torstai 24. huhtikuuta 2014

57. luku: Kun mies tietää mitä tahtoo

 
Betty oli jo aamulla päästänyt suustaan valkoisen valheen, ja nyt sitä seurasi toinen. Väittäen saaneensa kovan päänsäryn hän vetäytyi yläkertaan. Miten hän olisi voinut istua enää keittiössä puhumassa turhanpäiväisyyksiä, jos Fergus oli Alicen luona!

Lisäksi makuuhuoneen pieneltä parvekkeelta näki Gordonin taloon. Ei toki sisään asti, mutta Betty värjötteli tuijottamassa naapurin arkihuoneesta kajastavaa lampunvaloa kuin toivoen, että se olisi hyvä enne.

-Sappho, oletko sinä hullu! Aiotko hankkia keuhkokuumeen?

Duncan oli tullut sisään niin, ettei Betty ollut huomannut.

-Mitä ihmettä sinä teet?

-Minä… minä ajattelin, että raitis ilma tekee päänsärylle hyvää, Betty mutisi.

-Älä höpise, Duncan sanoi tylysti ja veti hänet sisään. -Viimeksihän olit vilustumassa! Olet puhunut koko aamun roskaa ja näyttänyt niin syylliseltä, että tyhmäkin huomaa sinun valehtelevan. Mikä nyt on?

Betty ei tiennyt, oliko enemmän pelästynyt kuin helpottunut, kun Duncan näki hänen lävitseen tällä tavoin.

-Miten... Mikset sinä ole kaupassa? hän yritti johdattaa puhetta muualle.

-Ruth tuli huolissaan sanomaan, että sinä voit huonosti. Hän pelkää, että olet saanut jonkin tartunnan Alicelta, koska eilen kävit siellä ja nyt Fergus… Duncanin harmaissa silmissä välähti ymmärrys. -Vai niin, minä käsitän!

-Mitä niin? Betty mutisi ja putosi istumaan pulleaan lepotuoliin tulisijan ääreen. Hän ei enää tiennyt, jännittikö enemmän Alicen ja Fergusin kohtaloa vai Duncanin kiukkua.

Duncan seisoi parvekkeen oven edessä kädet lanteilla ja yritti hillitä itseään. Sitten hän katsoi Bettyyn niin tummin silmin, että tämä käpertyi tuolissa kasaan kuten Stuart tehtyään jotakin pahaa.

-Emmekö me ole puhuneet tästä? Enkö minä ole sanonut, että sinä et saa sekaantua heidän asioihinsa! Anna aikuisten ihmisten hoitaa elämänsä niin kuin he tahtovat!

-Mutta enhän minä voinut katsoa sivusta…

-Kyllä, sinä olisit aivan hyvin voinut katsoa sivusta. Mitä oikein tapahtui? Tiedän, että olit Alicen luona ja säntäsit sitten tiehesi, ja rouva Morrison sanoi löytäneensä sinut sairaalan portailta. Duncan hengähti äkkiä terävästi. -Et kai käynyt Fergusin luona sairaalassa?

Betty upposi yhä syvemmälle tuoliin ja toivoi hartaasti, että hänen allaan avautuisi kaniininkolo, jonka kautta kierähtää Ihmemaahan, sillä Herttakuningattaren hovissakin täytyi olla mukavampaa kuin tässä. Hän oli nähnyt tuon ilmeen Duncanin kasvoilla kerran — vuosia sitten MacVuricheilla, kun heille oli selvinnyt, että Ruthin isä oli vienyt mennessään tytön palkkarahat ja jättänyt tämän oman onnensa nojaan — ja silloin toivonut, ettei mies koskaan katsoisi häneen sillä tavalla.

-Voi taivas, mutisi Duncan, sillä Bettyn vaitonaisuus kertoi hänelle enemmän kuin sanat. -Tapasitko hänet edes kahden kesken?

Näkymä ihmisiä täynnä olevasta sairaalan käytävästä tuli Bettyn mieleen selkeänä kuin valokuva, ja hän peitti kasvonsa.

-Sinusta oli siis aivan välttämätöntä nolata Fergus puolen kaupungin edessä. Duncanin ääni oli ivallinen. -Odotatko sen edistävän suurta rakkaustarinaa?

-Mutta Ruth sanoi, että hän on nyt…

-Niin, hän on nyt Alicen luona, koska sinä olet selvästikin puhunut läpiä päähäsi ja antanut hänelle toivoa tilanteessa, jossa ei toivoa ole! Duncanin ääni kohosi ja hän löi nyrkillään takanreunukseen. -Tajuatko, että kun Alice nyt torjuu hänet — jälleen — sinun annettuasi selvästi ymmärtää muuta — hän romahtaa, Betty!

-Miten sinä voit luulla, että Alice torjuu hänet! Betty suuttui niin, että hypähti pystympään tuolissa. -Alice rakastaa häntä!

-Ilmiselvästi, ja on osoittanut sen antamalla rukkaset!

-Minä annoin sinulle useat rukkaset aikanaan!

-Et kuutta kertaa kolmen vuoden sisällä!

-Ehkä olisi pitänyt! Betty tiuskaisi. -Alice rakastaa häntä, minä tiedän sen! Hän vain luulee, että omaisuus estäisi heitä olemasta onnellisia!

-Ehkä niin onkin, Duncan ärähti. -Fergus tulee hyvin toimeen mutta ei ole rikas, enkä minä ainakaan olisi järin ylpeä, jos en pystyisi elättämään vaimoani, vaan asia olisi päinvastoin.

-Sinä olet naurettavan vanhanaikainen. Betty tuijotti leimuavin silmin Duncaniin. -Olisitko sinä hylännyt minut, jos olisin ollut rikas?

-Älä vaihda puheenaihetta. Oli ehkä suloista, kun sinä järjestelit ihmisten sydämenasioita ollessasi nuori tyttö — mutta en minä halua, että sinusta tulee kaikkeen sekaantuva juoruakka!

-Oh! Betty kohottautui tuolistaan. -Miten sinä ilkeät!

-Miten sinä ilkeät pilata ihmisten elämän vain siksi, että kuvittelet tietäväsi kaiken paremmin kuin muut!

-Minä edes teen jotakin! Betty huusi. -Jos Fergus todella olisi ystäväsi, sinäkin haluaisit tehdä jotakin! Mutta sinä vain vetäydyt sivuun kuin mikäkin — raukka!

-Minä kunnioitan ystäviäni ja annan heidän tehdä omat ratkaisunsa — toisin kuin sinä!

He eivät olleet koskaan huutaneet toisilleen sillä tavalla, eikä Betty ollut koskaan kuvitellut, että se olisi edes mahdollista. Hän avasi suunsa tiuskaistakseen jotakin, mitä tahansa, kunhan se olisi ruminta mitä hän saattaisi keksiä — mutta samassa joku juoksi ylös rappusia ja koputti oveen. Ruth kurkisti sisään ennen kuin sai vastauksen, ja hänen pelästynyt ilmeensä kertoi, että heidän riitansa oli kuulunut alas asti.

-Alice-täti ja Fergus-setä ovat täällä, hän sanoi arasti. -Ja heillä on kuulemma asiaa.

Betty singahti pystyyn kuin ammuttuna ja oli rappusissa jo ennen kuin Duncan ehti liikahtaa.

Alhaalla eteisessä olivat todellakin Alice Gordon ja Fergus MacDonald, yhdessä, kuten he aikoinaan olivat usein tulleet Koivurantaan. Mutta silloin he eivät olleet pitäneet toisiaan kädestä. Eikä Alicen poskilla ollut aiemmin näkynyt tuollaista punaa — eikä onnen ja pelon sekoitusta hänen silmissään.

-Betty! hän huudahti ja juoksi portaisiin tätä vastaan. -Rakas, rakas ystävä!

Bettyä ympäröi hetken kalliin hajuveden ja turkiskauluksen melkein tukehduttava syleily, sitten Alice vetäytyi vähän kauemmaksi, otti häntä kädestä ja kuiskasi:

-Annatko sinä anteeksi?

Fergus, joka oli seurannut kohtausta hymyillen, astui nyt lähemmäksi ja tarttui Bettyn toiseen käteen.

-Kiitos, hän sanoi yksinkertaisesti. -Sinulta taisi jäädä jotakin, kun kävit puhumassa Alicelle järkeä.

Hän ojensi ruskeaan paperiin käärittyä pakettia.

-Oletteko… Oletteko te… Betty änkytti ja rutisti syliinsä paketin, joka muodosta päätellen sisälsi Gordonin taloon unohtuneen vaatekerran. Hänen silmänsä näkivät, mutta hänen tajuntansa ei pysynyt mukana kaiken jännityksen jälkeen.

-Alice on luvannut unohtaa, että hänellä on pankkitili, Fergus sanoi virnistäen.

-Oh, sinäpä olet romanttinen! Alice puuskahti, mutta nauroi sitten heleästi. -Tämä on hullua, Bet, aivan pähkähullua — mutta ehkä minä olen lopultakin avannut silmäni!

-Minun pitää palata sairaalaan, Fergus sanoi ja suuteli Alicea yleisöstä välittämättä. -Siellä toki eilisen jälkeen on osattu arvata, että jossakin välissä käyn taas kosimassa, mutta en tiedä lohduttaako se potilaita.

Betty punastui ja olisi halunnut peittää kasvot käsiinsä.

Onneksi Alicella ei ollut kiire mihinkään. Hän jäi lounaalle ja sen jälkeen keskusteli pitkään ja luottamuksellisesti Bettyn kanssa. Ruth, jonka romantiikannälkää tämä kaikki ennemmin lietsoi kuin tyydytti, suljettiin julmasti Bettyn työhuoneen ulkopuolelle määräyksenä pitää huolta pikkupojista.

-Hän… hän oli aivan toisenlainen kuin muilla kerroilla, Alice melkein kuiskasi kertoessaan kosinnasta. -Muulloin Fergus on ollut niin… niin varovainen ja kohtelias… ja nyt hänessä ei ollut jälkeä kummastakaan. Hän vain marssi sisään ja ilmoitti, että nyt riittävät typeryydet ja että hän aikoo kanssani naimisiin, halusin minä sitä sitten tai en!

-Ja sinä halusit, Betty sanoi kiusoitellen, mutta kyyneleet silmissä.

-Sitä minä olen halunnut koko ajan, Alice mutisi. -Olen vain pelännyt… pelännyt niin hirveästi…

-Etkö sinä pelkää enää?

-Pelkään! Mutta kun Fergus on niin varma asiastaan, ei minulla ole muita vaihtoehtoja kuin suostua. Hän — hän ei ollut tippaakaan herrasmies! Hän vain — sieppasi minut syliinsä. Alice punastui onnellisena. -Minä olen niin väsynyt siihen, kun kaikki kyselevät, mitä rouva Gordonille saisi olla ja miten rouva Gordon tämän haluaisi ja rouva Gordon tietysti päättää ja onko rouva Gordonilla toiveita… On ihmeellistä, kun mies tietää mitä tahtoo!

Betty muisteli Duncanin kanssa käymäänsä riitaa ja huokasi vähän itsekseen. Sitten hän palasi nopeasti Alicen onnelliseen tilanteeseen.

-Entä sinun maallinen hyväsi? Eikö rouva Gordon päätä enää siitäkään?

-Fergus sanoo, että jos se häiritsee minua, me voimme järjestää asian jotenkin. Voidaan kuulemma perustaa säätiöitä tai sellaisia … Äh, emme me ehtineet puhua paljon sellaisesta. Oli niin paljon puhuttavaa muusta!

Sinä iltana Koivurannan olohuoneessa oli hyvin hiljaista. Ruth oli harjoituksessaan, Jennie jonkun työtoverinsa luona ja lapset nukkumassa. Betty selaili lehteä ja kuuli silloin tällöin kolahduksen takahuoneesta: Duncan availi mappeja ja kuittikansioita ja teki kirjanpitoa.

He eivät olleet vaihtaneet sanaakaan sen jälkeen, kun Alice ja Fergus olivat ilmestyneet kertomaan uutisiaan. Bettyn sydäntä kirveli, kun hän muisteli Duncanin sanoja. Oliko hänestä todella tulossa juoruakka — samanlainen kuin rouva Keir, utelias ja pahansuopa eukko, joka sekaantui muiden asioihin ja oli aina tietävinään, miten ihmisten piti elää!

Mutta ellei hän olisi sekaantunut, sekä Alicen että Fergusin sydämet olisivat murtuneet. Olisiko se sitten ollut oikein?

Väliovi narahti, Betty kuuli Duncanin askeleet eteisessä. Ne pysähtyivät olohuoneen ovelle ja Betty painoi katseensa alas lehteen. Hän kuuli Duncanin tulevan sisään ja penkovan koria, johon sanomalehdet koottiin, sitten paperi rapisi ja sohva narahti.

Heillä oli usein tapana istua iltaisin lukemassa mukavassa, kodikkaassa hiljaisuudessa ja nauttia joka hetkestä. Mutta tämä hiljaisuus oli painostavaa ja tukahduttavaa, kiusallista kuin ventovieraiden kesken.

Pitikö hänen sanoa jotakin? Odottiko Duncan anteeksipyyntöä? Ei kai Duncan olettanut, että hän olisi tottelevainen ja alistuva vaimo? Betty ajatteli Smithin perhettä ja häntä puistatti. Sitten hän ajatteli Jerryä, joka oli koettanut kihlausaikana sanella, mitä hän sai tehdä ja ketä tavata, ja häntä puistatti uudestaan.

He eivät olleet Duncanin kanssa koskaan edes puhuneet asiasta, mutta Betty oli aina kuvitellut, että heidän avioliittonsa olisi nykyaikainen ja tasa-arvoinen, että he kunnioittaisivat toistensa mielipiteitä. Ja sitten Duncan oli tänään kutsunut häntä kaikkeen sekaantuvaksi juoruakaksi ja hän tätä raukaksi. Raukaksi! Duncania!

Lämmin käsi laskeutui Bettyn olkapäälle ja tämä hypähti vähän pelästyksestä.

-Anteeksi, en tarkoittanut säikyttää, Duncan sanoi lempeästi. Hän oli noussut sohvalta Bettyn huomaamatta -Anteeksi — myös kaikki muu. En käyttäytynyt tänään oikein hyvin.

-En minäkään, Betty mutisi ja pujotti sormensa Duncanin sormien lomaan. Hän henkäisi kuin vauhtia hakien ja jatkoi: -Anteeksi, että… etten kertonut sinulle, mitä olin tehnyt, ja että ylipäätään tein asioita, jotka sinä olit kieltänyt.

Duncan hymähti.

-Onko minulla oikeutta moittia sinua sanallakaan? Sait aikaan jotakin sellaista, johon minä en jaksanut enää uskoa.

-Minä en vain voinut antaa periksi, Betty mutisi. -Minä hylkäsin Mary Smithin, kun hän olisi tarvinnut minua, enkä halunnut hylätä Alicea!

-Enkä minä halunnut hylätä Fergusia, Duncan sanoi vakavasti. -Sinä et varmaan aivan käsitä, miten herkkä hän pohjimmiltaan on. Hän ei pahemmin välitä esitellä sitä puolta itsestään.

Betty muisti äkkiä sen kesäisen illan kauan sitten Kuusikukkulalla, jolloin hänelle oli selvinnyt, millaisia romanttisia unelmia toverillinen ja kiusoitteleva Duncan salaa mielessään heistä kahdesta elätteli. Oliko miesten todella niin vaikea näyttää todellinen luonteensa?

-Minä tiedän, että — että jos Alice olisi tänäänkin antanut rukkaset — seuraukset olisivat olleet sellaiset, etten tohdi edes ajatella. Duncan puisti päätään. –Sinä pelaat joskus pahempaa uhkapeliä kuin kapakoiden korttihait, Sappho. Toivottavasti joskus et vielä häviä kaikkea.

Hänen sanansa vavisuttivat Bettyä, vaikka toisaalta vanha lempinimi kertoi, ettei Duncan voinut olla kovin vihainen.

-Minä olin niin varma… hän melkein kuiskasi. -Minä tiesin, että Alice rakastaa häntä!

-Se ei aina riitä, käsitäthän sinä sen. Nytkin me voimme vain toivoa, että he tietävät mitä tekevät.

-Kyllä se riittää, Betty sanoi lujasti. -Jos he todella rakastavat toisiaan, raha tai mikään muukaan ei voi erottaa heitä!

Duncan hyväili hänen olkapäätään ja katsoi ikkunasta ulos talviseen pimeyteen.

-Ehkä sinä olit oikeassa, hän sanoi lopulta. -Minä olin raukka.

-Duncan!

-Ajattelin samoin kuin sinä — että on naurettavaa antaa maallisen omaisuuden tulla kahden ihmisen väliin — että Fergus on pähkähullu, ellei taistele onnestaan — ettei hän ole ansainnutkaan Alicea, ellei ole valmis tekemään kaikkeaan tämän saadakseen — mutta en saanut sanotuksi sitä Fergusille. Kuvittelin, että hänen pitää saada päättää itse.

-Tietysti pitää, Betty sanoi vaisusti. -Minä en saisi luulla aina tietäväni parhaiten, miten asioiden on mentävä. Kuten sanoit, tällä kertaa minulla oli onnea, mutta ehkä joskus…

-Ei, Sappho. Duncan puisti päätään. -Sinä teit oikein. Sillä ethän sinä voi pakottaa ihmisiä toimimaan tahtosi mukaan — voit vain näyttää tien, jonka sivullinen usein havaitsee asianosaisia paremmin. On sitten heidän oma asiansa, lähtevätkö he seuraamaan sitä vai jatkavatko silmät ummessa suoraan pöheikköön.

Betty tirskahti vähän.

-Silti minun pitäisi olla nöyrä ja tottelevainen, hän huomautti kokeilevasti. -Olenhan minä vaimosi.

Duncan katsoi häneen ja harmaissa silmissä tuikki tavalla, joka sai Bettyn sydämen hypähtämään.

-Nöyrä ja tottelevainen? En minä sellaista tyttöä kosiskellut vuosikaudet. En minä hänen takiaan paennut tunteitani maapallon toiselle puolen ja sitten henkeni kaupalla palannut takaisin. Mitä ihmettä minä tekisin nöyrällä ja tottelevaisella vaimolla?

-Tarkoittaako tuo, että minä saan pitää ystävistäni huolta jatkossakin? Betty kysyi nenäkkäästi.

Duncan veti hänet seisomaan ja puristi syliinsä yhtä lujasti kuin aikanaan Morarin hiekkarannalla.

-Sinä hupsu tyttöni, hän mutisi Bettyn hiuksiin. -Hupsu, ihana tyttöni. Mikä minut sai unohtamaan, että sinulla on tuo käsittämätön ympäripuhumisen lahja — vaikket ole edes valkoisessa musliinissa!

-Rouva Wallace sanoi, että olen liian vanha käyttämään sellaisia pukuja, Betty mutisi epäselvästi Duncanin paidanrintamukseen.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa, että Bettyn uhkapeli kääntyi voittoon! :) Ja ihanaa, että pariskunta Fleming alkaa muistuttaa ihmispariskuntaa. :D

    VastaaPoista