luulin. Mutta ehkä Davyn hullut temput toissa kesänä tekivät sen, että he ovat päättäneet yrittää. Betty sormeili kirjettä. -Miriam on hyvin urhea, mutta voin rivien välistä lukea, että hän pelkää.

-Mitkä ovat mahdollisuudet? Duncan kysyi hiljaa.

Betty kohautti olkapäitään.

-Parhaassa tapauksessa hän kykenee sen jälkeen kävelemään ilman tukea. Tai sitten hän jää ennalleen. Tai…

-Tai hänen tilansa huononee, Duncan lopetti lauseen ja tarttui Bettyn käteen. -Sappho kulta, nyt minä ymmärrän mitä sinä murehdit. Tule tänne.

Betty nousi ja käpertyi Duncanin syliin tuntien itsensä viheliäiseksi huijariksi. Totta kai hän oli huolissaan Miriamista — mutta leikkaus ei ollut vielä edes varma, lääkärinhän piti ensin tutkia tyttö. Sen sijaan hänestä tuntui, että katastrofi kahden heille tärkeän ihmisen suhteissa oli jo tosiasia, sillä kummastakaan ei ollut kuulunut mitään.

Sinä yönä Betty nukkui huonosti ja heräsi tuskanhiessä ja lakana kaulan ympäri kietoutuneena. Hän oli aikonut kirjoittaa jatkokertomustaan, mutta ei kyennyt mihinkään, mikä vaati keskittymistä. Duncanille hän sanoi olevansa varmaankin vilustumassa.

Kun Duncan oli aamiaisen jälkeen mennyt kauppaan, Jennie päivävuoroonsa ja Ruth seurakuntasalille näytelmäharjoituksiin, Betty jäi sekoittamaan teetään keittiön pöydän ääreen. Häntä vavisutti se, että hän oli valehdellut Duncanille, mutta ennen kaikkea se, miten helppoa oli ollut sanoa muuta kuin totuus. Hänen olisi pitänyt kertoa kaikki — senkin uhalla, että olisi saanut nuhteet.

Kunpa olisi ollut kesä! Silloin hän olisi voinut mennä verannalle tai puutarhaan ja pitää Gordonin taloa silmällä. Mutta oli tammikuu, kylmä tuuli puhalsi järveltä ja tuiskutti kuivaa lunta talon ympärillä. Hän voisi korkeintaan viivytellä vähän käydessään ruokkimassa kanoja.

-Äiti! Stuart roikkui hänen helmoissaan kädessään lyijykynä ja toiselta puolelta puhdas tilauslista, joita Duncan antoi pojalle kaupasta piirustuspaperiksi. -Äiti, piirrä!

-Äidin pitää mennä kohta hakemaan Archie, Betty mutisi hajamielisesti ja silitti Stuartin päätä. -Piirrän sinulle vähän myöhemmin.

-Nyt!

Rouva Wallace, joka oli istahtanut myös teekupillisen ääreen ennen aamiaistiskiä, mutta ollut harvinaisen vaisu, koukisti sormeaan.

-Tulehan tänne, nuori mies, niin minä piirrän sinulle. No, mitä saisi olla?

-Tutu ja Ystävä, Stuart sanoi ja kapusi tyytyväisenä rouva Wallacen laajaan syliin.

Betty tuijotti alas kuppiinsa ja ihmetteli, missä välissä oli juonut sen tyhjäksi. Hänen hermonsa alkoivat olla niin kireät, että hän varmaan kohta huutaisi.

-Kas noin, sanoi rouva Wallace ja kruunasi taideteoksensa piirtämällä Ystävälle pitkän kiemurtelevan hännän. -Onko tämä hyvä?

Stuart oli tyytyväinen ja liukui lattialle juostakseen näyttämään kuvaa kissalle. Rouva Wallace kääntyi taas teekuppinsa puoleen.

-Pitikö rouva Gordon teidän uudesta puvustanne?

Betty hätkähti, sitten hän punastui syyllisyydentuntoisena.

-Anteeksi, että juoksin se yllä ulkona — tiedän kyllä, ettei se kestä märkää! Kyllä, kyllä hän piti.

Rouva Wallace nyökkäsi. Betty vapisi tajutessaan, että terävä-älyisenä tämä tarvitsisi vain pienen vihjeen ymmärtääkseen, millä asioilla hän oli eilen kulkenut. Oli pakko ruveta puhumaan muusta, mistä tahansa.

-Minun pitää ajatella lastenkin vaatteita, hän sanoi nopeasti. -Stuart ei mahdu enää pyhäpukuunsa, ja Archie ehtii kasvaa huhtikuuhun mennessä melkoisesti.

Rouva Wallace rykäisi.

-Aiotteko te ottaa lapset mukaan häihin?

Betty hämmästyi niin, että unohti hetkeksi hermostuksensa.

-Lapsetko? Tietenkin! Mihin minä heidät laittaisin?

-He voisivat aivan hyvin jäädä kotiin. Minä kyllä pitäisin heistä huolta. Tehän olette poissa vain yhden yön, eikö niin.

-Mutta… Enhän minä voi! Archie tarvitsee minua.

-Archie on huhtikuussa jo niin iso poika, että hänen pitäisi pärjätä puolitoista vuorokautta ilman äitiä.

-Ruth pettyy!

Rouva Wallace naurahti.

-Siitä minä en olisi aivan varma. Hänellä on jo omat menonsa.

-Eihän… mitä… hyvä tavaton, eihän niin tehdä!

-Kuulkaa nyt, rakas rouva Fleming. Rouva Wallace kumartui pöydän yli. -Sanokaa minulle, milloin te olette ollut viimeksi kahdestaan kauppiaan kanssa jossakin. Enkä minä tarkoita nyt typeryyksiä tuon hirveän moottoripyörän kanssa.

Betty räpytteli silmiään hämmentyneenä.

-Kai… naisyhdistyksen juhlassa — toissa syksynä.

-Toissa syksynä. Ja silloin tulitte kiireesti kotiin Stuartin luo. Entä sitä ennen?

-En minä muista, ehkä ensimmäisenä hääpäivänämme.

-Ja se oli ennen Stuartin syntymää.

Kuulustelu alkoi olla ärsyttävää ja Betty rypisti kulmiaan.

-Mitä se nyt tähän kuuluu!

-Tämä talo on aina täynnä ihmisiä. Lapset roikkuvat teissä jatkuvasti, ja täällä on päättymätön virta kesävieraita, sukulaisia, alivuokralaisia, asialla kävijöitä, teelle tulijoita, ja minäkin vielä teitä ärsyttämässä — ei, älkää nyt keskeyttäkö! Rouva Wallace heristi sormeaan. -Te ette ole useampaan vuoteen olleet kahden kesken, vaikka olette vielä nuori aviopari.

-Itsehän te sanoitte, etten minä ole enää nuori tyttö! Betty huomautti toivoen, että onnistuisi kätkemään närkästyksensä leikinlaskuun.

-Ette olekaan, mutta nuori vaimo te olette. Jos neljän avioliittovuoden jälkeen hädin tuskin muistatte, milloin olette viettäneet aikaa kahden kesken… Rouva Wallace puisti päätään. -Antakaa minun auttaa. Hoidan oikein mielelläni Stuartia ja Archieta, kun te olette Glasgow’ssa.

Yhtäkkiä ajatus tuntui tavattoman houkuttelevalta. Päästä maailmalle, juhliin, saada laittautui parhaimpiinsa, saada seurustella ja tanssia kaikessa rauhassa, ilman huolenpitoa kenestäkään, ilman että helmat olivat täynnä tahmeiden pienten käsien jälkiä — saada olla Duncanin kanssa kahden… Betty puri huultaan.

-Olenko minä huono äiti, jos… hän nielaisi lauseen lopun.

-Te olette huono äiti, jos ajatte avioliittonne siihen jamaan, että elätte yhdessä kuin ventovieraat. Siitä lapset kärsivät, eivät suinkaan siitä, että saavat välillä olla muiden hoivissa.

Betty vavahti.

-Ei kai Duncan…

-Älkää pelästykö, kauppias on vielä liian rakastunut kaivatakseen muuta kuin tätä elämää. Rouva Wallace hymyili veitikkamaisesti, sitten hän vakavoitui. -Mutta jos vuodet kuluvat, ja te elätte yhä vain lapsia ja kesävieraita ja alivuokralaisia varten… Älkää tehkö sitä virhettä, rouva Fleming. Uskokaa minua, se ei kannata.

Jokin rouva Wallacen äänessä sai Bettyn ottamaan hänen puheensa todesta.

-Teidän ehdotuksenne kuulostaa kyllä houkuttelevalta, hän myönsi. -Ewanin ja Catrionan häistä jouduimme lähtemään jo ennen häävalssia, koska Stuart piti laittaa nukkumaan.

-Se on kuulemma hieno paikka, se glasgow’laishotelli. Rouva Wallace näytti yhtä ihastuneelta kuin jos olisi itse ollut lähdössä häihin. -Ajatelkaa nyt, millaista on, kun saatte istua kerrankin palveltavana, ettekä juokse ympäriinsä Stuartin perässä tai yritä hiljentää Archieta, kun hän ulvoo kesken seremonian.

Betty alkoi nauraa kuvitellessaan itsensä hienossa puvussaan rauhoittelemassa molempia poikia.

-Ehkä te olette oikeassa, hän myönsi. -Olisi ihanaa päästä juhlimaan aikuisten kesken.

Samassa ulko-ovi kolahti. Ruth oli käynyt harjoittelemassa omaa rooliaan ja tuli välillä kotiin palatakseen illansuussa koko näytelmän läpimenoon.

-Onkohan Alice-täti sairas? hän kysyi huolissaan riisuessaan takkiaan. -Tohtorin auto on talon edessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti