perjantai 25. huhtikuuta 2014

58. luku: Näytelmäkilpailu

 
-Minä en tarvitsisi enää yhtään jännitystä miltään taholta, Betty huokasi pistäessään hattuneulaa pienen turkishattunsa läpi. -Sitä on ollut liiaksikin viime kuukausina.

-Oh, eihän siinä ole mitään jännittämistä, ilmoitti Jennie, joka veti lapasia käsiinsä. -Tietysti Ruthin ryhmä voittaa!

-Ei se ole niin varmaa, Betty sanoi synkästi. -Ruth itsekin oli epäileväinen.

-No, nyt mennään joka tapauksessa, sanoi Duncan, joka oli odotellut ovella jo hyvän tovin. -Ainakaan Ruthin ei tarvitse surra sitä, ettei hänellä olisi kannustusjoukkoja!

Se oli totta. Alice ja Fergus odottivat heitä jo kadulla, ja yhtäkkiä Smithin talon etuovi avautui narahtaen — sitä ei ollut kovin usein avattu — ja Mary astui ulos Victoria kintereillään.

-Minä kuulin, että Ruth näyttelee tänään, Mary mutisi melkein hämillään, kun Betty kiiruhti iloissaan hänen luokseen. -Victoria haluaa nähdä sen.

-Teille molemmille tekee hyvää päästä vähän tuulettumaan, Betty sanoi ja pujotti kätensä Maryn käsipuoleen. -Ja Ruth on onnellinen, kun hänellä on yleisöä. Mitä Hamiltonille kuuluu?

-Sain kirjeen viime viikolla. Maryn kasvoilla vilahti ilme, jonka saattoi tulkita hymyksi. -Ei hänellä ole helppoa, mutta hän kestää kyllä.

Seurakuntasali oli tungokseen asti täynnä väkeä, sillä suuri harrastajateatterikilpailu oli huipentumassa. Tuomaristo oli katsonut kahden viikon aikana läpi lukuisia näytelmiä, joiden taso vaihteli melko surkeasta lähes loistavaan. Näistä oli valittu viisi edellispäivänä kisaamaan keskenään, ja tänään sunnuntaina valittaisiin kahdesta loppukilpailuun päässeestä paras.

-Onnea, Betty, Brenda MacMahon sanoi ja puristi tungoksessa tämän käsivartta. -Hienoa, että Ruth on päässyt näin pitkälle!

Kieltämättä Betty tunsi ylpeyttä istuessaan seurueensa keskellä parhailla paikoilla, jotka Alice oli ehtinyt heille varata. Vaikka neiti MacGregorin ryhmä ei voittaisikaan, oli se sentään loppukilpailussa.

Salissa oli melkoinen meteli, kun ihmiset hakivat paikkojaan, tervehtivät tuttaviaan ja selasivat käsiohjelmaa. Näin suuri teatteritapaus oli pikkukaupungissa jotakin mullistavaa, ja paikalle olivat saapuneet kaikki kynnelle kykenevät — kiinnosti näitä teatteritaide tai ei.

Sillä ellei jaksanut seurata näytelmiä, salissa oli toki paljon muuta nähtävää. Ensinnäkin paikalla olivat vastakihlautuneet tohtori MacDonald ja rouva Gordon. Nuorten mielestä se oli hyvin kaunista ja romanttista, vaikka heidän mielestään tohtori olikin toivottoman vanha sankariksi. Mutta aikuisempi väki palautti yhteisissä keskusteluissa mieleensä nuoren, varattoman Alice Bellin ja tämän aiemman avioliiton vanhemman miehen kanssa. Toiset mutisivat, että eräät eivät sitten koskaan opi, kun taas toiset kuiskuttelivat tohtorin saavan nyt käyttöönsä enemmän varoja kuin sairaalan vuotuisessa talousarviossa oli.

Monien katse pysähtyi myös Mary Smithiin, päät painuivat yhteen ja terävät kuiskaukset suhahtelivat ilmassa. Mary istui paikallaan kasvoillaan sulkeutunut ilme, jonka Betty tiesi merkitsevän sitä, että tämä oli turvassa omassa maailmassaan, siellä, minne oli miestäänkin paennut. Hän olisi mielellään puristanut Maryn kättä, mutta ei lopulta tehnyt sitä, koska oli huomannut tämän helposti kiusaantuvan kaikenlaisista ystävyydenosoituksista.

Oli vahinko, ettei rouva Wallace päässyt paikalle. Mutta tämä oli itse ehdottanut, että tulisi Koivurantaan ja jäisi lasten kanssa kotiin. Kuulemma muutaman tunnin harjoitusero tekisi hyvää sekä Bettylle että Archielle huhtikuuta ja Johnin häitä silmällä pitäen.

Betty oli hyvin arasti puhunut äidilleen siitä ajatuksesta, että he lähtisivät Duncanin kanssa Glasgow’hun kahden. Hänen mielestään se oli jotakin niin vallankumouksellista, että hän suorastaan järkyttyi äitinsä suhtautumisesta asiaan.

-No mutta sehän on aivan mainiota, äiti oli huudahtanut. -Minun pitää sanoa Annalle ja Robille, että hekin veisivät lapset tohtorilaan. Ette te nuoret liian usein saa juhlia.

Vasta tämän jälkeen hän oli uskaltanut puhua asiasta Duncanille, jonka mielestä ajatus oli kerrassaan loistava. Betty hiukan epäili rouva Wallacen vieneen asiaa eteenpäin jo ennen häntä, mutta tunsi silti helpotusta — ja syyllisyyttä.

-Jos se auttaa, voin minäkin heidät ottaa, Alice oli nauranut, kun Betty oli uskoutunut hänelle. -Nimittäin jos pelkäät, ettei rouva Wallace pärjää heidän kanssaan.

-Sitä minä viimeksi pelkäisin, Betty oli hymähtänyt. -Mutta kieltämättä sinä voisit jo harjoitella.

Alice oli lehahtanut hehkuvan punaiseksi ja hihittänyt kuin pikkutyttö. Betty ei tiennyt, olivatko he Fergusin kanssa jo päättäneet hääpäivän — tai oliko Fergus päättänyt sen, sillä tämä tuntui tekevän päätökset Alicen puolesta, joka nautti tästä tosiasiasta suunnattomasti — mutta arveli, että tuskin odotettavissa olisi kaiken tämän jälkeen kovin pitkä kihlaus.

Betty havahtui ajatuksistaan, kun valot himmenivät ja lavalle nousi yksi tuomareista esittelemään näytelmäryhmät.

Ensin esiintyi Trislaigista tullut seurue, jolla oli selvästikin runsaasti kokemusta. Se näkyi toisaalta varmuutena, toisaalta tietynlaisena kaavamaisuutena. Näytelmä oli kuitenkin hyvin valittu, siinä oli huumoria ja romantiikkaa, joka upposi ainakin yleisöön hyvin.

-Hyi olkoon, he olivat hyviä, Jennie sanoi väliajalla, kun he tungeksivat tarjoiluhuoneessa teekuppiensa kanssa. –Mutta kai Ruth on parempi.

-Minä toivon niin, Betty sanoi. -Mutta heidän näytelmänsä on toisenlainen.

-Onko se surullinen?

-Se on moderni, Duncan tiesi. -Ruth sanoi, että siinä tapahtuu vähän ja ajatellaan paljon.

-Tuomaristo voi pitää siitä, huomautti Fergus MacDonald rohkaisevasti. -Tosin sellaista on vaikea esittää.

Se oli totta. Neiti MacGregor oli selvästi valinnut käsikirjoituksen sen uutuuden, sopivan mitan ja nuorten elämää käsittelevän aiheen vuoksi, ja oli tehnyt ohjaustyössä kaikkensa. Mutta kun nuoret näyttelijät olivat tottuneet esiintymään näytelmissä, joissa tapahtui paljon, lavalla piipahdettiin usein mutta lyhyesti ja vuorosanat olivat valmiiksi niin koomisia tai traagisia, ettei niitä tarvinnut sen kummemmin enää esiintymisessä painottaa, tulos ei ollut niin hyvä kuin olisi voinut.

Tässä näytelmässä nimittäin oli runsaasti monologeja, jolloin yksinäistä ääneen ajattelua olisi pitänyt osata värittää äänensävyllä ja pienillä liikkeillä ja eleillä. Teksti oli viisasta, mutta se olisi vaatinut lähes ammattitason näyttelijät, ja sitä eivät Fort Williamin nuoret todellakaan olleet.

Betty huomasi painaneensa kyntensä kämmenpohjiinsa, kun jännitti sitä, selviäisikö Bobby Cameron vuorosanoistaan, ja hän lakkasi melkein hengittämästä saattaakseen Ewan Irvinen kunnialla seuraavaan kohtaukseen. Kirjailijana häntä puistatti se, miten vähän nuoret tuntuivat ymmärtävän siitä, mitä sanoivat. Noinkohan hänenkin sanansa lensivät tuuleen, vaikka hän kuvitteli ihmisten käsittävän ne?

Tässä ennemmin kovalla työllä kuin taidolla etenevässä joukossa Ruth loisti kuin ruusu voikukkien keskellä. Näytti siltä, ettei hän ponnistellut lainkaan, vaan eli roolinsa. Istuessaan sohvalla näyttämön keskellä ja pohtiessaan yksikseen roolihahmonsa sydämenasioita tyttö oli yhtä luonteva kuin jos olisi keskustellut Bettyn kanssa Koivurannan verannalla. Hänen äänensävynsä ja liikkeensä olivat niin aitoja ja taitavia, ettei yksikään trislaigilaisryhmästä olisi kyennyt samaan.

-Minä suostun, Duncan mutisi Bettyn korvaan.

-M-mihin? Betty hätkähti, hän oli uponnut täysin Ruthin roolisuoritukseen.

-Siihen, että tyttö lähtee Naisopiston jälkeen teatterikouluun.

Betty päästi pienen hermostuneen naurahduksen.

Kun näytelmä päättyi, kättentaputukset olivat pikemminkin rohkaisevat kuin innostuneet: kyse oli sentään kaupungin omasta ryhmästä ja tuomareille haluttiin näyttää, että sillä oli puolustajia. Mutta ihmisten alkaessa supatella keskenään Betty poimi ympäriltään lauseenpätkiä, joissa Ruthin nimi esiintyi monta kertaa.

Tuomaristo ei viipynyt kauan keskustelemassa päätöksestään. Sitä ei ollut vaikea arvata. Voittajaksi julistettiin Trislaigin ryhmä, jonka taitoa kehuttiin monin tavoin.

-Miksi ei ollut sarjoja eri-ikäisille? Alice Gordon murisi. -On väärin, että nuoret laitetaan kilpailemaan aikuisia vastaan!

Samassa tuomariston puheenjohtaja pyysi uudestaan hiljaisuutta.

-Tässä kilpailussa oli alun perin tarkoitus palkita ainoastaan seudun paras harrastajateatteriryhmä, hän sanoi. –Mutta nyt haluamme palkita myös yhden yksittäisen esiintyjän.

Sali oli hiirenhiljaa. Betty tajusi yhtäkkiä puristavansa Mary Smithin kättä niin lujaa kuin jaksoi, eikä tämä näyttänyt laittavansa sitä pahakseen.

-Kyseinen henkilö on osoittanut, että on todella olemassa luonnonlahjakkuuksia, joiden kanssa ei suurinkaan kokemus aina voi kilpailla, tuomari jatkoi. -Kun ihminen on lisäksi vielä nuori ja hänellä on kaikki mahdollisuudet kehittää lahjojaan, voimme vain odottaa, mitä hänestä tulee. Haluan kutsua lavalle Ruth Weilsonin täältä Fort Williamista.

Myöhemmin Duncan väitti tosissaan, että salin katon täytyi nousta ilmaan siitä metelistä, mikä syntyi. Ihmiset taputtivat ja tömistivät, ja Betty joutui illalla pesemään puseron, joka hänellä oli yllään, sillä niin monet kädet kurkottivat häntä kohti, tarttuivat häntä olkapäästä ja taputtivat selkään.

Ruth pujahti lavalle tämän hälinän keskellä melkein huomaamatta. Hän sai oman kirjekuorensa, kätteli tuomariston niiaten sirosti jokaiselle vuorollaan, kääntyi saliin päin — ja lähetti yleisölle vallattoman lentosuukon.

Naurunremakka levisi halki salin ja suosionosoitukset alkoivat uudelleen.

-Kuka hänelle tuon on opettanut? Betty mutisi nolona ja vilkaisi käytävän toiselle puolelle nähdäkseen, paheksuisiko pappilan väki moista keimailua. Häntä helpotti hiukan huomata, että pastori Morrison hakkasi käsiään yhteen kaikin voimin.

-Siinä sinulle teatterikoulua, Duncan virnisti.

Illalla kotona Ruth totesi melkein säälineensä Trislaigin seuruetta, joka oli sentään voittanut kilpailun, mutta tuntui jäävän aivan varjoon.

-Ihmiset olivat niin hassuja vain siksi, että minä asun täällä, hän sanoi. -Ei Trislaigissa olisi taputettu minulle sillä tavalla.

-Mistä sinä sen tiedät, Jennie muistutti. -Sinä olit loistava. Kaikki sanoivat niin.

-Äh, minä vain satuin pitämään tekstistä, Ruth mutisi, mutta hänen poskillaan kukkivat onnen ruusut.

Betty istui sohvalla Archie sylissään. Lapsi näkyi selvinneen koko päivän erosta täysissä sielun ja ruumiin voimissa ja olisi oikeastaan halunnut lattialle konttaamaan Ystävä-kissan perässä. Sen sijaan lapsen äiti epäili sielunsa vähän kärsineen ja tahtoi pitää Archieta lujasti itseään vasten. Hän olisi halunnut pidellä Stuartiakin, mutta tämä oli kiemurrellut irti heti suukon annettuaan ja halunnut omiin leikkeihinsä.

-Ei meillä pitäisi olla näin onnistunut perhe, Betty huokasi, kun Duncan istuutui hänen viereensä. -Siitä ei haluaisi päästää irti!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti