sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

60. luku: Ylellistä elämää

 
Eräänä huhtikuisena lauantaiaamuna Betty, Duncan ja Jennie nousivat tavallista aikaisemmin ehtiäkseen Glasgow’n junaan. Betty oli nukkunut huonosti edellisenä yönä miettiessään kaikkia niitä vaaroja ja onnettomuuksia, jotka Stuartia ja Archieta todennäköisesti kohtaisivat heti, kun he joutuisivat kevytmielisten vanhempiensa hylkäämiksi — puhumattakaan Ruthista, joka arvatenkin karkaisi välittömästi lähimmän teatteriseurueen matkaan.

-Hotellin puhelinnumero on pöydällä puhelimen lähellä, Betty sanoi rouva Wallacelle. -Soittakaa heti, jos tulee ongelmia. Ja tohtori MacDonaldin numero on siinä myös. Ja sairaalan. Ja…

-Rouva Fleming, kuvitteletteko te, että minä aion tappaa lapset? tiedusteli rouva Wallace puoleksi närkästyneenä, puoleksi huvittuneena. -Uskallanpa sanoa, että minulla on lastenhoidosta enemmän kokemusta kuin teillä, ja tekin olette selvinnyt!

-Jos me aiomme seuraavaksi selvitä junaan, sinun olisi parasta tulla, Duncan sanoi ja otti hattunsa. -Pojilla ja Ruthilla ei ole mitään hätää täällä.

-Pitäkää hauskaa! Ruth sanoi vähän haikeasti, vaikka hänen kotiin jäämisen aiheuttamaa pettymystään lievensikin huomattavasti se, että Alistair oli luvannut hakea hänet kaupan sulkemisen jälkeen kävelylle — mistä seikasta hän oli visusti kotipiirissä vaiennut. -Ja kertokaa sitten kaikesta!

Duncan kävi asemalla viikoittain hakemassa kirjakauppaan tulevaa tavaraa, mutta Betty oli viimeksi ollut siellä vuotta aiemmin, Ruthia matkaan saatettaessa. Silloin hänestä oli tuntunut, että koko elämä oli romahtamassa — nyt hän oli niin iloinen ja hilpeä, että hämmästyi sitä itsekin.

-Minusta näyttää aivan siltä, kuin sinä nauttisit tästä, Duncan virnisti heidän odotellessaan junaa asemalaiturilla.

-Totta kai minä nautin! Et kai sinä kuvittele muuta? Betty hymyili onnellisena. -Tiedän olleeni naurettava touhottaja, mutta eihän rouva Wallace olisi tosiasiassa voinut antaa meille parempaa lahjaa kuin tämän matkan. Aion iloita joka hetkestä.

Ja niin hän iloitsikin, sillä junamatka halki keväisen maan oli kuin yhtä suurta seikkailua. Betty muisti, että he olivat olleet kahdestaan Duncanin kanssa junassa viimeksi matkustaessaan Edinburghista Claymuiriin Ruthia tapaamaan, ja siitä oli vuosia. Häntä puistatti. Rouva Wallace oli oikeassa: he olivat hautautuneet liiaksi arkielämäänsä.

Tokikaan he eivät olleet nyt kahden, sillä Jennien lisäksi asemalta oli noussut kyytiin junanvaunullinen häihin matkaavaa sukua ja perhettä. Mutta oli ihmeellistä huolehtia vain itsestään, vain omasta teekupillisestaan ja eväsvoileivästään. Anna ja Rob olivat noudattaneet esimerkkiä ja todellakin vieneet lapset Annan vanhemmille, ja heidän olemuksessaan oli samanlaista, melkein hurjaa iloa. Annie, joka oli ehdottomasti tahtonut ottaa Eileenin ja Roryn mukaan, ei vaikuttanut ollenkaan yhtä innostuneelta.

Juna saapui Glasgow’hun pian puolenpäivän jälkeen. Asemalla odotti kokonainen letka vuokra-ajureita, jotka Constablet olivat tilanneet Johnin sukulaisia vastaanottamaan ja kuljettamaan heidät hotelliin.

-Varjelkoon, häiden täytyy maksaa heille omaisuuden, Betty mutisi istuutuessaan muhkeasti pehmustetulle samettipenkille. -Tai sitten hotelli on surkea rähjä.

-Mikäli minä tulin tuntemaan veljesi tulevaa appiukkoa silloin Johnin seikkailun aikaan, tämä sopii hänen tyyliinsä, Duncan naurahti. -Hänellä on rahaa, ja hän ei totisesti pelkää näyttää sitä. Alicen sopisi ottaa mallia.

Betty tirskahti. Hän päätti olla murehtimatta Walter Constablen rahankäyttöä ja sen sijaan nauttia sen tuloksista. Oli ylellistä ajaa kaupungin halki mukavissa vaunuissa, tuntea itsensä tyylikkääksi kävelypuvussa, joka oli tosin vanha, mutta jota rouva Wallace oli näppärästi muodistanut, ja odottaa seuraavalta vuorokaudelta pelkkää huvitusta ja hauskuutta.

Hotelli, jonka eteen vaunut toisensa jälkeen pysähtyivät, ei todellakaan ollut surkea rähjä.

-Ei sillä, että paljon ymmärtäisin vaatteista, Duncan kuiskasi, kun he odottivat vuoroaan päästäkseen kirjautumaan heille varattuihin huoneisiin, -mutta pelkään pahoin, että lakeijoilla on tyylikkäämmät frakit kuin se, joka minulla on pakattuna mukaan!

-Siihen ei paljon tarvita — sinun frakkisi on vuosien takaa, Betty kuiskasi vastaan silmät tuikkien.

Muiden vieraiden huoneet olivat toisessa kerroksessa, mutta Bettyn ja Duncanin laukkuja kantava piccolo vei heidät hissillä vielä kerrosta ylemmäksi. Betty ehti olla jo vähän pahoillaan siitä, että he joutuivat yöpymään erillään muista, kunnes poika avasi oven ja päästi heidät sisään.

Heille ei ollut varattu huonetta, vaan sviitti.

-Hyvä tavaton, onko tässä jokin väärinkäsitys? Bettyltä lipsahti, vaikka hän oli päättänyt esiintyä hyvin arvokkaasti ja olla paljastamatta maalaisuuttaan.

Ei, väärinkäsitystä se ei ollut. Pehmeillä, kultakoristeisilla huonekaluilla sisustetun olohuoneen pöydällä oli kirjekuori, johon oli kirjoitettu Bettyn ja Duncanin nimet Lillian Constablen käsialalla.

-”Toivottavasti pidätte sviitistä”, Betty luki kirjelapusta, joka oli paksua paperia ja johon oli kohopainettu nimikirjaimet LC. -”Se on vaatimaton kiitos siitä, että teidän ansiostanne olen onnellinen.” Hyvänen aika, Duncan, eikö tämä ole häneltä liikaa!

-Jos se tekee hänelle hyvän mielen, en ymmärrä miksi me emme voisi nauttia tästä, Duncan sanoi järkevästi. -Näitkö, että makuuhuoneen vieressä on kaksi erillistä pukeutumishuonetta ja kaikissa on oma puhelinkone?

-Ei mutta tämähän on aivan naurettavaa, Betty sanoi ja lennähteli ihastuneena sinne tänne tutkimassa paikkoja. -Kullanväriset hanat kylpyhuoneessa! Ja pukeutumispöydällä on kölninvettä sifonissa — mutta voi, parveke!

-Myönnettäköön, etten osannut odottaa tällaista, kun valvoin pari vuorokautta Constablen tilien ääressä kadonneita rahoja metsästäen. Tosin en ole tällä hetkellä siitä vaivannäöstä erityisemmin pahoillanikaan. Duncan heittäytyi selälleen vuoteelle, jonka jousitus oli niin muhkea, että hän pompahti vähän ylöspäin. –Jos vain Stuart näkisi tämän, hän ei enää koskaan edes yrittäisi hyppiä meidän vuoteellamme!

-Mitenköhän kotona menee? Betty pysähtyi kesken liehumisensa. -Pitäisikö minun soittaa?

Duncan nousi ja oli repivinään hiuksiaan.

-Meninkin mainitsemaan, hän mutisi. -Jos sinä uskallat tänä iltana murehtia…

-Ei, minä lopetan heti. Betty tunsi äkkiä hupsua helpotusta, kun häntä suoraan kiellettiin ajattelemasta kotiasioita.

He eivät ehtineet ihmetellä sviitin ylellisyyksiä pidempään, sillä oli jo valmistauduttava lounasta varten.

-Tuskin monikaan seurueesta on pukeutunut jatkokertomuksen toiseen osaan, Betty hymyili itsekseen pukeutumishuoneensa peilin ääressä. -Se oli typerä tarina, mutta kustansi iltapäiväpukuni kankaan!

Duncan oli jo vaihtanut vaatteita ja mennyt ulos parvekkeelle, kun Betty tuli olohuoneeseen. Ulkoa tulvi lähinnä kaupungin meteliä ja savunhajua, mutta jossakin kaiken sekamelskan keskellä oli aavistettavissa myös hitunen raitista ilmaa.

-Mitä sinä pidät tästä? Betty kysyi kynnykseltä vähän levottomasti.

Duncan kääntyi. Hän ei ollut nähnyt asua aiemmin Bettyn yllä, sillä rouva Wallace oli saanut sen valmiiksi vasta samalla viikolla. Puku oli sinistä satiinia, siinä oli puolipitkät hihat ja sekä hihansuissa että kaula-aukon ympärillä oli kullanväristä kirjailua, samansävyistä kuin puvun vyö.

-No? Betty sanoi, kun Duncan ei puhunut mitään, mittaili häntä vain päästä varpaisiin.

-Minä koetan keksiä edes yhden asian, jolla olen ansainnut sinut, Duncan sanoi vähän tukahtuneesti ja astui lähemmäksi. - Ajattelin juuri äsken, että tämä on kuin ennen Edinburghissa, me olemme lähdössä juhlimaan ja minä odotan sinua rouva Cochranen täysihoitolan olohuoneessa tai rouva Brodien luona... Mutta sinä olet vielä kauniimpi kuin silloin.

Betty tunsi poskiensa alkavan hehkua ja laski silmänsä alas ujosti kuin nuorena tyttönä. Minkä vuoksi hän kulki kotona niin usein mukavan pehmeiksi kuluneissa vanhoissa puvuissa ja tukka huolimattomalle solmulle sitaistuna? Hän päätti mielessään, että yrittäisi ilahduttaa Duncania muulloinkin huolitellulla olemuksella.

Lounas oli katettu hotellin pienempään ruokasaliin, sillä suurempaa valmisteltiin vihkitilaisuutta ja hääjuhlaa varten. Orkesteri soitti kevyttä musiikkia, ja ovella olivat vieraita kättelemässä Lillianin vanhemmat.

-Kas niin, kas niin, mehän tunnemmekin jo, sanoi Walter Constable ja ravisti Bettyn kättä niin, että tämän kaulakoru hypähteli. -Louise, tässä on Johnin sisar, johon Lillian on aivan ihastunut — ja joka on puhunut minullekin järkeä!

Herra Constablen nauru kajahteli niin kumeana, että ihmiset kääntyivät katsomaan. Betty tunsi itsensä noloksi tervehtiessään Lillianin korostetun hillitysti esiintyvää äitiä. Hän ei ollut kauhean ylpeä siitä, että oli vuosia aiemmin tunkeutunut herra Constablen toimistoon ”puhumaan järkeä”, mutta toisaalta: ehkä he eivät muuten olisi tässä?

Lounaasta lähtien koko ilta oli yhtä suurta juhlaa. Bettystä tuntui, että hän oli muuttunut prinsessaksi, jonka koko elämä oli pelkkää ylellisyyttä ja rikkautta. Ruoka oli mainiota, ympärillä oli paljon rakkaita ihmisiä ja mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia, ja palveluskunta tuntui vain odottavan tilaisuutta toteuttaa heidän pienimmätkin toiveensa.

Lounaan jälkeen tarjottiin kahvi sivusalongissa, ja sitten olikin jo aika lähteä valmistautumaan varsinaiseen hääjuhlaan.

-Tämä kieltämättä voittaa opiskelijaelämän, tokaisi Rose, kun siskokset nousivat rappusia toistensa käsipuolessa.

-Lillian oli varannut meille sviitin, Betty ei voinut olla uskoutumatta, vaikka oli päättänyt olla levittelemättä tätä tietoa kovin laajasti. -Se on aivan naurettavaa.

-Mutta sinä nautit silti, eikö niin? Rose nipisti häntä hellästi käsivarresta. -Yksi Lillianin tädeistä kysyi minulta äsken kahvilla, oletko sinä ”se kirjailijatar”, ja tahtoi sitten tietää, oletko mennyt uusiin naimisiin.

-Uusiin naimisiin? Betty puuskahti. -Kun nyt selviäisin tästä vanhasta liitosta kunnialla!

-Hän ei uskonut kun sanoin, että olette olleet Duncanin kanssa naimisissa jo neljä vuotta. Kukaan mies ei kuulemma katso vaimoaan sillä tavoin neljän vuoden jälkeen.

-Hyvänen aika sentään, nämä kaupunkilaiset ovat hulluja! Bettyn silmät tuikkivat. -Duncan on niin tottunut näkemään minut kuin katuojasta nousseena, että hänen hurmaamisekseen riittää, kun kampaan hiukseni.

-Minulla on se etu puolellani, ettei Charlie näe minua, kun luen tenttiin Edinburghissa, Rose tirskahti. -Äiti muuten sanoi, että Ruth on saanut Naisopistosta vapaaoppilaspaikan. Meidän pitää puhua siitä jossakin vaiheessa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti